Pierre Teilhard de Chardin'in tieteellinen fantasia noosfääristä soveltuu käsitykseen aineen ja hengen yhteistoiminnasta. Henki on yhtä kuin idea joka kaikkialla äärettömyydessä pyrkii ilmentymään lukemattomin tavoin. Se luo ainetta jatkuvasti kuten siemen, joka tarvitsee ilmentymisen muodon. Aineessa alunalkaen on idean henki, joka kehittyy määrätynlaisella prosessilla ensin kohti järkeä ja sen avulla sellaiseen henkisyyteen joka vastaa alkuperäistä ideaa. Noosfääri on sellainen tila jossa koko maailma on yhtä alkuperäisen idean kanssa. "Savikin laulaa täydelliseksi tulemistaan", runoili jo Omar Khaijam. Jokainen atomi on "tietoista tajuntaa" alkuperäisestä ideastaan. Kaikki on siten etukäteen viitoitettu tulevaa noosfääripäämäärää kohti. Se tapahtuu samalla tavalla kuin kasvin kehitys kukaksi ja uusiksi siemeniksi. Noosfääritila tarkoittaa siemennyskypsyystilaa henkisessä mielessä. Se on hengen puhtaaksi ideaksi valmistumisen kypsyyttä.
Universaalinen luonto eli siemen- ja siemennystilassa oleva idea ei aineessa ollessaan ole vastuullinen eikä niin ollen tietoinen tarkoituksestaan. Se on (aineelle itselleen) tuntemattomien voimien lain alainen toiminto - järkkymättömän lain vuorovaikutusten heittelemä kemikaalinen kohtalo - jalostavan puhdistuksen liikunta. Aineen kaikki hiukkaset kiertävät pyörteenä, kuten elektronit näennäisesti vapaina, pääsemättä renkaistaan muutoin kuin eräiden "sattumien" kautta. Nuo "sattumat" ovat molekyylimuodostumien ansiota. Jatkuvasti kasvavat rykelmät edellyttävät uusia ja yhä uusia rykelmiä, ja siten lopulta muodostavat orgaanisia "mielekkyyksiä", joissa on jo selvästi tarkoitushakuista elämää.
Tuo tarkoitushakuisen elämän luoja on tuntematon, se on yhdistelmä - kombinaatio, jonka tehtävänä on löytää sellainen tiedoitsemisen taju eli tila, jossa olemisen todellisuus voisi tulla tietoisesti tajuttavaksi. Ihminen tässä kombinaatiossa on sellainen kommunikaatio - yhdistelmien summa ja ilmoitus jossa Tuntemattoman Luojan tarkoitus todistautuu.
Kun puhumme sellaisesta kombinaatiosta, jossa kaikki ilmiöt tavalla tai toisella niveltyvät toisiinsa se silloin muodostaa ikään kuin jonkinlaisen ilmoituksen. Ihminen on tuo ilmoitus. Se ilmoittaa että elämä on tarkoitushakuista, koska se ihmisen välityksellä on sellaiseksi havaittavissa. Silloin se, joka havaitsee, on enemmän kuin ilmiö sinänsä, koska muussa tapauksessa olisi vain ilmiö ilman havaitsijaa. Jos se, joka havaitsee, on osiensa summa, se on yhtä suuri todistus kommunikaation mielekkyydestä (tarkoitushakuisuudesta) kuin jos havaitsija olisi tullut osiensa muodostamaan kokonaisuuteen jostakin kokoomuksensa ulkopuolelta. Tällöin on mieletöntä väittää, ettei mielekkyyttä olisi olemassa jossakin muussakin tilassa kuin ilmiöissä sinänsä, koska juuri ilmiöt (ihmiset = osien kombinaatiot) sen todistavat.
Tällä tavoin nähtynä me voimme todeta, että järki on jotain, jonka avulla voimme todistaa itsellemme sekä muille sellaisiakin asioita, jotka itse asiassa ylittävät järjen. Uskonkappaleeksi jää vain se tuntematon jota Jumalaksi sanotaan. Mutta jos järki toteaa tuntemattoman, se itse asiassa on todennut Jumalan. Miksi kiistellä Jumalan alkuperäisestä todellisuudesta kun Hänen todellisuutensa ei missään tapauksessa ole järjen tulkittavissa? Eikö usko edellytä juuri sitä, että me emme järjellä tiedä Hänestä mitään muuta kuin sen että emme sitä järjellä tiedä? Kun järki seisoo rajoituksena rajalla niin se ymmärtää Jumalan tarkoituksen. Se ymmärtää, että järjen tuolla puolella on jokin salaisuus, jonka olemassaolon myöntäminen on järkevää viisautta.
Teosofi 3/19??
Orvo Raippamaa