Kysymys olemassaolon perussyystä on suurempi kuin mitä ihminen voi ymmärtää. Se on ylijärjellinen. Mutta ihminen tuon tuntemattoman syyn ilmentymänä on oman rajoitetun ymmärryksensä alainen ja siten vastuussa vain siitä minkä ymmärtää eikä siitä mahdollisesta tarkoitusperästä, johon hänen ymmärryksensä ei riitä. Tämä havainto asettaa ihmiselle vastuun toimia ymmärryksensä mukaan, ja vieläpä erittäin ankaran vastuun, sillä pieninkin niin sanottuun yliymmärrykseen vetoaminen on rikos luonnon suurta lakia kohtaan. Ihmisen ymmärryksen rajallisuus on hänen itsesuojelunsa keino, sillä kukaan ei jaksa toteuttaa enempää kuin mihin kyvyt kantavat, josta syystä ymmärrys aukeaa vain sitä mukaa kuin kyvyt kehittyvät. Asiaa ei voi ajatella päinvastaisesti.
Ymmärrys on jotain, joka ei ole missään suhteessa tietoihin. Clemenceau sanoi Briandille: "Sinä olet merkillinen mies, sinä et tiedä mitään, mutta ymmärrät kaiken". Briand vastasi: "Sinä olet vielä merkillisempi: sinä tiedät kaiken mutta et ymmärrä mitään". Tämä on vain huumorin synnyttämä mietelmä, mutta hyvin osuva sellainen. On ihmisiä, jotka kyvyiltään eivät näytä olevan kovinkaan lahjakkaita. mutta ovat silti hyvin viisaita ja ymmärtäväisiä. Se johtuu siitä, etteivät kyvyt ja lahjat läheskään aina ole sellaisia että niitä voisi käyttää hyväkseen. Muutamat eivät edes tiedä olevansa lahjakkaita. Ymmärrys, kun sitä on, on aina pienempi kuin ne kyvyt, joihin tahtoluonto haluaa ymmärrystänsä käyttää. Tästä syystä usein kuulee sanottavan, että minä kyllä ymmärrän, mutta en osaa, en saa sitä sanotuksi. Tosiasiassa tuollaisissa tapauksissa on ihminen aina luulon tai uskon avulla - tai johdosta - mennyt jo liian pitkälle. Luonnon lakia ylittääkseen ihminen usein turvautuu auktoriteetteihin ja uskoo jotain sellaista, jota hän ei ymmärrä. Sen sijaan että hän tuollaisen uskon avulla pääsisi eteenpäin, hän päin vastoin joko pysähtyy tai nääntyy, koska pettymys - joka aina tuollaisissa tapauksissa on tarjolla - saattaa taannuttaa koko hänen vastaiset yrityksensä. Ihminen, joka tottuu aina luottamaan itseänsä viisaampaan ei lopulta koskaan löydä riittävän arvokasta yritysaihetta oman ymmärryksensä viisaudella. Vasta nykyaika alkaa oivaltaa miten tärkeätä on oma-aloitteinen työ ja opiskelu. Ihanne, joka on asetettu liian korkealle, johtaa siihen ettei koskaan opi vaatimaan itseltään, vaan etsii opettajan ja viisaan, joka antaa hänelle valmiit ohjeet. Sivistyspyrkimykset ovat aina olleet toisilta lainattuja, niinpä siveyden todelliset arvot ovat jääneet oppimatta koska eetillisyys ei ole lainattavaa tavaraa. Sivistys on pystynyt tuottamaan vain kaikkea sitä ulkonaista jota voi käyttää hyväkseen vain aineellisesti, koska sitä on tarjottu ihanteiden synnyttämisen kiihotusmenetelmillä: on luvattu enemmän kuin mitä omat kyvyt ja ymmärrys edellyttävät. Todellinen sivistys alkaa ymmärryksestä eikä niistä ihanteista, joita emme kuitenkaan pysty toteuttamaan. Kaunosieluisuus voi johtaa inspiraatioihin, mutta myös todellisuusvieraaseen elämäntapaan, joka ei voi ikuisesti jatkua ilman ristiriitaa. Luultavasti siitä syystä älykäs nykynuoriso halveksii teorioita, filosofioita ja sellaisia uskontoja, joissa riitus on vain eräänlainen juhlameno. Kasvatus, joka perustuu vain opettavaiseen puheeseen, vaikuttaa vaatimukselta joka asetetaan kasvatettavalle, mutta jota kasvattajan itsensä ei tarvitse noudattaa. Se synnyttää katkeruutta, jopa painuu alitajuntaan ja saattaa sieltä nousta kriitillisellä hetkellä vastoin asianomaisen hyvää tarkoitusta. Teoria rauhasta on unelman tasolla niin kauan kun siitä puhutaan, sillä rauha on tekojen tulos eikä kilvoittelun päämäärä. Jos asetetaan ehdoksi sovinto, on sen tuloksena rauha, mutta jos ehtona on rauha, on siihen seitsemänkymmentä syytä ennen kuin sovinto voi syntyä. Hullunkurista, eikö totta! Rauhaa rakastetaan, mutta vain ihanteena, joka tarkoittaa sitä että rauhantekijäksi odotetaan jotain minua suurempaa, minua rikkaampaa, viisaampaa ja runsaskätisempää. Ihanteet ja todellisuus ovat selvästi ristiriidassa.
Ymmärrys ei ole niin sanottua järkeilyä vaikka järki on sen kriitikko. Usein lainataan Raamatunlausetta, että järjen viisaus on hullutusta Jumalalle, ja uskotaan uskon avulla saavutettavan sellaista viisautta, johon järjellä ei ole mitään osaa. On uskovaisia, joille järki ei merkitse mitään. Mieli, jonka usko sokaisee, on eri asia kuin järki. Sokea usko on enemmän yleistä kuin usko jonka voimalla järki on kirkastunut, joten usko ilman järkeä on hullutusta, ja järki ilman uskoa, s.o. Luojaansa luottamista (elämän kunnioittamista) on mielipuolisuutta. Järki, kun se on terve, ei voi olla Jumalan vihollinen, koska Luoja itse on sen luonut. Se ei voi myöskään olla niin mitätön ettei sillä olisi mitään merkitystä vaikka se ei kykenekään kaikkia Luojan suuria salaisuuksia ratkomaan. Se on juuri järki, joka sanoo meille totuuksista suurimman, nimittäin sen ettei järki riitä. Mutta sehän ei tarkoita sitä ettei se voisi riittää, jos se vain olisi riittävän suuri. Ymmärrys ja järki, vaikka eivät olekaan kirjaimellisesti sama asia, ovat kuitenkin toistensa seurausilmiöitä siten että ensin oli järki ja sitten tuli ymmärrys, mutta järki ilman ymmärrystä ei ole mitään. (Kumpi on alunperin ensimmäinen, järki vai ymmärrys, on saman pulman alainen kuin kysymys kanasta ja munasta). Järki on koneisto jota ilman ymmärrys ei toimi, ja ymmärrystä vailla ei järki ole mitään.
Kysymys elämän perussyystä, vaikka jää jatkuvasti avoimeksi, ei ole mikään ongelma, koska sen voi järki ymmärtää - nimittäin sen ettei järki voi sitä ymmärtää. Järjen mukaan kysymys on niin valtava, että on täysin järjetöntä kuvitella perussyyn ratkaisua. Ne, jotka niin luulevat tehneensä, ovat ihmisiä jotka eivät osaa erottaa uskoa tiedosta eikä tarvetta todellisuudesta. Järki ja usko ovat kaksi eri asiaa. Ne tosin tukevat toisiaan, mutta usko ei synny järjestä eikä järki kykene uskon mysteeriota selittämään. Usko on elämys, johon järjellä ei ole mitään osaa. Usko voi synnyttää varmuuden jostakin, joka on täysin järjetöntä, mutta uskonelämys ei silti kiellä järkeä, koska uskonelämyksessä saattaa olla enemmän kuin mitä järki voi ymmärtää. Sen sijaan järki jää aina todellisen tiedon varmuutta vaille. Järki on viisas kun se tämän ymmärtää. Järjen varsinainen tehtävä on: etsiä sitä viisautta joka on järjen rajoitusta suurempi. Ihminen, joka selvästi näkee järjen pienuuden, ymmärtää mitä sanalla usko on aina tarkoitettu. Sana "usko" ei tarkasti vastaa sen sisältöä, sillä kysymys ei ole jostakin arvovallasta joka herättää luottamuksen. Kysymys on tietoisuudesta jossa luottamus on itsestään selvä varmuus. "Uskomisen" pitäisi olla uskonelämystä - sisäistä todellisuutta, jota eivät mitkään ulkoapäin tulleet todistelut voi tehdä olemattomaksi. Eihän meidän kannata kinastella siitä mitä ruusun tuoksu on, riittää kun toteamme että ruusun tuoksu on jotain, joka on selvästi vain ruusulle ominaista. Me tunnemme tuoksujen laadut, vaikka emme tiedä mitä tuoksu on. Me tunnemme (elämme) sisäisen todellisuuden vaikka emme tiedä miten kaikki tapahtuu - emme tiedä kuka ja mikä meissä tuntee, elää ja tekee elämyksemme todellisuudeksi. Meillä ei ole täyttä todistusta siitä miten viisaus syntyy ja jakautuu eri yksilöille. Viisaus ei ole yksinomaan tiedon hankinnan tulos, vaan siihen sisältyy lukemattomia psykologisesti moniselitteisiä tekijöitä, jotka yhdessä saavat aikaan sellaisia kykyjä, jotka pyrkimysperäisen koulutuksen avulla ovat täysin saavuttamattomissa. Samalla tavalla uskonelämys on kuin armolahja. kuten uskovaiset osuvasti sanovatkin. Se on tulos jostakin, joka tulee kuin palkkio, mutta ei palkan toivomisen päämääränä.
Teosofi n:o 12, vuosi ??
Orvo Raippamaa