antin sivut / retkeily

antin sivut
Jep jep, usko pois.

minä | valokuvaus | musiikki | sarjakuva | retkeily

Kilpisjärvi 1999

Tuusulan kunta järjesti taas ties kuinka monetta kertaa vaelluksen Lappiin. Minä olin mukana kolmatta kertaa. Vaellus oli tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä: jopa kahdeksan kokonaista plus kaksi vajaata päivää. Tämä kostautui sitten 12 tunnin bussimatkalla. Nousin bussiin noin 9.40 perjantai-aamuna 30. heinäkuuta 1999. Valitettavasta en oikein osaa nukkua linja-autossa, joten matka oli pitkähkön tuntuinen. Joka tapauksessa matka kesti taukoineen 15 tuntia, ja perillä olimme kahden maissa seuraavana yönä. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen kävelimme pari kilometriä, laitoimme teltat pystyyn ja kävimme nukkumaan.

Olin ostanut muutamaa viikkoa ennen reissua upouudet Viking-retkisaappaat. Näitä saa naurettavan halvalla 139:n poronsarven hinnalla (ovh. 379,-) Järvenpään Kenkä-S:stä. Samalla raaskin ostaa pohjalliset saappaisiini. Onneksi sain myös kunnalta lainaan Savotta 906 -putkirinkan, sillä vanha Savottani, vaikka hyvä onkin, alkaa käydää pidemmällä vaelluksella ahtaaksi. Ruokaryhmän kanssa ostimme myös eväät ennen lähtöä. Reissun menu sisälsi: Viisi erilaista pata- ja kuivattu jauheliha -ateriaa, pari Blå Bandin pakastekuivattua ateriaa ja kolme erilaista pasta-ateriaa (unohtamatta kinkku-parmesaani tortelliineja valkoviinikastikkeessa - eihän Lappiin nyt kärsimään oltu menty). Aamupalaksi meni Oululaisen jälkiuunileipää voilla ja meetvurstilla höystettynä ja iltapalaksi myös leipää, sekä kahtena iltana lettuja kuningatarhillolla (nams!).

Seuraavana, ja ensimmäisenä, vaelluspäivänä aamu valkeni viileänä, ja mikä parasta, ilman hyttysiä. Uskalsin jopa vaeltaa jopa ilman takkia t-paitasillani. Matka alkoi patikoimisella polkua pitkin, joka johti parin tunturin väliseen kuruun, ja sieltä Ailakkajärven rannalle. Rannalla olevassa autiotuvassa majaili kaksi lappalaista miestä, jotka olivat tyhjien viinapullojen mukaan kesäharrastuksen jälki- eli krapulavaiheessa.

Matka jatkui Metsähallituksen autiotuvalta Termis-tunturin kupeeseen. Jo kaukaa näkyi Seita-kivi, mikä on lappalaisten muinasuskonnon eräänlainen uhrauskivi (lue lisätietoja Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan pojasta). Termis huiputettiin melkein korkeimmasta kohdasta ja laskeudutiin alas laaksoon leiripaikalle. Kello alkoi olla jo sen verran, että iltaohjelma huipentui ruokaan ja nukkumiseen. Teimme siis Blå Bandia Trangia-retkikeittimessä. Syötyämme ja kylmissämme kävimme melkein heti nukkumaan. Hetken päästä oksensin Blå Bandin läheiseen (onneksi!) muovipussiin. Suoritin pikaisen hävitys operaation ja palasin nukkumaan. Sama toistui yöllä vielä kolme kertaa. Onneksi otin ison nipun pakastepusseja mukaan.

Aamulla hankkiuduin eroon oksennuspusseista ja lähdin kysymään Johanssonin Matilta jotain rohtoa. Yllättäen selvisikin, että eräs toinenkin henkilö oli kärsinyt tästä äkkinäisestä sairaudesta. Seidan luona oli myös nähty epäilyttävän näköinen puro, josta ei ehkä sittenkään olisi kannattanut juoda. Mutta minä tiedän todellisen syyn: Seidan ohi ei parane kävellä uhraamatta mitään, ja minä hölmä en antanut rusinaakaan, otin vain pari hassua valokuva. Näin sitä kerrotaan kaupunkilaishölmölle, että muinaiset jumalat ovat vielä voimissaan. Ajattelenkin näin jälkiviisaana, että jos olisin uhrannut vaikkapa Snickers-patukan ja pari desiä Sinolia, niin olisin varmasti saanut kaksi poroa lainaksi - toisen kantamaan rinkkaani ja toisen itseäni. Ja lopuksi ne olisivat lahjoittaneet sarvensa ja teurastaneet ja kypsentäneet itsensä vartaalla. Ei ole kiva kävellä paria kymmentä kilometriä tyhjin vatsoin, eli en siis ollut parhaimmassa terässä. Seuraavalle pysäkille päästiin kuitenkin ehjin nahoin.

Tämä kolmannen päivän yöpymispaikka oli täynnä hyttysiä, ja maasto oli muutenkin monin paikoin karua lukuunottamatta komeaa tunturia ja pientä puroa. Pari kaveria saivat käsiinsä poron sarvet ja he kaiversivat niitä innoissaan ja hermoromahduksen partaalla itikoiden vuoksi. Teimme päivälliseksi mainioita tortelliineja ja iltapalaksi lettuja. Letunpaistossa on erinomainen apuväline pienehkö teflon- pannu, jolla letun kääntäminen ilmateitse onnistuu käden käänteessä.

Aamulla olimme iloisia, kun pääsimme pois moskiittojen kynsistä tai pitäisikö sanoa piikestä. Tästä lähtien matkat olivat lyhyempiä, vain hieman yli 10km linnuntietä. Matka oli aikamoista ryteikköä, ja jossain välissä kompastuinkin johonkin tunturikoivun juureen. Loppumatka oli inhottavaa suota, missä penkoille nousu ja lasku alkoi ottamaan vaurioituneen nilkan päälle. Olin iloinen, kun viimein pääsimme suon läpi sodanaikaiselle saksalaiselle tielle. Pystytimme leirimme pieneen kuruun. Tässä vaiheessa saapasta oli aika hankala saada jalsata pois, nilkka kun oli hieman arka taivutuksille. Sidoin jalan ja nappasin ennen nukkumaan menoa Burana 300:n. Ja voilá, nilkka oli kunnossa aamulla.

Oikeasti taivas oli kullankeltainen, mutta se ei tarttunut jostain syystä flmille

Herättyämme ja syötyämme jatkoimme retkeä saksalaisten tietä pitkin. Matka ja aika kuluivat nopeasti talsiessa tietä pitkin. Matkan loppupuolella oli tosin yksi tunturi ylitettävänä. Sen jälkeen laskeuduimme puun ja lammikon täyteiseen laaksoon, jossa oli rajavartiotupa ja autiotupa. Hämmästys oli pienoinen, sillä tuvan pihalla oli neljä henkilöautoa. Tupa täyttyi lähes 30:n vaeltajan vaatteista, saappaista ja sekä tietenkin itse ihmisistä. Sisällä oli helppo kokata, kun ei tarvinnut kärsiä tuulesta ja sadekuuroista. Ulkona jopa sääkin oli meitä vastaan lämpötilan ollessa aamun parista asteesta päivän kymmeneen asteeseen celsiusta. Osa porukasta uskaltautui jopa hyiseen järveen uimaan, mutta kyllä puhdas olo oli sen veroista, ja sitäpaitsi kylmään ja kipuun tottuu parin minuutin päästä, kun jaloissa ei yksinkertaisesti ole enää tuntoa. Tuvassa oli mukava kuivatella kylmän veden ja sateen jälkeen. Pääsin taas hämmästyttämään muita letunkääntötaidoillani, kun nautimme tätä oivaa iltapalaa jälleen kerran. Oli myös mukava päästä oikeaan klosettiin neljän päivän erämaan jälkeen.

Matka jatkui kaihoisin mielin poispäin lämpimästä tuvasta kylmään tuuleen. Lämminhän siellä oli, kunhan istui matalalla suojaisessa paikassa, kuten saimme huomata eräällä tauolla. Mutta matka ei istumalla etene, tietää sanoa eräs tunturin viisas sananlasku, joten tiemme vei takaisin tuuleen ja tunturiin. Leiripaikan virkaa hoiti tuulinen kanjoni, jossa oli niukalti telttapaikkoja. Telttakaverini sytyttivät nuotion josta piisasi paljon savua, mutta vähän tulta saati sitten lämpöä.

Kylmästä oli taas mukava lähteä patikoimaan ja lämpiämään. Matka vei meidät mukavan näköiseen kuruun, jossa kulki ihastuttava puro. Taival oli tosin sen verran alkuvaiheessa, ettemme raaskineet jäädä ruokailemaan, vaan jatkoimme matkaamme pikapuolin. Sadepilviä alkoi kerääntyä uhkaavasti ympärillemme, ja saimme niskaamme pienen, mutta pippurisen raekuuron. Tätä ei onneksi kestänyt pikään. Viimein saavuimme hajanaisena joukkona perille Robi-tunturin autiotuvalle, ja kohtasimme taas lämmön ihanuuden. Tällä kertaa vessassa käynti oli astetta, tai oikeastaan aika tarkkaan kahtakymmentä, vaikeampaa kuin aiemmalla tuvalla. Syy selviää oheisesta kuvasta.

Hyvissä mielin lähdimme viimeiselle päivämatkalle kohti sivistystä. Matka katkesi yllättäen, kun johtaja huusi lakan kiilto silmissä: "Tauko!", ja ryntäsi mättäältä mättäälle. Me muutkin ahneuksissamme keräsimme juomapullot ja purkit täyteen kypsiä lakkoja. Kyllä tunturilla lakkoja riitti, mutta täällä oli ensimmäisen kerran kypsiä lakkoja enemmän kuin 2 prosenttia. Lapin kullan himon laannuttua jatkoimme matkaamme. Tiellä oli vielä ärsyttävää miehen mittaista pajukkoa aika-ajoittain, mutta lopulta yhden ylimääräisen laskun ja nousun jälkeen pääsimme perille viimeiselle yöpymispaikalle. Viimein saimme jopa oikean nuotion, jossa paistoimme mm. ruisleipää, ja olipa joillain onnekkailla (viisailla, kuten minulla) voita päällysteeksi.

Aamulla kävelimme vaivaiset 2km tielle ja suorimme samantien saunaan. Miehillä oli onneksi ensimmäinen saunavuoro, sillä korviini on kantautunut epämääräisiä huhuja, että lämmin vesi olisi loppunut. Hee hee. Saunan jälkeen saimme aamupalaa, mikä oli kokattu juuri meitä varten! Maito ja tuore kurkku maistuivat erittäin hyvälle. Vatsa kylläisinä astuimme bussiin kello 10.00 sunnuntaina 8. elokuuta. Paluumatka väsytti sattuneesta syystä menomatkaa enemmän, ja ihmeellistä oli, että aurinko alkoi laskea Keski-Suomen laitamilla, ja tuli pimeää! perillä Tuusulassa olin noin puoli kaksi seuraavana yönä. Antti "Jänkhän tallaaja" lopettaa tältä erää, on aika mennä nukkumaan.

Tarina viimeistelty aamuyöstä perjantaina 13. elokuuta 1999.

TAKAISIN