ONKO MEILLÄ HENKISTÄ VAPAUTTA?
Lähtiessämme määrittelemään, mitä on henkinen vapaus, on syytä ensin kysyä, mitä on sivistys. Sivistystä meillä on, mutta henkistä vapautta ei. Kuinka on mahdollista, että voimme puhua sivistyksestä ja samanaikaisesti rakentaa raja-aitoja vapaudelle? Siksikö meillä on oikeus lukeutua sivistyskansoihin, kun emme enää ole ihmissyöjiä? Sekö tekee villi-ihmisestä sivistyneen, että hän säästää veljensä syöden vain eläimiä, pukeutuu ajanmukaisesti ja opettelee hymyilemään? Sivistysihmisen käsitys sivistyksestään on ollut fariseusmaista itsemittausta suhteessa alempiin. Sitä tietä on kehkeytynyt akateeminen eli intellektuaalinen käsitys, että sivistys on melkein yksinomaan vain tietämistä. Me emme syö lähimmäisiämme, mutta sen sijaan tapamme. Meillä on kirjamme, mutta ne eivät ainakaan siinä suhteessa ole tehneet meitä paremmiksi.
Mitä on sivistys, ellei se ole vapautta elää ja antaa toisten elää? Se sivistys, joka ei tätä mittaa täytä, on vain varjo siitä, mihin tosi sivistyspyrkimyksellä on pohjaltaan pyritty. Näin ollen emme vielä lainkaan ole sivistyskansoja sanan todellisessa mielessä, koska henkinen vapaus on vain kaukainen unelma.
Muutamat tiedemiehet väittävät, että luonto pohjaltaan perustuu väkivaltaan: syö tai tulet syödyksi. "Ellei tarve olisi riistoa, ei olisi elämän mahdollisuutta". Mutta on tiedemiehiä, jotka löytävät päinvastaisia alkutekijöitä. He sanovat, että suojelu on eräs elämän syvin primääri eli perus. Kokemus ja järki todistavat, ettei meidän tarvitse olla kovinkaan korkealle sivistyneitä ymmärtääksemme, että "sen, minkä toivot itsellesi, suo se lähimmäisellesi". Se on lause, joka missään tapauksessa ei voi olla väärin, oli sitten luonnonlaki mikä tahansa. Jos lintu syö hyönteisen, kissa linnun, susi kissan, niin edellyttääkö se, koska luonto niin tekee, että ihmisen tulisi tehdä samoin? Ihminen poikkeaa muusta eläinkunnasta juuri siinä, että järki sanoo: se, joka tuo kipua minulle, tuo kipua myös toisille. Niin syntyy eetillinen taju, joka kehittyy sitä mukaa, kun järki puhdistuu kokemusten kautta hienostuneimpiin siveellisiin arvoihinsa. Mutta käytännöllisesti katsoen se on vasta vain muutamille mahdollista. Enemmistön kokonaisuuden kannalta "ellemme syö, tulemme syödyksi" pidetään suorastaan yhteiskunnallisena huoneentauluna. Kansalle opetetaan mitä on sivistys, mutta samanaikaisesti toteutetaan riistoa, kilpailua ja väkivaltaa. Sen sijaan, että koulun ensimmäisellä luokalla opetettaisiin yleisinhimillisyyttä, "joka lyö, tulee lyödyksi", tuodaan luokan eteen valloittajien kuvat ja voitonseppeleet. Niillä kiihotetaan barbaarinen perinnöllisyys jo lapsena tietoisuuteen. Veri verta velvoittaa: "Sankari hän, joka rakkaudesta isänmaahan astuu kuolemaan. Sankari, joka kaikkensa antaa oikeuden puolesta." Ja totuus on: meidän valtamme on meidän moraalimme ja meidän isänmaamme on meidän valtakeinomme.
Kun nuori opiskelija lähtee opintielleen, tulee hän hyvin pian huomaamaan, miten tärkeätä on henkisten rajoittuneisuuksien omaksuminen. Niitä tarjotaan eri puolilta erilaatuisin ohjelmin. Opiskelija, joka ei mahdollisimman pian ole tehnyt valintaansa, saa olla melkein varma opiskelunsa epäonnistumisesta, sillä kaikki opiskeltava on kytketty jollain tavoin johonkin näkökantaan, jolla on määrätty ja vain määrätty suuntansa. Nämä suunnat merkitsevät (kelpuuttavat) erilaatuisiin sivistystasoihin = luokkiin, joiden omaksuminen on välttämätöntä eteenpäin pääsyyn yhteiskunnassa.
Tämä "sisäinen järjestelmä" on yleisinhimillinen ilmiö ja sellaisena sitä kutsutaan yhteiskunnalliseksi järjestäytymiseksi. Sen pohjavirtaukset ovat aina sen mukaisia, minkämukaisia ovat kunkin kansan sivistystavoitteet eli henkiset mahdollisuudet. Historia todistaa, miten kansat ovat nousseet sitä mukaa kuin kulttuurit ovat kehittyneet kaikkien kansankerrosten ulottuviin. Harvojen valtapiirit vähenevät, kun enemmistöt oppivat ajattelemaan. Demokratiat enenevät luku- ja ajatustaidon myötä. Näin päädymme enemmistöhallintaan, joka luo omat sivistystavoitteensa sitä mukaa kuin sen henkiset mahdollisuudet ovat saaneet ja saavat uusia tavoitteita. Mutta henkisten mahdollisuuksien saavuttaminen ei ole kansojen saavutettavissa ellei yksilöillä ole sitä vapautta, jota uusien arvojen ilmentäminen edellyttää. Niinpä tosisivistyspyrkimyksen jatkuva kehitys jääkin kokonaan sen kysymyksen varaan, onko enemmistöhallinta jo niin kypsynyt, että sillä on varaa jättää vapaus yksilöille. Ellei, on kansan hallitus sivistyksen surma. Monarkiassa määrää vapauden se henki, jota hallitsija ja hänen neuvonantajansa edustavat. Se luo ne rajoitetut henkiset mahdollisuudet, joihin kansan sivistystavoitteet perustuvat. Demokratioissa määräävät enemmistöryhmät, mutta henkisten vapauksien mahdollisuudet ovat edelleen samat kuin monarkiassakin. Kun valtahenki vallitsee, on vähemmistön henki vankeudessa, puhumattakaan yksilöistä.
Tämä todistanee, ettei koskaan tule olemaan rauhaa niin kauan kuin yksilöiden vapautta rajoitetaan. Vain yksilö luo uutta, ja kuinka se voisi synnyttää muuta kuin rauhattomuutta, koska vapaaehtoisesti ei enemmistö halua ottaa mitään uutta vastaan.
Näinkö on aina edelleenkin jatkettava? Tänään rauhaa ja huomenna jo sotaa. Sillä kuinka voisimme sotaa välttää, jos se on yhtäkuin luonnonlaki? Luonnonlaki silloin kun yhteisö on sidottu yhteen tai useampaan yksilöön, ja silloin, kun yksilö ja yksilöt ovat sidotut yhteisöön. Niin on aina ollut ja tällä hetkellä on.
Mutta mikä sitten on se luonnonlaki, joka tuon kavalan riippuvaisuussuhteen on luonut? Me olemme kukin kohdaltamme syyllisiä tahtoen tai tahtomattamme. Ihminen on määrättyjen luonnon puolinaisuuksien alainen. Ja pyrkiessään eteenpäin se ei voi olla synnyttämättä ristiriitaa. Kehitysjärjestelmät ovat sen mukaisia, minkä asteisia kansat ovat, ja kansat taas sen asteisia, minkä asteisia yksilöt ovat. Sitä mukaa kun yksilöt kehittyvät, syntyy ristiriitaisuuksia ympäristön kanssa ja kehittyneimpien yksilöitten ympäristöt nousevat lopulta yksilöittensä rinnalle ja synnyttävät ristiriitaa lähinnä olevan laajemman ympäristön kanssa jne. Ja tätä on jatkunut ja jatkuu niin kauan kunnes koko enemmistö on saavuttanut sen asteen, jossa ei enää voida olla huomaamatta ristiriidan syytä: hengen ahtautta.
Kun toisin ajattelevat pyrkivät valtaan, tietää se, että heillä on uusia ajatuksia. Viisas hallitsija tai hallitus ottaa uudet ajatukset vastaan, ennenkuin ne ehtivät väkivaltaan ja sotaan. Sivistyneen ihmisen on osattava elää niin, ettei häntä lyödä vasemmalle poskelle, joten hänen ei tarvitse kääntää oikeatakaan, vielä vähemmän hänen tarvitsee turvautua silmä silmästä-keinoihin.
Meidän sivistyksemme on kasvattanut meidät itsepuolustukseen, mutta laiminlyönyt yhteisymmärryksen. Me saatamme pidättäytyä hyökkäämästä, mutta emme omaa kykyjä vaaran välttämiseksi. Kun hyökkäys tapahtuu, on meidän toteutettava vuosituhansia vanhaa Mooseksen lakia, joten emme käytännössä pysty edes kristinoppia täyttämään, puhumattakaan kolmannesta elämän ohjeesta, joka perustuu henkisen vapauden tosi sivistyneeseen viisauteen ja ymmärrykseen.
Niin kauan kuin kasvatuksessa ei edes yritetä tehdä mitään yleisinhimillisen sivistyksen aikaansaamiseksi, on meidän melko turhaa toivoa mitään rauhaa. Niin kauan kuin kilpailu ja valtataistelu on kaiken sankaruuden ihanteena, emme voi kuvitella, että kerran syntyisi sukupolvi, joka poistaisi sodan. Niin kauan kuin lapsille opetetaan väärää sankaruutta ja kiihotetaan voitonseppeleillä, emme voi odottaa heiltä muuta kuin etuilua, vallanhimoa ja oveluutta. Sen sijaan, että kertomus laupiaasta Samarialaisesta kehitettäisiin yleisinhimillisen sivistyksen kulmasymboliksi, se kerrotaan surkean apeamielisellä uskontotunnilla kuin hävettävä episodi, joka joskus jossakin on tapahtunut, mutta ei ole mahdollista meille. Rakkaus ei ole rakkautta, ellei se tapahdu ryöstön, väkivallan tai murhan rajamailla. Meidän sivistyksemme ei tunnusta nöyryyttä, sääliä, alistumista, sillä sellaiset ominaisuudet saattavat johtaa pessimismiin ja resignaatioon. On paljon antoisampaa keksiä uusia räjähdysaineita kuin tutkia ihmistä ja pyrkiä auttamaan häntä rakkauteen ja sopusointuun.
Ellemme löydä niitä psykologisia teitä, jotka pystyvät antamaan elämän uskoa ilman omanvoiton pyyntiä ja ilman minän tehostusta, emme voi toivoa hengen todellista vapautta, emmekä niin ollen lopullista rauhaa. Meidän sivistyksemme ei ole sivistystä niin kauan kuin kasvatusperiaatteemme ei johda muuhun kuin kilpailuun ja valtataisteluun. Sillä henkinen vapautuminen - vaikka on yksilöllinen tapahtuma - ei muodostu sosiaaliseksi tapahtumaksi, ellei kasvatusperiaatteemme muutu psykologisesti siihen suuntaan ohjaavaksi.
Henkinen vapaus, joka on yhtä kuin "elää ja antaa toisten elää ", perustuu älyn ja sydämen sopusoinnun synnyttämään ymmärtämiseen, että "sen, minkä toivot itsellesi, suo se lähimmäisellesi", sillä kipu, jonka itse tunnet, on kipua myös muille.
Tällä hetkellä, jos milloin, olemme sillä vedenjakajalla, jolloin tällaiset kysymykset ovat tärkeitä sillä nyt on kysymys siitä, haluammeko todella eteenpäin, vai annammeko taantumuksen kääntää kulkusuuntamme takaisin pimeään keskiaikaan. Sivistyneistö odottaa ratkaisua, ja sillä välin puolisivistyneistö toimii sentimentaalisen tunne-elämän ja keinohymyilyn hyväksi: yllä hyvän maineen koristeet ja alla alas nielty katkeruus , joka biologisesti jatkuu, kuten kaikki sellainen, jota ei ole edes yritettykään poistaa.
Orvo Raippamaa