A. H. Tammsaare - meillä tuntematon Viron mestari ja hänen pääteoksensa

Hiukan lyhennetty ja alaviitteetön HTML-versio. Kirjoituksen alkuperäisversio ilmestyi Karhunkierros-lehden erikoisnumerossa 2/1999. Päivitetty maaliskuussa 2006.

Anton Hansen syntyi 30. tammikuuta 1878 Viron Järvamaalla Järva-Madisen kirkkopitäjässä, Albun kunnassa maanviljelijän poikana. Kirjailijanimensä A. H. Tammsaare hän keksi isänsä omistamasta Põhja-Tammsaaren tilasta, joka lähiympäristöineen on ikuistettu Totuus ja oikeus -pentalogiaan, varsinkin sen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan, Varkaanmäkenä (vir. Vargamäe). Hän opiskeli oikeustiedettä Tarton yliopistossa 1907-1911, sairasteli sen jälkeen pari vuotta ja siirtyi sittemmin v. 1919 ammattikirjailijana Tallinnaan, jossa kuoli sydänkohtaukseen Viron ensimmäisen tasavallan loppuaikoina 1. maaliskuuta 1940.

Totuus ja oikeus -pentalogia

Tammsaaren pääteos on viisiosainen Tõde ja õigus, jonka ensimmäinen ja viimeinen osa ilmestyivät Erkki Reijosen paikoitellen varsin "omaperäisesti" suomentamina 1930-luvulla. Luup-lehden nimeämät 11 asiantuntijaa valitsivat melko hiljattain viisikymmentä parasta virolaista romaania, ja asettivat ykkössijalle Totuuden ja oikeuden. Toki teossarjan klassikkoasema on tunnustettu jo paljon aikaisemminkin, ja monen mielestä vain kielialueen ja maan pienuus ovat syynä siihen, ettei Tammsaare saanut Nobelin palkintoa. Monet virolaiset koululaispolvet ovat tutustuneet romaanisarjaan sekä tietysti muihinkin Tammsaaren teoksiin, joita tässä kirjoituksessani en käsittele.

Tammsaaren säilynyt kirjeenvaihto osoittaa muuten hänen tunteneen suurta mielenkiintoa Reijosen suomennostyötä kohtaan ja avustaneen sitä mm. vaikeimpia sanoja ja rakenteita selittämällä ja suomentamalla. Tammsaare osasi suomen lisäksi ainakin venäjää, saksaa ja englantia; hän vironsi mm. G. B. Shaw'n, Joseph Conradin ja John Galsworthyn teoksia.

Totuuden ja oikeuden I ja V osa ovat selvästi maaseuturomaaneja, ja sellaisina ehkeivät kaupunkilaistunutta nykylukijaa puhuttelevia. Sarjan II osa on mielestäni paras: päähenkilö Indrekin kokemukset ja henkinen kasvu ovat ihmiselämän kestäviä ja toistuvia aiheita. III osa on selvästi kehnoin, minkä Tammsaare itsekin myönsi joutuessaan sitä lyhentämään. IV osa on lohduttomin, kahden kovin erilaisen luonteen toisilleen aiheuttaman avioliittohelvetin kuvaus, myös kaikkein kaupunkilaisin; siinä kuvattujen seurapiirien etääntyminen kaikesta moraalista ja jopa lapsen kuoleman itsekäs hyväksikäyttö ovat näinä kovien arvojen ja "mediajulkisuuden" aikoina - 80-luvun lopun juppiajoista puhumattakaan - hyvin ajankohtaisia aiheita. Varsinkin II osaa keventää virolainen huumori, jonka ymmärtäminen kyllä on monille estofiileillekin joskus vaikeaa. Käsittelen seuraavassa varta vasten II ja IV osaa muita osia laajemmin. Lukija suonee anteeksi, että joudun käyttämään selostavaa lähestymistapaa ja pitkähköjä lainauksia [näin v. 1999, nyt suomeksi on jo saatavissa kaksi alkuosaa Juhani Salokantelen suomennoksena].

Kirjailija itse luonnehti teossarjan osia seuraavasti: I osa kuvaa taistelua maan kanssa, II taistelua Jumalan kanssa, III taistelua yhteiskunnan kanssa, IV taistelua rakkauden kanssa ja V viimein resignaatiota.

Totuus ja oikeus I: Indrek Paas nousee esiin teoksen jälkipuoliskolla

Teossarjan alkuosa oli oikeastaan alun perin itsenäiseksi romaaniksi tarkoitettu, mutta kuten niin usein käy, siitä tuli moniosaisen sarjan alku. Indrek Paas on oikeastaan vielä sivuhahmo, kun päähenkilöinä ovat hänen isänsä Andres Paas - Varkaanmäen Eesperen (Reijosen suomennoksessa Esitalo) talon isäntä - sekä hänen ensimmäinen vaimonsa Krõõt ja toinen vaimonsa, Indrekin äiti Mari ynnä eräänlaisena vastapuolena naapuritalon, Varkaanmäen Tagaperen (suomennoksessa Takala) talon, isäntä Pearu Murakas, jonka hahmossa on paljon Lõuna-Tammsaaren talon omistajan Jakob Sikenbergin piirteitä.

Romaanin lopussa valmistellaan Indrekin lähtöä kouluun. - I osa on ilmestynyt Juhani Salokantelen suomentamana alkuvuodesta 2002 nimellä Maan lupaus.

Totuus ja oikeus II: Indrek "Mauruksen koulussa" eli Treffnerin lukiossa Tartossa

II osa alkaa Indrekin matkalla Tarttoon - kaupungin nimeä ei tosin mainita kirjassa kertaakaan, mutta sen sijaan kadunnimiä ja usein yliopisto - jossa hän hakeutuu pikimmiten yksityisen oppikoulun johtajan "herra Mauruksen" puheille ja siirtyy asumaan koulurakennuksen ullakolle, jonne on sijoitettu huonoimmin maksavia virolaisia ja venäläisiä oppilaita. "Herra Mauruksen" koulun esikuvana on ollut Hugo Treffnerin koulu, mutta kirja ei kuitenkaan kuvaa historiallisen tarkasti koulun oloja eikä opettajia.

Kirjan tärkeimmät tapahtumat liittyvät Indrekin ja herra Mauruksen tyttären Ramildan kiintymykseen, oikeastaan Indrekin ensirakkauteen. Muita tärkeitä henkilöitä ovat koulun oppilas Tigapuu, jolle Indrek erehtyy antamaan lainaa ja jonka kanssa Indrek joutuu tappeluun, johtajan sijainen herra Ollino ja pieni Tiina Vaarmann, joka palaa tapahtumiin mukaan kahdessa viimeisessä teossarjan osassa.

Ramilda on aluksi koulun oppilaitten (oppilainahan on pelkästään miespuolisia) salaa ihailema lapsellisenkin leikkisä ja huvittelunhaluinen tyttö, joka sitten sairastuu keuhkotautiin ja joutuu parantolaan Saksaan, jossa sitten kuolee. Ennen kuolemaansa hän muistaa muutamat keskustelunsa Indrekin kanssa ja lähettää tälle pari kirjettä, joista viimeinen osoittaa hänen kypsyneen henkisesti aivan toiseksi ihmiseksi:

"... Tänään olen onnellinen, tänään olen melkein päätähuimaavan onnellinen, sillä minulle tuli äkkiä suuri ja pyhä tunne, että minua voidaan rakastaa. Ymmärrättekö, mitä merkitsee tuntea sillä tavoin? Oletteko Te koskaan tuntenut mitään senkaltaista? Onko Teillä koskaan ollut niin paljon uskoa itseenne, että voitte tuntea sen? Minulla on tänään. Ja ajattelen, että tulee kevät, tulevat linnut ja laulavat sekä rakentavat pesää, tulee tuoksuvia kukkia - tuoksuhan on kukkien laulua, eikö? - eikä minua ole enää, mutta se, joka rakastaa minua, kulkee auringonpaisteessa ja ajattelee minua ja niin minäkin saan tulevasta, sitä seuraavasta ja vielä seuraavastakin kesästä osani. Ellen paljon, niin vähän kuitenkin. Edes hivenen verran! Sillä vaikka sekin rakkaus vuotten vieriessä vähenee, jotakin siitä jää toki jäljelle. Ai niin! Olin unohtaa! Kun kevät tulee, niin tytöt myyvät Kivisillan korvassa kukkia. Siellä on toisinaan joukko lapsia, jotka kaikki tyrkyttävät ja mankuvat. Mutta niitten joukossa on yksi - laihahko, jolla on harmaat, melkein siniset, totiset silmät - eikä hän mangu koskaan, vaan seisoo ainoastaan ja tuijottaa, niin että menet ostamaan sanaakaan lausumatta. Hän on minun kukkalapseni - niin nimitin häntä viroksi. Ymmärrättekö? Kukkalapsi! Ostakaa häneltä tulevana keväänä, sillä minua ei ole enää, ettei hän jäisi ostajatta. Jos tahdotte, voitte sanoa hänelle, ettei se leveähattuinen, valkoharsoinen neiti osta enää, vaan hänen asemestaan ostatte nyt Te. -----"

Kirje järkyttää Indrekiä niin, että hän lähtee vähissä vaatteissa metsään ja alkaa etsiä vahvaa oksaa, johon hirttäytyä. Hän tulee kuitenkin järkiinsä, mutta vilustuu pahasti ja joutuu palattuaan pitkäksi aikaa vuoteenomaksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Indrek on muitten oppilaitten kanssa seuraamassa kosmografiaa opettavan vanhan professorin selostusta tähtisumuista ja Linnunradasta. Professorin jäädessä vaieten miettimään Indrek kysyy häneltä:

"Herra professori, jos maailmankaikkeus on niin äärettömän suuri ja jos joka puolella on aina vain tähtiä, tähdistöjä ja linnunratoja, missä sitten on taivas?"

Vanhan miehen pää nousi notkahtaen ylemmäksi ja kylmästä kangistuneet huulet koettivat vetäytyä alakuloiseen hymyyn hänen vastatessaan:

"Yli kolmekymmentä vuotta olen etsinyt, mutten ole löytänyt. Nyt olen vanha. Te olette vielä nuori, etsikää, ehkä te löydätte."

Professorin sanat ja Indrekin omat kokemukset, varsinkin Ramildan kuolema, sekä vuosisadan vaihteessa ajankohtaiset Nietzschen yli-ihmisopit saavat Indrekin kirjoittamaan yöllä mielenkuohun vallassa kynttilänpätkän valossa ateistisen hyökkäyskirjoituksen oppilaitten lehteen. Yhdessä muutamien muitten samaan sävyyn kirjoittaneitten lehden avustajien kanssa hän joutuu herra Mauruksen puhutteluun, jonka päätteeksi Maurus erottaa hänet koulusta perustellen varsinkin seuraavasti:

"----- Herra Maurus on vanha, hän tietää, että Jumala sanoo tarkastajalle, tarkastaja johtajalle, johtaja kuraattorille, kuraattori ministerille ja ministeri keisarille, että hänet tahdotaan tappaa. Ja sitten keisari sanoo ministerille, ministeri poliisille ja santarmeille, että herra Mauruksen luona tapetaan jumalia. No sanokaa nyt itsekin, mitä vanha herra Maurus mahtaa keisarille ja hänen poliisilleen sekä santarmeilleen! Sen tähden pitkän Paasin pitää mennä muualle tavoittelemaan kuuluisuutta. Menköön sinne, missä ei ole keisaria eikä uskontoa. -----"

Indrek oli jo pannut takin päällensä lähteäkseen, kun johtaja tyhjensi huoneen ja kysyi häneltä kahden kesken:

"Onko teillä rahaa?"

"On", Indrek vastasi.

"Paljonko?"

"Neljäkymmentäkolme kopeekkaa?" Indrek sanoi.

"Te olette todellakin järjiltänne", johtaja puhui, mutta jo niin, että olisi saattanut luulla hänen pilailevan. "Teillä on vain neljäkymmentäkolme kopeekkaa, mutta silti tahdotte tappaa Jumalan Virosta. Mutta mistä te sitten saatte rahaa, ellei Jumalaa enää ole, sillä ettehän te neljälläkymmenelläkolmella kopeekalla elä."

Indrek vastaa antavansa tunteja ottaen toisilta 15 kopeekkaa, toisilta kaksikymmentä. Johtaja pitää tämän johdosta Indrekiä ääliönä, pyytää tätä odottamaan ja kiiruhtaa yläkertaan toimistoonsa. Indrek jää epätietoisena seisomaan, mutta poistuu sitten laatikkoineen ja nyytteineen ulko-ovesta odottamatta Maurusta. Ulkona hän kuulee johtajan huutavan häntä nimeltä, mutta hän ei ole kuulevinaan. Sitten seuraa kohtaus, jota Indrek kirjan seuraavissa osissa usein muistelee:

Mutta herra Maurus ei lakannut huutamasta ja Indrek kuuli huutojen lähestyvän itseään. Pian kuului jo jonkun huohotuksin ja samalla hetkellä joku tarttui hänen laatikkonsa kulmaan, kun taas herra Maurus itse karjui hänen vieressään:

"Miksi te ette kuule, kun herra Maurus huutaa! Hän on vanha, ei jaksa enää juosta ja teistä itsestännekin tulee kerran vanha."

Nuo sanat vaikuttivat Indrekin mieleen jotenkin ihmeellisesti. Hänen mieleensä nousivat äkkiä isän käyristyneet sormet sellaisina, kuin hän oli nähnyt ne tikkaitten puolapuilla. ----- Niinpä hän pysähtyi ja kääntyi ympäri. Johtaja seisoi paljain päin hänen edessänsä, harmaat suortuvat tuiskun ja tuulen riepoteltavina. Vasemmalla kädellä hän piti kiinni takin helmoja, joita tuulenpuuskat leyhyttelivät, oikealla hän tunki jotakin Indrekin takintaskuun ja puhui:

"Pankaa kätenne päälle, muuten tuuli vie. Ihmisellä pitää sentään olla edes viisi Venäjän ruplaa, jos hän tahtoo nousta Viron Jumalaa vastaan. Jos herra Maurus olisi vielä nuori, niin hänkin tulisi kenties mukaan, sillä hänkin on sydämeltään kapinoitsija, mutta herra Maurus on jo vanha."

Toinen osa on ilmestynyt samoin suomeksi, ja sen nimeksi on keksitty Koulutie.

Totuus ja oikeus III: Vuoden 1905 vallankumousliike ja sen hävitysvimma

Kolmas osaa alkaa kuvauksella, jossa yhä tunteja antamalla elatustaan ansaitseva Indrek vuokraa asunnokseen huoneen Lohkin pariskunnalta, jonka tyttärellä Kristillä on huomattava symbolinen merkityksensä osan tapahtumissa.

Indrek tempautuu mukaan vallankumoukseen, mutta kauhistuu sen raakuutta ja hävittämisvimmaa. Olennainen tapaus on joukkojen tunkeutuminen kartanoon, jonka omistava vanha kreivi paljastuu myös entiseksi kenraaliksi - vasta myöhemmin Indrek saa kuulla "kreiviherran" olleen alustalaisilleen lempeä. Indrek haluaa auttaa vanhaa harmaantunutta miestä ja kohtelee tätä kunnioittavasti, minkä vuoksi yksi "tovereista" pitää häntä vallankumouksen vihollisena. Vanha mies silmäilee Indrekiä jonkin aikaa hiljaa ja kysyy sitten:

"Kuka sinä olla?"

"Minun isäni on talonpoika", Indrek vastasi.

"Hän myös vihata omaa härraansa kuten sinä?"

"Minun isäni puhui herrastaan paljonkin hyvää", Indrek vastasi.

"Jumalalle kiittos!" vanha herra virkkoi ja lisäsi: "Mutta lapsillensa hän ei ole sitä opettanut. Sinä on käynyt koulua?"

"Lukiota", Indrek vastasi.

"Lukiota?" vanha herra toisti, katsoi Indrekiä silmiin ja pudisti päätänsä -----. "Se koulu, se venäläinen koulu. Mutta tekö tahtoa tuhota Venäjän hallitusvalta? Mistä te ottaa se voima ja aseet?"

"Koko kansa on meidän puolellamme ja sotatarvikkeita saamme kartanoista sekä ostamme", Indrek selitti.

"Te erehtyä", vanha herra vastasi, "kansa ei olla kansa eikä te löydä aseita kardanosta."

Indrek lähetti painotuotteita Varkaanmäellekin, jossa nuoremmat lapset alkoivat leikkiä tasavaltaa. Venäjän sotaväen rangaistusjoukkojen tultua Indrekiä itseänsä ei saada kiinni, mutta isä Andres ja poika Ants viedään saamaan raipparangaistus. Isä saa kartanon tallissa viisitoista paria, mitä hän pitää aikamiehelle suorastaan lapsellisena rangaistuksena, jonka tarkoitus on vain nöyryyttää. Ants tekee kuitenkin tieten tahtoen toivottoman pakoyrityksen ja joutuu ammutuksi; isä kuljettaa poikansa elottoman ruumiin kotiin.

Kolmas osa jää epäilemättä monilta osin hämäräksi, ellei lukija tunne lainkaan Viron historiaa. - Mainittakoon, että puhdasoppisimmat Neuvosto-Viron kriitikot halusivat osoittaa III osan pelkäksi yhteiskunnalliseksi "taisteluromaaniksi", mutta maltillisemmat korostivat jo silloin kirjan olevan yksilön, päähenkilön Indrekin psykologinen kuvaus.

Totuus ja oikeus IV: Indrek naimisissa keinottelijakauppias Vesiroosin ailahtelevaisen tyttären Karinin kanssa

Sekatavarakauppias Vesiroos vilahti jo III osassa, mutta tässä jo itsenäisessä Virossa tapahtuvassa osassa Indrek on naimisissa hänen nautinnon- ja elämänhaluisen, sisäisessä ristiriitaisuudessaan kuitenkin hyvin naisellisen Karinin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mutta poika on kuollut pienenä. Vesiroos on vaurastunut jonkin verran toimiessaan yhdessä karikatyyrimaisesti kuvatun suurliikemies Köögertalin kanssa, ja Karin haluaa päästä näitten kahden kautta seurapiireihin, maksoi mitä maksoi. Seurapiirejä, viroksi seltskond, Tammsaare kuvaa armottomasti esittäen ne kaiken myytäväksi ja ostettavaksi alentaneina; vallan- ja rahanhimo peittyvät muodolliseen kohteliaisuuteen ja tupakansavuisessa kahvilassa kaikkien kasvoilla karehtivaan teennäiseen hymyyn. Köögertal tekee petollisen konkurssin, joka saa Vesiroosin melkein puille paljaille - rinnastuskohdetta ei tarvitse hakea ajallisesti eikä paikallisesti kaukaa - ja järjestää lopulta irvokkaat juhlat, joihin Karinkin kutsutaan, ja joitten lopuksi Köögertal saa suorastaan mielipuolisen raivokohtauksen.

Kiinnostava IV osan sivuhenkilö on seurapiireissä suosiota "kauniilla", värikylläisellä maalaustyylillään saavuttanut taidemaalari Mägar, joka kuitenkin loppujen lopuksi paljastuu todelliseksi taiteilijaksi ymmärtäessään, kuinka hänen olisi kuvattava Itamin pariskunnan kuollut pienokainen:

"Katsokaa, rouva, tässä on äärettömän paljon kirjavia kukkia tuon heiveröisen ruumiin ympärillä, sillä niin minä tahdoin siihen asti, kun te ette vielä ollut nähnyt sitä. Mutta nyt en enää tahdo. Nyt tahtoisin, että olisin maalannut niin kuin japanilaiset maalaavat: maalaavat kukkivan kirsikanoksan ja me näemme siinä kevään. Ymmärrättekö? Me näemme, sillä niin on se kirsikanoksa maalattu. Sellainen kirsikanoksa olisi minunkin pitänyt maalata, niin että olisi ollut vain oksa ja tuo heiveröinen ruumis - ei mitään muuta. Kaikki muu rihkama menemään! Mutta ei, mieluummin ei kirsikanoksaa, sekin on liikaa. Vain jonkinlainen yksinäinen kukkanen pitkine hentoine varsineen, sekin hieman kyyryyn vetäytynyt, mutta siinä varren käyryydessä koko ihmiskunnan alakuloisuus ja murhe, koko ihmiskunnan hellyys, koko ajateltavissa oleva rakkaus. Ymmärrättekö? Jopa koko ihmiskunnan välinpitämättömyys ja julmuus. Niin olisi pitänyt maalata. Vain se alakuloinen ja välinpitämätön kukkanen sekä se heiveröinen ruumis - kaksi pikkuista mykkää."

Lopulta Karin saa mm. aviorikoksen tehtyään yleensä niin rauhallisen Indrekin niin pois tolaltaan, että tämä ampuu häntä revolverilla, mutta Karin jää kuitenkin henkiin. Indrek joutuu tutkintavankeuteen ja lopulta oikeudenkäyntiin. Hiljaisen ajattelijan Indrekin ja levottoman Karinin avioliitto on siis johtanut järkyttäviin seurauksiin; Karinin esikuvana kerrotaan olleen Tammsaaren oman puolison Käthen.

Oikeustiedettä opiskellut, realistina tunnettu Tammsaare sijoitti romaaniinsa Viron tasavallan silloisten lakien mukaan täysin mahdottoman, käytännössä vapauttavan tuomion:

Kaikki seisoivat vapisevin sydämin. Mutta kun puheenjohtaja luki - aivan kuin arkipäiväsen ilmoituksen - oikeuden päätöksen, että syytetylle on määrätty sellainen ja sellainen rangaistus ehdolla, ettei hän riko lakia viiden vuoden kuluessa, ja että hänet vapautetaan heti vartioinnista, hätkähti ensin koko sali, kunnes seuraavalla silmänräpäyksellä pääsi valloilleen myrskyisä riemun- tai kiitollisuudenosoitus. Vain syytetty seisoi suolapatsaana, tuijottaen mitään ymmärtämättömin katsein tuomarinpöytään päin ja kysyi ällistyneenä: "Minkä takia?" mutta sitä sanaa ei kukaan kuullut.

Indrekin poistuessa oikeussalista hän ei tiedä, minne mennä, ja Karin pyytää häntä tulemaan kotiin, jossa lapsetkin odottavat, mutta Indrek kieltäytyy sanoen, että hänen täytyy saada olla yksin. Indrekin perään juostessaan Karin jää raitiovaunun alle ja saa heti surmansa. Romaanisarjan tämä osa päättyy Karinin ruumiin sijoittamiseen autoon Indrekin tullessa mukaan:

Mutta kun väkijoukko oli jo jäänyt, ja Indrek tunsi jäävänsä yksin Karinin kanssa - Tiinahan oli istuutunut kuljettajan viereen - hän kohotti tämän päätä ja kumartui itse lähemmäksi tämän verisiä huulia aivan kuin aikoen suudella niitä. Toki hän ei niin tehnyt, vaan katseli vain kiinteästi vaimon jäykistyneitä kasvoja sekä sanoi kouristuksenomaisesti värisevin huulin:

"Kultaseni, sinä rakastit sittenkin minua enemmän, kuin minä jaksoin uskoa."

Totuus ja oikeus V: Paluu, jälleen lähtö ja lopussa lupaus paremmasta

Viimeisen osan alussa Indrek palaa Varkaanmäelle, jossa hänen isänsä vielä elää, samoin kuin naapurin isäntä Pearu. Loppuvaiheissa isä Andres saa kuolla rauhallisesti ja nähdä myös erään vanhan unelmansa alkavan toteutua.

Totuuden ja oikeuden viimeinen osa päättyy samalla paikalla, mistä teossarjan ensimmäinen osa alkoi:

----- Ensimmäistä kertaa Indrek tunsi tuon naisen tähden tuskan väreitä sydämessään ja hän sanoi liikuttuneena:

"Tiina, vielä on aikaa, käänny ympäri ja palaa takaisin, jos siltä tuntuu, katso, hän odottaa sinua."

"Luoja varjelkoon, Indrek!" Tiina huudahti. "Enhän minä nyt sen takia! Mutta minusta on niin kauhean tuskallista, ettei onnea voi olla muuten kuin että jonkun täytyy kärsiä."

"Niin, sellaista se on tässä maailmassa," Indrek vastasi alistuneena, "aina jossakin joku kärsii, kun toisia kohtaa onni."

Ja hän kiersi ensimmäisen kerran kätensä Tiinan vyötäisille ja talutti tätä alas ketomäkeä, jota Varkaanmäen Andres oli monta vuosikymmentä aikaisemmin vaimonsa Krõõtin kanssa noussut ja näyttänyt tälle ensimmäistä kertaa tämän uutta asuinsijaa - Varkaanmäkeä.

Lopuksi

En tiedä, paljonko nämä vaatimattomat rivit ovat kyenneet välittämään suuren kirjailijan puolen vuosisadan aikajakson kattavasta pääteoksesta, kun tuntuu, ettei koko tämän erikoisnumeron sivumäärä riittäisi laajan pentalogian kunnolla kuvaamiseen, ja tietää, että Tammsaaresta on laadittu monia tutkimuksia. Tammsaare ei ole helppolukuinen kirjailija, mutta hänenkaltaisiaan kaivataan tämän kaikista koloista sisälle tiukkuvan viihdetulvan keskellä. Tammsaare on yleensä liian viisas antaakseen ratkaisumalleja, hän vain herättää ajattelemaan.

Nirkin (1986, s. 168) mukaan Totuus ja oikeus juontaa juurensa syvemmältä virolaisen kulttuurin kerrostumista kuin yksikään aiempi teos. Tämän kirjoittajan mielestä väite sopii kyllä I, III ja V osaan, muttei kovin hyvin II osaan eikä juuri lainkaan IV osaan: kaksi viimeksimainittua osaa ovat varsin yleiseurooppalaisia.

Teksti ja suomennokset:

J. J. Marjanen

Lähteitä:

Enäjärvi-Haavio, Elsa: Viron suuri kirjailija. Suomen Kuvalehti 1936, s.1258-1259.

Kapstas, Meelis: "Mauruse kool": kõik ajad, lennud ei ole vennad. Eesti Päevaleht 7.12.1995. (Verkkoversio.)

Niinivaara, Eeva: A. H. Tammsaare, elävä satavuotias klassikko. Summary: A. H. Tammsaare centenary. Virittäjä 1978, s. 52-63.

Nirk, Endel: Viron kirjallisuus. (Eesti kirjandus.) Suom. Eva Lille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 439. Pieksämäki 1986.

Siimisker, Helene: A. H. Tammsaare - lühimonograafia. Eesti Riiklik Kirjastus. Tallinna 1962.

Siirak, E.: A. H. Tammsaare in Estonian Literature. Publishing House Perioodika. Tallinna 1978.

Sikemäe, Ilmar: Kirjad Vargamäelt. Kirjastus "Eesti Raamat". Tallinna 1977.

Tammsaare, A. H.: Kogutud teosed 1-18. Eri toimittajia. Kirjastus "Eesti Raamat". Tallinna 1977-1993