Suuren skandinaavisen hengenheimolaisuuden merkeissä yhteispohjoismaalainen Kalottireitti
julistettiin avatuksi vuonna 1993. Norjan ja Ruotsin kuninkaallisten sekä Suomen
presidenttiparin mahti ei ilmeisesti ole riittävän luja Kautokeinon saamelaiskylässä
Pohjois-Norjassa, sillä Euroopan pisimmän vaellusreitin (noin 800 km) alkupäätä ei
kukaan tunnu tietävän.
Joku äijä arvelee, että reitti saattaisi alkaa leirintäalueelta. - Retkiryhmämme - Tommi Heinonen,
Jari Lemmetty ja minä - jätämme äijän höpisemään tienvarren kotaan saksalaisturistien lanttien
toivossa. Olemme jo maksaneet 450 markkaa taksikyydistämme Enontekiöltä.
Jäämme kolmisin. Edessämme on neljä viikkoa Skandinavian pohjoisia tunturialueita.
Lähdemme seuraamaan kiviin ja puihin maalattuja punaisia täpliä. Olemme jokseenkin näiden merkkien
armoilla, sillä Kalottireittiä ei ole piirretty läheskään kaikkiin karttoihin. Vähäisestä
kulutuksesta kertoo paikoin häviävä polku. Jotkut maalimerkit ovat peukalonpäänkokoisia tuherruksia
kannon kyljessä, pensaikon kätkössä.
Kolmena ensimmäisenä päivänä emme näe muita kulkijoita. Vaellamme halki laajojen tunturiylänköjen,
läpi rehevien suokosteikkojen. Raisjarven rannalla nautimme iltahetken rauhasta. Pesupuuhat ovat
vähemmän nautinnollisia. Kyykkiessäni nilkkoja myöten pohjan mutavellissa takapuoli paljaana mieleeni
tulee Isa-Ossianin aforismi kesämökin hyllylautoihin ikuistettuna: "Luojani, miksi loit sääsken?"
Äiti-Maan kannalta viisaus voisi kuulua nykymuodossaan: "Luojani, miksi loit ihmisen?"
Yksitoikkoisen tundran jälkeen saavumme Reisalaakson värikkääseen maailmaan. Kuljemme halki mäntykankaan,
ruohoviheriolla punertavien graniittiseinämien ja lohkareikkojen lomitse, yli
äkäisen pikkupuron. Männynoksien katveesta näemme laakson itäreunaa koristavan Avvejohkan.
Hylkäämme kiireen ja lähdemme tutkimusretkelle. Joenuomaa seuraten löydämme putouksen,
joka kolmena portaana vyöryy alas kanjonin seinämien väliin.
Reisalaakson pohja on paikoin metristen saniaisten peittämää viidakkopolkua. Pelkästään
tänne voisi tehdä oman retkensä.
Puolitoista päivää Reisadalenia kuljettuamme nousemme ylätunturin mahtavaan sumuun. On kosteaa
ja sateista. Tuuli yltyy. Piiskaavassa sateessa tajuamme sentään vaihtaa yllemme kuivan
aluskerraston ja sadeasun. Kylmästa täristen suoritamme pikaisen riisumis-pukemisnäytöksen
luontaantyöntävällä tundralla. Epämukavuudesta huolimatta on pidettävä itsestä huolta.
Jokaisella on omat vaivansa: rakkoja kantapäässä, hiertymiä pakaroiden välissä,
vihlontaa polvessa, jomotusta hartioissa. Marina kuolee ennen syntymäänsä, kun muistelemme
Douglas Mawsonin ylihelvetillisiä kärsimyksiä Etelänapamantereella vuosina 1912 - 13.
Viimein, 13 tunnin reippailun jälkeen saavumme läpimärkinä hiestä ja sateesta Kobmajärven
autiotuvalle Haltin kaakkoispuolella.
Mökin lämpö hyväilee kehoa ja mieltä.
"Päiväunelmointi" on henkisen tasapainon kannalta elintarkeää pitkillä vaelluksilla. Kun
keho tekee konemaista työtään, mieli rentoilee ajatuksen leposohvalla: siemailee lämmintä
kaakaota takkatulen lämmittäessä varpaita, käsissään kirja saksalaisesta luonnontieteilijästä
Alexander von Humboldtista, joka lähes 200 vuotta aikasemmin teki tutkimusretkiä Etelä-Amerikassa.
Valkoiset läiskät maailmankartoista ovat hävinneet, mutta yhä tavallinenkin kulkija voi kokea
ripauksen kutkuttavaa seikkailua.
Rutiinimarssia saavumme vauhdikkaasti Kilpisjärvelle. Suomen puolen kivikkomaastojen kohokohdaksi
muodostuu Tommin ja minun armeija-aikaisen kaverin tapaaminen Saarijärven tuvalla. Mielenkiintoista
on seurata kahden helsinkiläisopiskelijan maastopyöräilyä - oikeammin polkupyöränkantoa - Suomi-neidon
käsivarren pirunpelloissa.
Kilpisjärvellä hemmottelemme itseämme saunalla ja kostealla sitruunakääretortulla. Kotiväen postittama
lisämuona täyttää tyhjentyneet reppumme. Jari hyvästelee Tommin ja minut; hän lähtee duathlon-kisoihinsa.
Ruotsin puolella näemme ensimmäiset lumihuippuiset tunturit. Valkea kuorrutus piirtyy viivoittimentarkasti
noin 1500 metrin korkeudelle merenpinnan tasosta. Leiripaikkamme on tähänastisista upein: kuiva tundrakukkula
leveän joen äärellä alppimaisten pinnamuotojen edessä. Yöllä pakkanen jäädyttää vesiastiat. Aamuauringon
vaaleanpunertava lämpö valaisee huippujen valkeutta ja tuntuu mukavana kuumotuksena tummilla vaatteillamme.
Helppokulkuiset tunturilaaksot jäävät taakse. Kapuamme tuntikaupalla ylämäkeä ja sitten kahdeksan kilometria
kivikkoa. Pahimmissa paikoissa jokainen askel on asetettava huolellisesti, sillä kivet irvistelevät
pirullisesti kosteilla pinnoillaan kytäten sopivaa tilaisuutta kampittamiseen. Kerran kaadunkin
suoraan naamalleni. Hurjan näköisestä syöksystä jää muistoksi jomotus nenänvarteen. Räntäsade virkistää hetken.
Pitkän päiväpatikoinnin jälkeen on useimpina iltoina aihetta pieneen "tuuletukseen" ja molemminpuolisiin
onnitteluihin: jälleen päivää lähempänä lopullista päämäärää, Kvikkjokkin kylää. Päivän päätteeksi myös
ruoka kohoaa lähes jumalaiseen asemaansa. Perhana, kyllä tekisi monelle sukupolvemme kitisevälle
herkkuhuulelle hyvää nähdä joskus kunnolla nälkää.
Kaupunkielämän lineaarinen aikakäsitys, murhaava aikataulugiljotiini katoaa. Vaelluksen edetessä
ihmisen sisäinen kello siirtyy sykliseen ajantajuun kuin kaikuna esi-isien ymmärryksestä auringon
ja kuun, valon ja pimeyden kierrolle. Saamme aavistuksen siitä yhteydestä erämaahan, jota luonnonkansat
kokevat. Ajantaju hämärtyy. On vain yksi päivä, jota eletään yhä uudelleen.
Ajatukseni putoaa ylevältä matkaltaa pöhkön kanalinnun, riekon, rääkäisyyn.
Kuudestoista vaelluspäivä on painumassa mailleen. Olemme juuri vetäytymässä makuupussiemme lämpöön,
kun saamme odottamattomia vieraita. Kas, kettuhan se siinä kurkistelee kolmen metrin päässä telttamme
oviaukosta. Tommi tarjoilee repolaiselle kaurakeksiä kädestä. Erämaan kasvatti ei ole kuitenkaan
helposti huijattavissa. Keksi toki kelpaa mättäälle aseteltuna. Yritän lisätä tämän viekkaan otuksen
luottamusta meihin hyräilemällä sille Tapio Rautavaaran "Sinistä unta". Eläin asettuukin ruohikkoon
pitkäkseen ja siristelee silmiään ilmeisen tyytyväisenä kuin kissanpentu konsanaan. Se ymmärtää
hyvän musiikin päälle!
Aamulla ketusta ei näy jälkeäkään. Ylittelemme vastaantulevia vesistöjä tottuneen vauhdikkaasti.
Seuraavakaan puro ei ole erityisen leveä tai vuolas. Sen pitäisi olla rutiiniylitys, samanlainen
kuin kymmenet kaltaisensa viimeisen 450 kilometrin aikana. Mutta ei. Kun Tommi vettä valuvana
nousee puron pärskeestä jaloilleen ja sanoo: - Timo, musta tuntuu, että mun olkapää on sijoiltaan...,
aavistelen, että pian joudun jatkamaan matkaani yksin. Pysymme kuitenkin rauhallisina sadatellen
huonoa tuuriamme. Yritän useaan otteeseen vetää, nostaa ja kiskoa olkaniveltä paikoilleen . Tommi
tuskailee hammasta purren. Pelkään hajottavani koko käden asiantuntemattomalla riuhdonnalla: - Ei
sitä kannata yrittää, ku ei olla varmoja oikeesta tekniikasta!
On vain yksi ratkaisu. Kiiruhdan läheisen hiekkatien varteen. Perustan leirin ja palaan hakemaan
Tommin ja hänen rinkkansa. Kipu olkapäässä ja nyt myös niskassa on niin kova, että pysähtelemme
5 - 10 minuutin välein. Päästyämme takaisin hiekkatielle Tommi jää telttaan lepäämään. Itse survon
pikaisesti evästä suuhuni. Lähimpään kylään on runsaan 30 kilometrin matka, mistä arvelen
selviytyväni kuudessa tunnissa.
Vuoroin juoksen vuoroin kävelen tuntureita halkovaa hiekkatietä. Kolmisen tuntia taivallettuani
kuulen takaa lähestyvän auton äänen. Tohkeissani huidon pysäytysmerkkejä. Läheistä vesivoimalaitosta
huoltavat miehet ovat juuri päättämässä työpäiväänsä. Selitän heille ilanteen. Haemme Tommin ja
ystävälliset norjalaiset vievät meidät Narvikin sairaalaan 70 kilometrin matkan. 12 tuntia
onnettomuuden jälkeen olkanivel niksautetaan paikoilleen. Pahimmasta puudutushumalasta
selvittyään Tommi saa kuulla kolmen viikon pakkolevosta. Järjestän varusteeni uudelleen,
hyvästelen ystäväni ja häivyn paikalliseen retkeilymajaan vuoden maailmaa kiertäneen
argentiinalaispojan huonetoveriksi.
Seuraavana aamuna saan kyydin takaisin reitin varteen. Mielessä jäytää pieni kolkkous. Tuuli
iskee sadetta kasvoilleni. On sateista ja kylmää, harmaata ja kolkkoa. Yritän pitää
jonkinlaista taistelumoraalia yllä lauleskelemalla tuttuja melodioita. Hyvantuulinen
musisointini katkeaa liukastuessani jyrkässä ruohikkorinteessä. Raja leppoisan hyräilyn
ja katastrofaalisen jalan katkeamisen välillä on kapea.
Tulvavirta on vienyt karttaan merkityn sillan mennessään. Minun on pakko ylittää uoma tästä,
sillä kiertämiseen menisi päivä. Riisun itseni lähes alasti. Ylläni on vain villamyssy,
hanskat, jalassa sukat ja tukena yli kaksimetrinen vankka lankku, kun lähden ylittämään
parikymmentä metriä leveää vuolasta virtaa. Jääkylmä vesi ulottuu lähes vyötärölle.
Kannustan itseäni ääneen huutaen, kuin hakien alkuvoimaista metsämiesten uhoa. Jalkaterät
tunnottomina suoriudun ylityksestä.
Pian olen valmistautumassa yksinäiseen yöhöni. Erämaa on mykistävän hiljanen. Aamuyöstä
heräilen kylmyyteen. Oli surkea munaus vaihtaa lämmin makuupussi kevyempään Narvikissa.
Muka painon säästöä!
Kolme päivää vaellan yksin näkemättä ketään. Teen oman reittini läpi täysin koskemattomien
selkosten, sillä näillä Roysvattnen ja Koien seuduilla ei norjalaisviranomaisten mukaan edes
ole olemassa Kalottireittiä, vaikka monissa matkailuesitteissä näin väitetäänkin. Kiipeän
tunturinrinteitä, ylitän kivikkoisia jokia, rämmin upottavia suotaipaleita aamunsarastuksesta
hämärän tuloon vain oma varjo seuranani. Kuulen hengitykseni tasaisen rytmin, tuulen kevyen
puhalluksen kasvoillani. Syksyn kuulaus tuo keltaisen ja punaisen värin vasten taivaan sineä.
Alan nauttia olostani klassisessa asetelmassa: mies ja erämaa.
Herätessäni 21. vaelluspäivääni tiedän matkani katkenneen. Kuumeisena ja hikisenä hoipun
edellisiltana ohittamalleni Vaisaluoktan kämpälle. Saan levätä joitakin tunteja ennen
kesäkauden viimeisen lauttakyydin tuloa. Ainakin pääsen julkisten kulkuyhteyksien päähän
sairastamaan.
Veneen ikkunasta katselen loittonevia tuntureita. Jätän taakseni 600 km Kalottireittiä ja
elämyksen. Mieltä kaivertaa, sillä lopullinen tavoite jäi vain neljän päivämatkan päähän.
Samalla muistelen niitä korealaisia vuoristokiipeilijöitä, jotka kunniansa tunnossa halusivat
väkisin Mt. Everestin huipulle. Huipulle he pääsivätkin, muttajäätyivät kuoliaiksi paluumatkalla.
Olen onnellinen tekemästäni ratkaisusta.
alkuun
edelliselle sivulle