Elämän kokonaisuus valtavana massiivisena paljoutena hyönteisistä kiertotähtiin, atomeista aurinkokuntiin, elää, liikkuu ja ilmentää itseään. Myös me ihmiset elämme, liikumme ja ilmennämme itseämme, ja samalla teemme havaintoja kaikesta ympärillämme olevasta. Meillä on se jokin, joka pystyy tekemään havaintoja, johtopäätöksiä, kysymyksiä. Me toteamme, että elämä on, ja me hyörimme sen myötä pieninä, mitättöminä välikappaleina, kysyvinä, ihmettelevinä ja syvimmältään ymmärtämättä mitään siitä Suuresta Jostakin, joka kaiken tämän valtavan moninaisuuden on alkuun saattanut. Maailmankaikkeus, maailma ja me olemme, ja se saa toistaiseksi riittää vastaukseksi olemisen tarkoitukseen.
Mutta ihminen tuskin olisi ihminen ellei hän järjellisenä olentona pyrkisi ymmärtämään olemisensa syytä. Jo varhaisimmalla kehitysasteellaan, ainakin hetkittäin saattaa ihminen joutua olemisensa tarkoituksen suuren mysteerin eteen. Tämä valtava mysteeri saattaa herättää vähäisetkin aivot ankaraan pohdintaan. Muutamille se tulee elintärkeäksi. Heistä tuntuu, ettei ole oikein elää ja olla tekemättä mitään tuon suuren mysteerin aukaisemiseksi. Heistä tulee niin sanottuja totuuden etsijöitä.
Maailma vyöryy radallaan, ja tähdet ja tähtikunnat kiiluvat syvyyksissään, ja kenties maailmankaikkeus laajenee ja kasvaa (kasvattaa) yhä uusia maailmoita. Mutta ihminen totuuden janossaan ei tiedä, mitä se energia on tai mistä se tulee, joka kaiken tämän aikaan saa.
Sillä välin, kun tiedemiehet tutkivat aineen eli ilmenneen olevaisen pienimpiä hiukkasia, atomeja, kenties muutamat tutkivat itse energiaa, sitä voimaa, joka aineen on koostanut. Tai kenties muutamat hymyilevät tämän probleemin kohdalla, koska he tietävät, ettei sitä koskaan voi ihmisen tietoisuus paljastaa. Kenties, kuka tietää, energian salaisuus on kokonaisuudessa eikä lainkaan siellä, mistä tiede eli järki sitä etsii.
Oli energian salaisuus mikä hyvänsä tai missä tahansa, on se vuosituhansien aikana teettänyt työtä ja vaatinut paljon vaivaa ja synnyttänyt lukuisia selityspyrkimyksiä. Sen ylivoimainen vaikeus on useimmiten vienyt tutkijansa kauas lähtökohdastaan, ja siten herättänyt mitä moninaisimpia eetillisiä ja esteettisiä arvoja, joiden vietävissä he sitten ovat valmistelleet ohjeita ja ohjelmia, jotka kaikki pohjaltaan pyrkivät saamaan loppuratkaisun elämän arvoituksen selvillesaamiseen.
On hyvin luultavaa, että useat ovat totuuden löytäneet. Mutta yhtä paljon on luultavaa, että vielä useammassa tapauksessa monet ovat päätyneet kompromissiratkaisuihin, joiden totuusperäisyydet ovat näyttäneet ainoilta mahdollisilta. Niin kauan, kun ei ole olemassa mitään varmaa fyysillisillä aisteilla havaittavaa todistusta eikä sellaista loogista mittaa, joka pystyisi jokaiselle älyllisellä tasolla olevalle todistamaan, mitä lopullinen totuus on, emme myöskään koskaan voi täysin kieltää, etteikö totuus saattaisi olla mahdollista "ymmärtää" myös jollain sellaisella tavalla, joka meidän toisten mielestä näyttää täysin järjettömältä. Mutta koska kaikki vaikeat asiat ovat opiskelun alaisia, on meillä suuri syy otaksua, että elämän syvin salaisuus on raskaan ja vaivalloisen kehityskaaren jossain korkeassa yläpäässä. Tämä selitysperuste on se, johon koko totuuden etsintämme perustuu. Ei sellaista etsitä, mikä on jo löytynyt, vaan sellaista, jonka olemassaolo tiedetään, mutta jota ei ole löydetty. Jos voimme luottaa, että totuuden saavuttaminen on kehityksen alaista, silloin meille ei jää muuta tehtävää kuin kehittää itseämme tullaksemme kerran totuuskelpoisiksi eli kykeneviksi ymmärtämään, mitä totuus on.
Mutta kaikissa uskonnoissa ja filosofioissa, joita meille on tarjottu, on eräs erittäin tärkeä seikka, johon kaikesta päättäen kovin vähän kiinnitetään huomiota, ja kuten näyttää, ei aina pidetä edes huomion arvoisena. Nimittäin, ettei totuus ole minkään uskonnon tai koulukunnan omaa, ettei totuus ole uskontoa sinänsä, vaan että uskonto eli oppi on vain tie eli järjestelmä, jonka avulla, jos mahdollista, voidaan kasvattaa itseä totuuskelpoiseksi. Tämän tärkeän seikan unohtaminen johtaa siihen, että itse totuuskin unohdetaan tai tehdään siitä auktoriteetti, joten auktoriteetti tulee tärkeämmäksi kuin totuus itse. Siitä edelleen on seurauksena, että tavoite (joka näin ollen on saanut virheellisen nimikkeen) johtaa tiellä kulkijan, ellei suorastaan väärään, niin ainakin kiertoteille. Pahinta on, koska valmistumaton ei suinkaan ole valmis, on hän oppinsa ainoana autuaaksitekevänä arvostelijana altis myös arvostamaan itseään tämän tien kulkijana. Ja niin hän joka hetki lisää sitä taakkaa, jota hänen juuri pitäisi oppinsa mukaan keventää. Hän etsii eikä soisi löytävänsä, koska etsiminen sinänsä on tullut hänelle vaikeaksi. Tästä ei tietenkään voida syyttää uskontoja, sillä ne saattavat olla täydellisiä ja puhtaita, mutta kylläkin uskontojen välittäjiä, siis kaikkien uskontojen tien kulkijoita. He ovat itse unohtaneet oleellisimman, ja ovat siten syyllistyneet myös toisten harhaanjohtamiseen.
Henkiset rajoitukset ovat inhimillisiä. Ja tällöinkin meidän on syytä vedota kehitykseen ja toivoa, että lopulta kuitenkin oleelliset seikat saavat oikeutta ja epäoleelliset väistyvät voimakkaimpien eturivin ihmisten ansiosta.
Mutta sitten! Vaikka meidän täytyy myöntää, että ihminen on kehityksen alainen, on meidän syytä kysyä: milloin on se raja saavutettu, jolloin totuusoivallus on mahdollista? Vastaus on: totuusoivallus on mahdollista heti silloin, kun ihminen on saavuttanut totuusoivalluksen. Tämä on leikillisesti sanottu, mutta syvemmin ajatellen huomaamme, että siihen sisältyy yhtä kuin seuraavanlainen väittämä: kehitys on kokemusten vaihteluja totuusoivalluksen saavuttamiseksi, koska kokemusten vaihtelut ovat yhtä kuin vaikeuksien vaihteluja minän antautumiseksi. On huomattava, ettei tähän lauseeseen ole mahdutettu mitään muita ehtoja. Siinä ei sanota miten korkeatasoinen, miten hyvä, jalo tai valistunut ihmisen pitää olla voidakseen ymmärtää totuutta. Useimmat uskonnot hylkäävät tällaisen lauseen tai paremmin sanoen: uskonnot yleensä eivät tyydy näin vähäiseen vaatimukseen. Kaikissa oppirakennelmissa määritellään lähemmin, minkälaisia sen puun hedelmien pitää olla, jotka kasvavat heidän puutarhassaan. Niin myös on kehkeytynyt valtavia teorioita koko ihmiskunnan kehityksestä. Tiedetään jo edeltä yhtä ja toista, minkälaisten vaiheiden kautta ihmiskunta kulkee kohti päämääräänsä. Kieltämättä kaikki tuo on totta. Täytyyhän lopulta olla jonkinlainen lopputulema, jossa ei enää voida välttää totuuden oivaltamista. Mutta lopputulema, jossa ei enää voida välttää totuutta, ei lainkaan tarkoita sitä, etteikö totuutta jo aikaisemmin voitaisi oivaltaa.
Hedelmistä puu tunnetaan, on lause, joka tietenkin pitää paikkansa, koska puu, joka hedelmöi omenoita ei ole luumupuu. Mutta totuusarvon mittaajana vertaus tekee väkivaltaa monille muille jalopuille, jos asetetaan arvoasemaan vain hedelmäpuut. Uskontojen helmasyntejä on kautta aikojen ollut jonkinlainen omavaltainen moraali. Ellei tien kulkija toteuta niitä ja niitä hyveitä, ei hän ole kelvollinen meidän taivaaseemme. Tietenkin nuo säännöt ja säädökset ovat oikeutettuja, koska on itsestään selvää, että kaikista teoista seuraa säännönmukainen psykologinen vaikutus. Ja koska kullakin uskonnolla on omat ohjelmansa, täytyy tulosten tuottaa sellaisia hedelmiä, minkälaisia siemeniä on istutettu. Käytännöllisessä elämässä on kuitenkin osoittautunut, että ne hedelmät, joita uskonnot toisaalta ovat tuottaneet, ovat muodostuneet katkeranmakuisiksi, koska hedelmien aromeista voidaan olla eri mieltä.
Koska ihmisiä on useammanlaatuisia, useammanasteisia olosuhteita varten kuin mitä uskontojen edustajat haluavat myöntää, on seurauksena erilaatuisten ideologioiden synty, jotka levinneinä suuriksi valtavoimiksi, synnyttävät niinsanoakseni pakanallista ristiriitaa ja sotaa. Täten väitän että uskonnot tarkoittamattaan ovat kaikkien yhteiskunnallisten ristiriitojen syinä, sillä yhteiskunnalliset ja taloudelliset pulmat eivät ole muuta kuin eriasteisten kehitysjärjestelmien tulosta, jotka kaikki juontavat juurensa elinvoimaisimpien uskomusten eli uskonnollisten tavoitteiden pyyteistä. Ja niin kauan kuin maailma pitää kiinni kehitysjärjestelmistä, jotka muka johtavat uhrinsa totuuteen, taivaaseen, valoon, ja vapauteen, tullaan aina lietsomaan erimielisyyttä toisinajattelevien kesken. Niin kauan kuin tämä ainoa autuaaksitekevä oppi on korkeampi elämän kokonaisuus, emme voi toivoa hartauden harjoittajalta tai totuuden etsijältä todellisia tuloksia, sillä hän seisoo oman varjonsa alla eikä huomaa, että todellinen totuus liukuu joka hetki hänen ohitseen kuten itsekiduttajalta, joka ruoskii lihaansa mutta ruokkii "itsekästä minäänsä".
Tietääkseni ei ole yhtään uskontoa, joka otsakelauseessaan tähdentäisi niitä arvoja, joita Teosofinen Seura tähdentää: " Totuus on uskontoja korkeampi" sekä että yleinen veljeys olkoon jokaisen totuutta etsivän ihmisen tunnus: on pyrittävä myös toisin ajattelevien ymmärtämiseen. Näitä ehtoja eivät pysty täyttämään sellaisten uskontojen tunnustajat, joille ei ole olemassa kuin yksi ainoa oikea tie. Niin puhdas ja niin psykologisestikin korkeatasoinen kuin buddhalaisuuskin on, on siinäkin se rajoitus, kuten uskonnoissa yleensä, että menetelmä saattaa tulla tärkeämmäksi kuin totuus. Sanoin, saattaa tulla, jolla tarkoitan, että ennenkuin on ehtinyt koko oppijärjestelmän päähän, on saattanut seisoa tarpeettoman kauan itsensä varjona, huomaamatta siepata totuutta, joka on ollut koko ajan valmiina hänen kätensä ulottuvilla. Tätä eivät monet buddhistit usko, koska heidän menetelmänsä ovat tieteellisesti punnittuja. Mutta pitäisi muistaa, että niillä on tieteellisesti punnittu arvo vain ehdolla, että ne myös toteutetaan tieteellisesti. Mutta myöskään teosofia ei riitä, jos totuus-tahto puuttuu. Ei riitä, että annamme vapauden lähimmäisillemme ja uskomme, että totuus on uskontoja korkeampi. Henkinen rajoittuneisuus on vaarana myös asennoituessamme humanismiin, jos unohdamme, että humanisteja olemme juuri siksi, että vain täydellisessä vapaudessa käsityksemme mukaan, täytämme täydellisen totuuden (sikäli ja silloin kun tahdomme sen täyttää). Mitä tämä täydellinen vapaus on ja mitä se edellyttää, jääköön tässä yhteydessä lähemmin määrittelemättä. Ja kenties olisi viisainta, että emme yleensä pyrkisi selittelemään sellaista, joka on liian subjektiivista ja siksi liian monitahoista teoretisoitavaksi. Omalta kohdaltani vapaus-sanaan sisältyy antaumus totuudelle kysymättä mihin se johtaa. Ihminen on vapaa vain ehdolla, että on totuuden vanki. Totuus ja vapaus ovat yhtä kuin: mistään riippumatonta totuuden täyttämistä, olkoon tuloksena taivas tai helvetti. Sillä elämän kokonaisuus on niin suurta ja nerokasta, ettei ole oikein järjellistä minun puuttua niin valtavan menon organisaatioon. Minulle riittää, kun tiedän olevani eräs tekijä sellaisena kuin olen. Joten olen varma, että parhaiten täydennän kokonaisuutta olemalla sen osa, kuin pyrkimällä sen yläpuolelle.
Henkinen rajoitus ei ole siinä, mitä koulukuntaa, uskontoa tai filosofista järjestelmää me olemme taipuvaiset lähinnä tunnustamaan, vaan siinä, miten me sitä tunnustamme: onko se meille vapaus vai vankeus. Jos se on vankeus, tietää se sitä, että se ei tuo meille totuutta, sillä silloin olemme panneet pantiksi pyyteellisen minämme, joka ei palvele korkeampaamme, vaan pyytää päästä ulkokohtaisesta pahasta johonkin hyvään, ihanaan olotilaan, jossa on helppo ja mukava minuuden onni. Sellaista pyytää niin sanottu kaidan tien kulkija, joka ei huomaa, että luopuessaan maailmallisuudestaan on hän tehnyt sen siksi, koska on yhtä kuin keksinyt, että on parempaa, on ikuisempaa. Voisi sanoa: minä kuoli ja minä syntyi silloin, kun syntinen pelastui. Se hyvä, mitä siinä tapahtui on arvokasta kyllä sinänsä, koska se on edistystä sekin, mutta varsinainen totuuden tie alkaa kokonaan toisella tavalla. Se ei ala pelon, vaan rohkeuden voimalla, ei saavutuksen, ei liioin menestyksen, vaan selkeytymisen kirkkaudella, joka joka hetki tuo uusia tehtäviä elämän valtavassa kokonaisuudessa. Minä kuoli, minä syntyi, minä ei merkitse mitään jos se syntyy tai kuolee, jos totuus-tahto on kaikkia muita tahtoja suurempi.
Orvo Raippamaa