PAKKO PAINAA
Yhteiskunnan torvet huutavat lujaa: ryhdy yrittäjäksi, liikeidoi, tuotteista! Jokainen on vähintäänkin tunneälykäs sisäinen yrittäjä. Jokainen on ainakin jollakin tavalla luova. Jokaisessa asuu pieni oman elämänsä sankari, joka ei välttämättä aina olekaan lehmä. Vaikka toisaalta jokainen ihminen onkin laulun arvoinen, niin kaikista ei välttämättä ole kuitenkaan myymään omimpia arvojaan, eikä edes tuotteistamaan niitä.
PAKKO OLLA LUOVA
Eräänä päivänä huomasin tekeväni kymmentä projektia yhtä aikaa. Elämässäni ei ollut mitään muuta kuin työtä. Ja totesin ottavani myös lisää töitä aivan kritiikittömästi. Ilo oli kadonnut. Niin työn kuin luomisenkin ilo. Minulla oli vain tarve olla tehokas. Taiteilijana minun oli lisäksi pakko olla luova.
Negatiivinen ajattelija kyseli sisälläni: mitä arvoa töilläsi on, ketä ne hyödyttävät, miksi et voinut piirtää enää viivaakaan, siten että et koko ajan tuotteistanut ja laskenut sen myyvyyttä.
Negatiivinen ajattelija myös lohdutteli: ei sinun ole pakko menestyä, ei pakko olla tehokas, myyvä, edustava, hyvä, tai ainakaan paras. Sinulla on lupa epäonnistua, olla täysin tehoton. Vaikka toisaalta saat pysyä myös järjissäsi, toteuttaa itseäsi ja toimia omimpien lahjakkuuksiesi mukaisesti. Luovuudestasi ei saa tulla pakkoluovuutta.
PAKKOSANKARUUS MEDIASSA
Saan siis olla pöhkö henkisesti vammainen virheidentekijä. Saan kompastua, mutta nousta myös ylös - sitten kun jaksan. Jokaisessa meissä on tämänpäiväisen sarasvuolaisen mediajulistuksen sisäinen sankari, mutta myös sarasvuot ja sankarit väsyvät. Jokaisella on oikeus väsymiseensä. Minusta meidän olisi pakko antaa itsellemme anteeksi se, ettei meistä ole paljoonkaan pakkoon, ei ainakaan pakko-onnellisiksi pakkosankareiksi. Eikä myöskään pakkoluusereiksi.
Hoidettuani kaksi päivää poikani puolivuotiasta tyttövauvaa, aloin ihmetellä mihin katoaa ihmisestä yksinkertaisuus - se että on iloinen kun saa syötyä ja toisen kerran kun tulee kakka. Suurta iloa aiheuttaa vauvalle myös hänen omat sormensa, jotka hän onnistuu työntämään suuhunsa. Mistä saakka suorituspaineet alkavat hämärtää elämän yksinkertaisimmat asiat. Kenelle me todistamme yksilöinä pätevyyttämme? Onko myös vauvalla pakko saada sormi suuhun? Missä kulkee luonnollisen tarpeen ja pakon raja?
PAKKO RAKASTAA JA OLLA HYVÄ
Niin mielelläni luokittelisin itseni myös henkiseksi olennoksi yhdeltä osaltani. Siispä olen hakeutunut henkisiin painiseuroihin, joissa kilpaillaan hyvyydessä ja hyvyyden tuotteistuksessa. Hyvyydessä voi suorittaa diplomeja, saavuttaa arvomainintoja ja kaikenvärisiä vöitä. Hyvyyttä voi myydä ja markkinoida pehmeä ilme kasvoilla kovin keinoin. Vihkimysten suoritusportaille kiipeillään vähemmän hilpeästi. Samalla kun askelletaan yksi puolapuu korkeammalle, voidaan potkaista alemmalla portaalla olevaa kasvoille. Moni ostaakin ihan silkkaa hyvää hyvyyttään pakkohyvää ja alkaa voida huonommin kuin koskaan, sillä hyvällä kuorrutetun elämän puolinaisuuden alle jää inhimillisyys puristuksiin.
Negatiivinen ääni sisälläni sanoo nyt: ei ole pakko valaistua, saada syväoivalluksia, eikä ole hirveää pakkoa oppia rakastamaan. Sillä pakkorakkaus ei ole rakkautta, eikä pakkovalaistuminen ole muuta kuin persoonan/egon päkistämistä parhaaksi ja loistavimmaksi. Pelkästään hyvä ei ole täydellinen.
Täydellisessä on kaikki ominaisuudet, myös huono ja paha. Tästä päivästä saakka julistaudun täydelliseksi. Olen juuri suorittanut pätevyystutkinnon elämässä. Olen tämän lajin ammattilainen. Niin kuin sinäkin.
Mirja Nuutinen