Suomessa ei olla onneksi kirjan kuvaamassa tilanteessa, vaikka aikaa on ehtinyt vierähtää otsikonkin vuosiluvusta jo kymmenen vuotta. Monessa suhteessa ollaan jo paljon pitemmällä.
Orwell ei osannut vielä 40-luvun lopulla ennustaa kaikkien elämänalojen valtavaa sähköistymista eikä lainkaan tietotekniikan kehittymistä. Näiden kahden seikan ansiota tai syytä on se, että kansalaisia on nykyään tarvittaessa helppoa valvoa. Kaikenlaisen valvonnan tekee mahdolliseksi tekniikan digitalisoituminen ja tiedon tallennus- ja -hakumenetelmien kehittyminen. Niin kauan kuin tekniikka oli analogista, ei ollut mitään käytännön mahdollisuuksia valvoa suurien joukkojen tekemisiä, koska se olisi vaatinut yksinkertaisesti aivan liian paljon ihmistyötä. Varsin pitkälle oli kuitenkin kuulemma päästy etenkin DDR:ssä ja Romaniassa, mutta niiden järjestelmät kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Nykytekniikka ei tarvitse suuria työntekijämääriä valvontaan. Valvonta on mahdollista automatisoida sellaisten tietokoneiden tehtäväksi, jotka seuraavat monenlaisia digitaalisia tapahtumia. Kaikki on mahdollista:
Puhelinverkon ja keskusten digitalisoituminen tekee mahdolliseksi seurata helpolla tavalla ja täysin vaivattomasti kaikkea puhelinliikennettä. Tätä kutsutaan tunnistetietojen tallettamiseksi ja vertailuksi. Puhelinkeskus tai keskukseen liitetty erityinen seurantalaite voi tallettaa esim. kaikkien b-tilaajien puhelinnumerot (mihin numeroihin tietystä numerosta on soitettu) tai a-tilaajien numerot (mistä numeroista tiettyyn numeroon on soitetty) tai molemmat tapaukset. Sekä a- että b-tilaajan numeroiden tallettamiseen riittää hyvin kahdeksan tavua. Kaikki tämä on mahdollista vain digitaalitekniikan avulla, ei analogiatekniikalla.
Jos vaikka suurella teleliikennealueella soitetaan vuosittain 624,8 miljoonaa puhelua, niin niiden tunnistetietojen tallettamiseen ei kulu kuin 5 GB muistivälinettä. Jos mukaan liitetään tieto puhelun ajankohdasta ja kestosta, tarvitaan vielä neljä tavua lisää, jolloin kokonaistarpeeksi tulee vajaat 8 GB. Se ei ole mitään nykyaikana. Tällaisesta tietokannasta pystyy kaivamaan esille kenen tahansa puhelut mihin tahansa. Toistaiseksi ainoastaan poliisille on annettu oikeus saada näitä tietoja - tietenkin telepalveluja tarjoavien firmojen itsensä lisäksi. Hulluinta tilanteessa on, että melkein kaikki muut tahot saavat tunnistetiedot niitä pyytäessään, mutta a-tilaaja itse ei. Miten puhelinsalaisuus paranee tai säilyy siitä, jos minä itse en saa tietää, mihin numeroihin omasta liittymästäni on soitettu? Ei minulta tarvitse salata sitä, mihin numeroihin itse olen soittanut...
Pankki- ja luottokorttien yleistyminen tekee mahdolliseksi seurata kunkin kortinhaltijan ostoprofiilia. Kortilla on tunnistetiedot sen omistajasta, koska muuten laskuja ei saataisi kohdistetuksi oikealle asiakkaalle. Myös maksun saavan liikkeen tunnistetiedot pitää olla korttiyhtiön tiedossa. Näillä kahdella tiedolla voidaan päätellä karkeasti, millaisia ostoksia kortinhaltija ylipäänsä tekee: jos 30 % ostoksista on tehty Alkossa ja 40 % laskuttavista liikkeistä sijaitsee Vaasankadulla Helsingissä, voi olettaa, että kortinhaltija on juoppo seksihurjastelija.
Lisämaustetta kortinhaltijan kulutustottumusten selvittämiseen tuo monien tuoteryhmien jo lähes täydellinen viivakooditus. Kaupan kassalla luetaan tavaroihin painettu viivakoodi automaattisesti ja on aivan mahdollista tallettaa ostettujen tavaroiden koodit ja kortin numero. Tällöin on helppoa selvittää vaikkapa
- juoko kortinhaltija tai hänen ruokakuntansa lainkaan maitoa
- onko hän oliivien ja fetajuuston ystävä
- minkä merkkistä keskiolutta hän ostaa eniten
Rahaa sisältävien toimi- ja älykorttien mahdollisuudet kansalaisten seurantaan ovat vieläkin paremmmat. Jos kortti sisältää tiedon omistajastaan, on mahdollista seurata minne henkilö matkustaa bussilla tai taksilla, mihin hän soittaa puhelinkopista ja minne hän pysäköi autonsa.
Tietullien yleistyessä on mahdollista, että tullimaksuja aletaan kerätä automaattisesti, jolloin voidaan helposti selvittää, millä tullialueella mikäkin auto sijaitsee ja liikkuu. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että automaattijärjestelmä sisältää tunnistetietoja joko autosta tai auton haltijasta. Tallainen seuranta ei estäisi ihmisiä liikkumasta paikasta toiseen, mutta olisiko liikkuminen enää vapaata perustuslain tarkoittamassa hengessä?
Matkapuhelimien omistajat ovat aina jäljitettävissä sen tukiaseman alueelle, jossa puhelin sijaitsee. NMT:n voi jäljittää kai vain, jos sillä soitetaan, mutta pelkkä GSM:n pitäminen päällä tiedottaa tukiasemalle, että puhelin sijaitsee sen alueella. Jollei kansalaisten, niin ainakin puhelimien liikkeiden seuranta on mahdollista.
Tällaista esimerkkilistaa voisi jatkaa vielä pari sivua, mutta viisi kiloa tuli jo täyteen. Tarinan opetus on se, että jos jokin väline sisältää digitaalisesti tunnistettavia tietoja haltijastaan tai omistajastaan, on teknisesti aina mahdollista, että joku hyypiö kerää tiedot talteen ja käyttää niitä hyvässä tai pahassa.
Ari Järmälä 30.5.1994