Olet VANHALLA sivustolla. -> Linkki UUDEN sivuston Orvo Raippamaan artikkeliluetteloon <-
KÄRSIMYS, ONNI JA TOTUUDEN TIE
Se historiankäsitys, joka kuvaillessaan ihmiskunnan kehitystä ainaisten sotien ja tuskatilojen puristuksessa uskoo kärsimyksen kehittävään voimaan, on mielestäni väärä. Kärsimys ei kehitä ketään (se kehittää keinoja, tekniikkaa, mutta ei ihmistä). Se ainoastaan asettaa estoja liiallisuuksiin menemiselle. Kärsimys on negaatio joka yksinomaan purkaa ja tuhoaa. Buddhistinen filosofia selittää että ilmenevä elämä on harhaa, ja kaikki mikä on harhaa on kärsimystä. Jos siis kärsimys on yhtä kuin harhaa, on itsestään selvää, ettei kärsimys johda muuhun kuin lisäkärsimykseen. Jos olisi mahdollista että tuskatila olisi keskeytymätön, ei ihmiskunnalla olisi mitään pelastusta. Mutta näyttää siltä, ettei mikään kärsimys ole ikuista. Eräänlainen raja on kaikella; sieto eli kestokyky katkaisee kärsimyksen ellei muutoin niin kuolemalla. Tämä luonnon selittämätön ihme: sieto eli kestokyvyn raja, on se "ansaitsematon pelastus", johon voimme asettaa koko toivomme. Siitä miten sitkeä on sietomme, riippuu tuskatilamme pituus. Ne ajattelijat, jotka ovat huoneentaulunaan pitäneet mietelmää "Ihminen on oman onnensa seppä", ovat intuitiivisesti oivaltaneet, että alitajunnan takimmaisessa kammiossa, josta myös Freud puhui, on se persoonallisuuden keskus, jossa punnitaan kaikki ne tunteet, pyyteet ja toiveet, joita päivätaju luo ja josta lähetetään teoiksi ne, jotka vaa'assa painavat eniten. Siten ne tunteet ja ajatukset, jotka aidoimmin järkyttävät koko persoonallisuuttamme, muodostavat kohtalomme. Kun jokin pyyde muodostuu kestomme ‑ tässä tapauksessa myös kykymme saavuttamattomiin - seuraa siitä vaa'assamme reaktio siten että aikaisemmin tyydytystä ja iloa tuonut hyväkin pyyde menettää ensin alkuperäisen arvonsa ja sitten muodostuu tuhoksemme. Tavoittamaton kunnia tekee katkeraksi, tarpeeton syöminen ja juominen lihavaksi, liiallinen samaa kertaava ilo ilottomaksi. Kärsimys on seurausta siitä, jossa mennään yli kykyjen, yli mahdollisuuksien, ja lähestytään sitä rajaa, jossa kesto joutuu koetukselle. Keston koetus ei enää kasvata, ei kehitä, ei edistä, se tuhoaa ja tekee ennenpitkää tyhjäksi myös aikaisemmat saavutukset.
Kehitys ja edistys tapahtuu kokonaan toisissa olosuhteissa kuin tuskatilakokemuksissa. Selitetään, että kaikki kärsimys koituu joka tapauksessa hyödyksemme, ellei muuten niin esimerkin vuoksi. Väitetään kärsimyksen kasvattavan siten, että se varoittaa, nöyryyttää ja siten lopulta ohjaa oikeaan. On totta, että vahingosta viisastuu. Mutta se viisastuminen on sellaista kuin miehen joka harkitsemattomuuden tähden on menettänyt toisen jalkansa: toisen hän saa pitää jos on mahdollista, että onnettomuusuhka yleensä on vain edellä sattuneen harkitsemattomuuden alaista. Viisas ei mene ansaan jos tietää missä ansa on. Vain tietämätön tekee tyhmyyksiä. Tuskatila ja siitä johtuva kärsimys on aina tulosta jostakin sellaisesta, jota ei edellä osata odottaa tai ei uskota teon pahaan seuraamukseen. Täten, sanoisin, suorankäden kärsimys opettajana on mahdoton ja järkeä vailla.
Edelleen pyritään selittämään, että kehitys ja edistys on pääasiassa laadultaan psyykkistä: kun liha kärsii niin sielu kasvaa; samanaikaisesti kun kättä pidetään liekin päällä kasvaa ja lujittuu luonne. Mutta tämäkin käsitys on hatara. Täytyy kysyä: kumpi puu on kauniimpi, hedelmällisempi, tarkoitustaan vastaavampi: vehmaaseen laaksoon istutettu vai karuun kallioon, jossa veden saanti on heikko ja jossa tuulet ja myrskyt tuivertelevat? Edellistä puuta yleensä ihaillaan ja jälkimmäistä sanotaan kitukasvuiseksi. Edellinen puu ei ole niin sitkeä kuin jälkimmäinen mutta kysymys puusta puuna ei ole kysymys puusta tuulessa. Samoin ei myöskään kysymys ihmisen luonteesta ole kysymys sen sitkeydestä, ei liioin hyvyydestä tai pahuudesta vaan onnistumisesta ihmisenä. Käsitys luonteen lujuudesta on käsitystä kestosta eli siitä, miten paljon se sietää kärsimystä. Ja kuten yllä tuli selitetyksi, ei kesto- eli sietotila ole mitään kehitystilaa vaan sen vastaista. Sanotaan: koska elämä on taistelua, on kestokyky tärkeätä. Mutta ei huomata, että siihen sisältyy ajatus: koska olemisessa kestämistä pidetään korkeampana kuin edistymistä, on lujuus välttämätöntä kestääksemme mahdollisimman kauan edistymättömässä tilassa. Elämä on taistelua, mutta se on sitä vain niin kauan kuin taistelu viehättää, tyydyttää ja riittää tekemään onnettoman ihmisen luulottelemallaan tavalla onnelliseksi. Taistelu on onnettoman ihmisen keksintö, sillä ei onnellisen tarvitse taistella.
Se missä määrin kärsimys kasvattaa esimerkin vuoksi, kuten huomautin, on kaikkein lähinnä järjellistä mahdollisuutta. Kun menneisyys todistaa huonoja tuloksia, on viisasta ajoissa muuttaa elämäntapaansa pelastuakseen niiltä seurauksilta joihin monet läheiset ovat sortuneet. Mutta silloin on vaarana itsekkyys, minäkeskeisyys, joka samalla kun se pelastaa tuholta, johtaa toiseen tuhoon: itsepuolustukseen, jonka ehdottomana seurauksena on taisteluasenne, ja niin ollen onnea ja vapautta vailla oleva tuskatila, joka jälleen on yhtä kuin edistymätön keston koettelemus eli edistymätön tyhjä elämä. Tältä viimeisimmältäkin mahdolliselta kannalta katsoen kärsimys on turhaa ja turmiollista. Olen koettanut selittää, että kärsimys on negatiivinen voima ja niin ollen kaiken rakentavan vastakohta. Kuitenkin kärsimys kuuluu lainalaisesti fyysilliseen elämään. Me joudumme tuskatilaan jo heti syntymässämme. Kuinka on mahdollista saavuttaa mitään onnea, jos onni on edistyksen tulos ja jos todellinen edistys ei tapahdu kärsimyksessä? Vastaan tähän: koska kärsimys on onnen vastakohta ja koska elämä on lainalaisesti kärsimystä, on onni eräänlainen pujottelutehtävä eli älyn kehityskeino. Onni ei siis ole kärsimyksen lainalaisuudesta vapaa tila vaan kuuluu kärsimyksen vastaisena kärsimyksen lainalaisuuteen, joten onnen ehtona on kärsimys. Että kärsimyksessä kuitenkin jotain kehittyy, nimittäin äly, todistaa, että äly sekä sen tuoma onni ovat edelleen laadultaan negatiivisia. Niinpä kokemus todistaakin, että äly sekä onni saattavat olla yhtä tuhoisia kuin mikä tahansa kärsimys tai tuskatila. Mutta onni erottautuu tuskatilasta siten kuin saari valtamerestä. Ne mahdollisuudet, joita ei voi toteuttaa veden varassa, ne ovat toteutettavissa saarella. Jos meissä on sitä jotakin, joka on todellisen edistyksen alaista, se edistyy onnessa. Ellei, me luomme kärsimystä niin kauan kunnes älymme luoma onnentila vastaa pyyteitämme siten, että viisaus syntyy ja me näemme koko kärsimyskaaremme sekä onnen tavoitteemme turhuuden. Niin onni kuin kärsimyskin ovat epätodellisia - ne ovat harhatiloja, joihin ihminen on joutunut, ja joista jokaisella on mahdollisuus vapautua heti kun hän oivaltanut ajan harhan ‑ kärsimyksen syyn. Silloin myös kysymys elämän tarkoituksesta hajoaa omaan tyhjyyteensä, sillä vapaalla ihmisellä ei ole vangitun käsitteitä. Ihminen joka on oivaltanut ajan harhan, on myös oivaltanut ne syyt, jotka sitovat hänet kärsimykseen. Viisas luopuu kärsimyksestä aiheutuvista syistä, mutta ei tee sitä siksi, että saavuttaisi onnea, vaan siksi, että se on lyhin tie harhoista poistumiseen. Tätä tietä sanotaan totuuden tieksi. Siinä saattaa olla paljon vaikeuksia - muutamille melkein voittamattomia - siksi sitä sanotaan myös kehityksen tieksi. Sanotaan, että niinkuin lapsi kasvaa aikuiseksi ja aikuinen saavuttaa lopulta vanhuuden kokemuksen ja sen kautta viisauden, siten myös ihminen tarvitsee aikaa ja kokemusta kehittyäkseen sille tasolle, jossa harhoista luopuminen on mahdollista. Tämä on totta, ja varmasti on totta myös siinä mielessä ja sillä tavalla kuten teosofia opettaa: koko ihmiskunta on kerran saavuttava sen tason, jossa jokainen yksilö on täydellinen. "Savikin laulaa täydelliseksi tulemistaan" runoili Omar Khaijam. Sitä työtä me nyt teemme kukin kohdaltamme: me luomme vähin erin sitä maailmaa, jossa ihminen tulee saavuttamaan parhaat mahdolliset päämääränsä - jumalalliset tavoitteensa. Mutta käsite täydelliseksi tulemisesta kuuluu harhan maailmaan ja on sentähden suhteellinen - se on sellainen, minkälaiseksi me sen unelmoimme. Käsite täydellisyydestä on vain symboli, vertaus jostakin tulemasta, jota kohti me kuljemme. Mitä voimakkaampi on pyrkimyksemme sitä kohti, sitä selvemmin me kuvittelemme ymmärtävämme mitä täydellisyys on. Mutta niinkuin pyrkimys (joka kuuluu pyyteelliseen minäämme) muodostuu helposti tärkeämmäksi kuin itse päämäärä, niin päämääräkin muodostuu helposti ihanteeksi eikä todelliseksi tavoitteeksi. Se ikäänkuin juoksee edellämme ja me sen perässä tavoittamatta sitä koskaan. Päämäärä, joka todellisuudessa on vain vertaus, pysyy tietysti aina tavoittamattomissa, koska tavoittelee sitä kaksinkertaisesti väärällä tavalla. Juostessamme päämäärän perässä luomme kulttuuria ja jalostamme pyyteitämme - luomme kehitystä luodessamme mahdollisuuksia edistykselle, ja siten myös joudumme tilaan jossa kokemuksen mukaan uskomme kehitykseen koska se on selvästi havaittavissa. Mutta tiukasti ottaen: mitä on päämäärä, jota kohti edistyen ja kehittyen me kuljemme? Mikä on elämän tarkoitus tai täydelliseksi tuleminen? Saamme monenlaatuisia vastauksia, jotka melkein kaikki ovat suurin piirtein hyväksyttäviä, koska ne kaikki signalisoivat ja symbolisoivat sitä. Teosofia opettaa nähdäkseni viisaimmin, että päämäärämme on jumalallinen, korkein totuus, oli se sitten laadullisesti minkälainen tahansa. Normaalinen teosofia pyrkii määrittelemään elämän kehitystä ja päätyy siten niihin tunnettuihin filosofioihin, joilla selitetään koko kehitysketjut niin pitkälle kuin inhimillisesti tällä hetkellä on selitettävissä. Mutta lopputulemana on teosofiassa kuten kaikissa uskonnoissa olotila, joka lähinnä selittyy sanalla täydellinen. Mitä se todella on, jää monista selityksistä huolimatta tuntemattomaksi. Täten me kehitymme ja edistymme jotain meille tuntematonta täydellisyyttä kohti, joka sitten joskus tulee eteemme kuin väistämättömänä tuloksena. Näin uskomme, ja näin varmaan tulee tapahtumaan. Sillä vaikka se, mitä etsimme, on joka hetki lähellämme, joka hetki saatavissa, me emme osaa ottaa sitä vastaan ennenkuin olemme oppineet, ettei se ole oppimalla saavutettavissa. Upanisadissa sanotaan: "Valaistus tulee irroittautumisen mukana, ei oppimisen". Se edistys joka vaivalloisten kehityskausien kulussa tapahtuu, on juuri edistystä sitä oivallushetkeä kohti, jossa meille käy selväksi koko kehitysketjun sisin tarkoitus. Ehkä olisi osuvampaa sanoa, että me kehitymme huomataksemme kehittymisen turhuuden tai ainakin sen epäoleellisuuden. Kehittymiselle välttämätön tulos on nähdä kehityksen sivuseikallisuus: tulla päämäärään ja ymmärtää, ettei mitään päämäärää ole; että se, joka meissä kehittyy kenties ikuisesti, on vain väline, keino, menetelmä sille meissä, joka on aina ollut valmis. Me tarvitsemme kehitystä niin kauan kuin uskomme sen aikaansaamaan autuuteen ‑ onneen . Mutta kun onni on saavutettu, muodostuu onni kärsimyksen vastakohtatilana tyhjäksi olemiseksi, ellei siihen sisälly muuta kuin pelastus kärsimyksestä. Sillä autuus, ilo, riemu ovat suhteellisia, koska ne määräytyvät kärsimyksen paljouden ja minän pyyteen suhteesta. Aika tappaa suurimmankin riemun yhtä varmasti kuin tuska onnen. Siten myös se edistys, jota me viemme eteenpäin uskoen siihen maailmaan, jossa onni, autuus, täydellisyys on joskus saavutettavissa, on se sama edistystila, jonka me jokainen jo tänään olemme saavuttaneet, jos vain ymmärrämme, ettei kehityskaaremme mikään ajankohta ole lähempänä totuutta, vaan kehityskaaremme korkein kohta on onnentilan tyhjyyden oivaltamisessa. Kun päämäärä tavoitteena on tullut sivuseikalliseksi, olemme saavuttaneet sen kehityskohdan, johon ei enää mitään voida lisätä. Siinä päättyy niin sanottu totuuden tie, ja huomaamme, ettei ole enää mitään, mitä kohti kulkisimme. Paitsi tietenkin tämä hetki: tässä ja nyt.
Teosofi 5-6/1954
Orvo Raippamaa
(Siirry tästä uuden sivuston Orvo Raippamaan artikkeliluetteloon)