MINÄN VAPAUTTAMINEN MINÄISYYDEN ORJUUDESTA
Todellisuuden tajuamisen ehtona on minäkohteisuudestaan vapautuminen. Minäisyys on erillisyyden tuntoa joka on syntynyt halusta omistaa, pidättää itselleen jotain sellaista joka ei ole kenenkään omaa. Minäisyyden tunto on vietti joka on fyysillis-sielullinen harhakuvitelma eli mielenasenne. Yksilö on erillinen, mutta se jokin joka yksilöksi on pukeutunut on jotain sellaista, jonka olemassaolo ei ole riippuvainen mielen erillisyystunnosta. Se Jokin Meissä saattaa olla yksilöllinen olento, mutta se ei ole erittelevä ja laskelmallinen pyyde, vaan jonkinlainen tietoisuus olemisesta.
Tietoisuus olemisesta on todellisuutta siten kuin kupillinen vettä valtameressä, ollen valtamerta. Jos kupillinen vettä uskottelee olevansa yhtä kuin valtameri pienoiskoossa, se on mielen harhaa, sillä kupillinen vettä, vaikka on valtamerta, ei kuitenkaan ole valtameri. Mutta jos kupillinen vettä tuntee olevansa saman kaltainen, saman laatuinen, se on tietoisuutta todellisesta olevaisuudesta. Samalla tavoin, jos mieli kuvittelee itseään kuolemattomaksi, pitäen erillisyyttään ehdottomana, on se yhtä kuin kupillinen vettä joka rajallisuudestaan huolimatta uskottelee olevansa koko valtameri. Mutta jos minä pääsee vapautumaan minäkohteisuudestaan, s.o. äärellisyytensä mittaamisesta, on minä ääretön, sillä se mitä äärettömyydessä on, on samaa joka on minän äärellisyydessä. (Kupillinen vettä - valtamerta - vaikka sattumalta onkin rajoitettu astiaan, on samaa vettä jota valtamerikin on).
Luopuminen minäkohteisuudestaan on pulma, josta vapautuminen ei ole mahdollista jos pyrkii siitä eroon. Se luo vain uuden mielenasenteen, uuden suunnan, jossa minäkeskeisyys tulee vaikeaksi havaita, mutta jossa se elää edelleen, vieläpä elinvoimaisempana.
Tämä on pulma josta ei voida päästä älyllistä tietä. Me voimme määritellä ja löytää syyt, joka tosin on hyvä, mutta syiden löytäminen ja niiden tyhjäksi teko eivät vielä riitä. Mieli on niin nerokkaan ovela ettei sitä voida pettää. Se on päättänyt elää, ja se elää niin kauan kuin sillä on pieninkin erä ravintoa. Niin kauan kuin ihminen erittelee itseään, jaottelee ja punnitsee hyvää ja pahaa, oikeata ja väärää, on hän itsepetokselle altis.
Voidakseen irrottautua minäisyydestään ei minkäänlaisesta luopumisesta ole mitään hyötyä. Luopumispyyteen takana on aina ajatus: se olen minä joka luovun, joka on yhtä kuin minäisyyden tehostusta. Kuitenkin on olemassa yksilöitä jotka ovat minäisyydestään vapautuneet ja saavuttaneet sen päämäärän jota jokainen ellei tietoisesti niin tiedottomasti etsii ja kaipaa. Se kiihottaa meitä yhä suurempaan aktiivisuuteen tuon ihanteen toteuttamisessa. Mutta juuri siitä muodostuu pulma: kuinka en minä, jos joku toinenkin? Ja niin alkaa mutkallisin kysymys: 'Ollako vai eikö olla?"
Siellä missä mieli aprikoi olemistaan, siellä se elää kaksinverroin voimakkaammin. Niinpä ei ole muuta tietä kuin tiettömyys. Se tahtoo sanoa: on luovuttava luopumisen aatteista. Luopumisen aatteet ja luopumisen vastaisetkin aatteet ovat vain sokkeloita joihin mieli tarrautuu ja elää entistä turvallisemmin.
Tämän kaiken jälkeen, kun enää ei jää mitään mahdollisuutta, jää jäljelle: ei mitään mahdollisuutta.
Omituista kyllä, se on ainoa oikea, ainoa pätevä mahdollisuus.
Nyt kysytään mitä tuo viimeisin mahdollisuus edellyttää? On selvää, että se lähinnä edellyttää ei-mitään-kannan ottamista. Siinä kuolee ensimmäisenä kysymys: "Mitä minun täytyy tehdä tai jättää tekemättä?" Sitä kysymystä ei säilytä se, joka haluaa mennä eteenpäin. Ei jää mitään muuta tehtävää kuin tilanne, joka määrää suunnan. Se vie. Ja lopusta pitää huolen tapauksien sarja, joka muodostuu mielenkiintoiseksi koko ihmisen valtoihinsa ottavaksi elämäksi, toiminnaksi, joka tuo "tyydytyksen" tullessaan. Siihen sisältyy lopullinen rauha onni tai todellisuus, tai miksi sitä kukin kohdaltaan tahtoo sanoa.
Kenties moni ajattelee niitä lukemattomia seikkoja joita myös sisältyy tällaiseen kantaa vailla olevaan kannanottoon. Muutamat sanovat, että se on eräänlaista takaisinpaluuta siihen josta juuri olemme päätyneet näihin probleemoihin. Mehän olemme eläneet välittämättä mistään, ja se on luonut ne lukemattomat virheet joista on muodostunut puristusta, kärsimystä ja lopulta tämä minäisyydestä luopumisen idea ja pulma.
Tämä olisikin minän pulman pahin pulma ellei siihen samalla sisältyisi eräs tärkeä sielullinen seikka. Se on seikka, josta johtuu minän pulman eteen joutuminen. Se, joka sen eteen joutuu, on samalla löytänyt jotain sellaista joka vastaisessa riippumattomuudessaan on kokonaan toisessa asemassa kuin aikaisemmin minän pulmasta tietämättömässä välinpitämättömyydessään. Minänsä pulman löytäminen on tae siitä, ettei voi enää palata takaisin siihen mitä oli, koska minän pulman todellinen löytäminen on samalla kuin "matkan pää" josta ei enää ole paluutietä. Se riippumattomuus, joka minän pulman kautta omaksuttuna johtaa täydelliseen vapauteen, on toimintansa toteutuksessa kokonaan jotain muuta kuin se edesvastuuttomuus joka oli kehityksen syyntakeettoman minän toimintavaiheessa.
Tämä sielullinen seikka on pohjana sille paljon puheenaihetta herättäneelle kysymykselle: "Onko Krishnamurtin sanomalla mitään mahdollisuuksia ja miten levitä koko ihmiskunnan hyväksi?" Krishnamurti sanoo itse, että se on kaikille mahdollista roduista, luokkarajoista ynnä muista sellaisista seikoista huolimatta. Mutta tietenkin sillä edellytyksella, että siihen täytyy olla tarpeellinen määrä tahtoa. Sitä eivät ehkäise mitkään biologiset tekijät, mutta varmasti ne samat rajoitukset jotka yleensä jakavat ihmiskunnan erilaisiin maailmankatsomuksiin, poliittisiin puolueisiin tai filosofian ja uskonnon asteisiin. Esim. sellaisen, jolle palvonta tuntuu olevan välttämätöntä, on aika vaikeata ymmärtää Krishnamurtin auktoriteeteista vapaata elämänsuhdetta. Biologit väittävät, että sikäli kuin on niin sanottuja asteita henkisten suuntautumien välillä, sikäli ne johtuvat ympäristöstä ja olosuhteista perinnöllisten aiheiden lisäksi. Teosofia vetoaa jälleensyntymiseen eli minän ikään. Nämä ovat näkökantoja, joita ei voi jättää huomioonottamatta, koska juuri näistä johtuu onko tahtoa vai ei. Kysymys ei tietenkään vetoa lahjakkuuteen eikä sen vastaiseen liioin. Kysymys vetoaa vapaaseen tahtoon ja vain siihen. Mutta vapaa tahto on sidottu, juuri se on kytketty lukemattomilla biologisilla tai jälleensyntymisestä johtuvilla siteillä, joten vapaan tahtonsa käyttäminen on mahdotonta niin kauan kunnes on saavuttanut ne edellytykset jossa vapaa tahto on mahdollista. Näin ollen tahto on kehityksen alainen ja vaatii "kykyjä", eräänlaista lahjakkuutta, sillä tahtonsa vapauttaminen ulkopuolisista sidonnaisuuksista perustuu tietouteen, joko intellektuaaliseen tai intuitiiviseen. Vain omakohtainen tieto vapauttaa, olkoon se sitten miten hyvänsä hankittua. Joka tapauksessa kysymyksessä on sielullinen seikka jota ilman ei todellisen minän pulman eteen voida tulla eikä noin ollen Krishnamurtin elämännäkemystä voida saavuttaa.
Tästä käy selväksi miksi Krishnamurti välttää kaikkea ohjelmallista julistusta. Hän tietää ettei kannettu vesi pysy kaivossa. Se vain hämmästyttää ja synnyttää uutta ristiriitaa siellä missä ei todellinen tarve ole herännyt näkemään seurausten syitä.
Ellei tuo sielullinen seikka ole syntynyt ja herättänyt ihmista minänsä pulmaan, ei häntä voida edes Krishnamurtin sanomalla siihen herättää. On turhaa pyydystää ihmisiä ja saattaa heitä minän pulmaa mietiskelemään ellei pulma heissä ole luonnostaan syntynyt. Vain kysyjille Krishnamurti vastaa, ei niille, jotka eivät tunne vastauksen tarvetta. Krishnamurtin sanomaan pätevät Kristuksen sanat: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Tuo sielullinen seikka on yhtä kuin "sairaus", tila johon ihminen joutuu joko omasta - tai luonnonlain syystä - yhdentekevää, se on joka tapauksessa vaihe joka on käänteentekevä. Vertauksellisesti puhuen: "Kaikki ovat kutsutut, mutta harvat valitut..." Siihen sisältyy sisäistä sanomaa ihmisen vastaanottomahdollisuuksista. Kaikki ovat kutsutut koska kaikilla kehitysasteilla on mahdollisuudet, mutta kaikki eivät tahdo tai ovat tilanteissa (kohtalo) joissa eivät voi (eetilliset velvollisuudet) toimia niin että se koituisi heidän itsensä hyväksi. "Vain kolkuttajalle avataan", vain todellinen tarve lähtee etsimään vastausta.
"Sielullinen seikka" on esoteerinen salaisuus jonka sisäinen merkitys ei ole suurta yleisöä varten - se ei ole ulkonaisin tavoitekeinoin saavutettavissa. Minäisyydestään vapautuminen tapahtuu joko asteittain tai äkillisen oivalluksen avulla, mutta molemmissa tapauksissa se on tulos jostakin sellaisesta jota menetelmien avulla ei voi saavuttaa. Kaikki riippuu minäisyyden elinvoimasta. Kokemuspohja määrää hetken, ja kuitenkin se hetki on aina läsnä, sillä kokemus, kehitys ei ole mitään muuta kuin vaikeuksien vaihteluja minäisyyden antautumiseksi.
"Joka elämänsä kadottaa, hän löytää sen". Toisin sanoen: joka jättää minäisyytensä "omaan suuruuteensa", lakkaa antamasta sille ravintoa ja tukea, hän vapautuu tyranninsa orjuudesta ja löytää Elämän.
Teosofi-lehti 1964
Orvo Raippamaa