PELON IDEOLOGIOISTA ELÄMYSKOKEMUSTEN VIISAUTEEN
Ne paranormaalisten ilmiöiden tutkijat jotka ovat uskaltaneet vaarantaa tieteellisen maineensa, ovat saaneet kokea sen, miten vaikeata on tehdä mitään johtopäätöksiä ilmiöistä, joille ei ole tieteelle asetettavia näyttöjä. Ilmiöt voidaan todeta aidoiksi, mutta tieteelle tuntemattomiksi. Edessä on umpio, joka jää todistusmahdollisuuksien ulkopuolelle. Vain hyvin rohkeat tiedemiehet uskaltautuvat lausumaan julki otaksumansa, että juuri se, ettei paranormaali kuulu fyysiseen lainalaisuuteen, todistaa psin (iäti tuntemattoman) olemassaolosta. Tästä kuitenkin kiistellään edelleen. Ja ne, jotka kiistelevät ja ovat epätietoisia, eivät tahdo tai eivät ole tulleet ajatelleeksi, mistä oikeastaan on kysymys, kun puhutaan psistä.
Nykyinen maailma, joka on uskonnollisesti täysin sekavassa kaaoksessa, on sitä myös tieteellisesti. Eri tieteen edustajat ovat rajoitustensa uhreina ristiriidassa keskenään aivan samoista syistä kuin kaikki aatteiden ja uskontojen edustajat. Kaikki vetoavat järkeen tai niihin elämysarvoihin, jotka ovat heille itselleen ymmärrettäviä. Vain harvat käsittävät, että järki, samoinkuin elämys, on jokaiselle ihmiselle eri arvoinen. Jos järjestä puhutaan tai siihen vedotaan, niin mikä on lähinnä järkevää? Eikö sittenkin pitäisi pysähtyä ajattelemaan, ettei ainakaan oikeaoppisuus, oli kysymys sitten vaikka "lapsen päästämisestä". Kaikki asiat näyttävät vielä meidän aikanamme niin hajanaisesti ajatelluilta, ettei kannata ketään ottaa täysin vakavasti. Koko tähänastinen ajattelu on perustunut historiaan (edellä koettuun), ja edellä koetusta on tehty ne johtopäätökset, jotka ovat näyttäneet parhaiten soveltuvan tämän hetken tilanteisiin. Tätä tapaa ajatella on pidetty lähinnä tieteellisenä, koska kaikki muut katsannot ovat sillä tavalla subjektiivisia, ettei niille ole löydetty objektiivista näyttöä. Korkeimman sanan sanoo ajattelu ajattelusta, ja siten matemaattiset lainalaisuudet ovat tulleet määrääviksi. Järjen maailmassa ei muita tositteita ole. Järjen mukaan järki on kehityksen alainen, mutta se ei koskaan voi olla väärässä silloin, kun se täyttää sille asetetut, sen itsensä itsestään todistamat selvyydet.
Mutta - näin ollen - järki, joka on järjen selitys järjestä, se sellaisena todistaa vain itsestään ja itselleen, joten se ei voi tietää mitään itsensä ulkopuolelta. Mutta yhtä vähän kuin rahalla voi ostaa sellaista, joka ei ole rahalla ostettavissa, yhtä vähän järjellä voi ratkaista sellaista, joka ei ole järjellä ratkaistavissa. Ja sellaisiakin asioita on olemassa. (Voi olla, että hyperbolinen matematiikka on matemaattisesti todistanut todistamattoman, mutta abstraktiona se on sitä vain abstraktisesti - siis omalla tasollaan).
Järki kyllä toteaa, että kaiken äärellisen takana täytyy olla jotain, joka jatkuu äärettömiin, sillä äärellinen äärettömyys on järjetön ajatus. Me voimme "nähdä", ymmärtää elämyksellisesti äärettömän, mutta on jotain, joka jää järjelle tuntemattomaksi.
Kuten tästä käy ilmi, ymmärrys saattaa tunkeutua sinnekin mihin järki ei yllä. Ymmärrys ei siis olekaan täysin järjestä riippuvainen kuten on luultu. Järki luo ja tuo tositteita, mutta ymmärrys ratkaisee niiden todelliset arvot. Ymmärrys ei ole järjen tuottama tulos, vaan järki pyrkii tosittamaan jotain, joka tulee paljon kauempaa, syvemmältä kuin aivojen soluista. Sikäli kun ymmärrys laajenee, sikäli järki etsii tositteita ja siten edistää tieteitä. Näin ollen tieteen ankaraa rajaa olisi siirrettävä ymmärryksen sanelemiin johtopäätöksiin, koska elämä on lukemattomin tavoin todistanut, että ymmärtävä viisaus on aina tiennyt enemmän kuin tieteen rajoittunut järki.
Koska tieto ja viisaus, lue ymmärrys, ovat kaksi eri asiaa, niin järki on jotain, jolla on merkitystä vain jos on ymmärrystä. Samalla tavalla tiedoilla on merkitystä jos on riittävän viisas käyttääkseen tietoja oikein. Ilman ymmärrystä järki on nolla.
Näistä peruskatsannoista lähtien voidaan todeta kaiken edellä koetun eli historiallisen luotettavuuden hataruus, niin tärkeätä kuin kokemus onkin. Luotaamalla uutta suunnitelmaa menneillä kärsimyksillä luodaan kyllä uudet olosuhteet, mutta se mitä tapahtui ei ole tärkeätä, vaan se miksi tapahtui. Menneisyyden kärsimyksistä emme voi siirtää tuleville polville mitään muuta kuin sen biologisen perintötekijän, joka siirtyy meistä kuin mekaaninen refleksi. Kaikki muu on teoreettista maailman parannusyritystä. Järjen tietoihin perustuen voimme luoda sellaiset olosuhteet, joissa jokaisella on samat mahdollisuudet, mutta "Tyhmä korkeasti nauraa, viisaan suu vähän vivahtaa" ja "Tyhmä suuttuu viisas valistuu", niin uudessakin maailmassa, ellei mitään muuta ole tapahtunut kuin ulkonaisten olosuhteiden muutos.
Järki voi muuttaa maailmaa, mutta sillä edellytyksellä että tiedon jakajana on ymmärrys. Ilman sitä perunat ja leipä eivät riitä sellaisen ymmärryksen saavuttamiseksi, joka toisi riittävän tyydytyksen. Ja kun tyydytys puuttuu, lähtevät lapset onnellisistakin kodeista ja laumoittuvat uusien ideaalien ryhmiin vanhaa maailmaa vastaan, niin kuin ovat tehneet. Vanha polvi kysyy nyt, mitä he oikein vaativat? Mitä he kuvittelevat?
Vastaus tähän kysymykseen saattaa tuntua järkyttävältä, mutta niin on, että rehellinen pahuus on parempi kuin valheellinen itsepetos. Rehelliseen pahuuteen on olemassa helpompia keinoja kuin itsepetokseen kietoutuneen valehtelijan parantamiseen. Molemmissa tapauksissa on kysymys itsekkyydestä, mutta laatuerona voisi sanoa, että vanha maailma puolusti persoonallisuuttaan, siten olosuhteitaan, uusi maailma puolustaa yksilöllisyyttään, siten vapauttaan. Molemmat joutuvat vastakkaisasemiin muodostamaan omat barrikaadinsa. Ellei uutta ihmistä voida pelastaa rehellisestä pahuudestaan, niin molemmilta barrikaadeilta kyllä ammutaan, sillä vanhaa maailmaa ei enää voida parantaa, jälleenrakentaa.
Se umpio, joka on olemassa eksaktisen tieteen ja paranormaalisten ilmiöiden todistusmahdollisuuksien välissä tulee jatkumaan niin kauan kunnes ydintutkimus todistaa, että fyysisen aineen hiukkaset aivan kuin liukuvat johonkin toiseen aineen tilaan eli ulottuvuuteen. Tullaan toteamaan, että tajunta voi siirtyä fyysisestä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Mutta mikä on tajunta, jää edelleen tulevaisuudenkin tieteelle tuntemattomaksi. Tiede, joka on tositteista riippuvainen, ei koskaan tule pääsemään tositearvoihin perussyistä lähtien koska tositearvot kytketään seurauksiin (tositteet ovat vain ilmiöinä tutkimusmahdollisia). Siispä syy jää jatkuvasti tuntemattomaksi, ja tulee olemaan - kaikesta päättäen- ikuinen PSI.
Koska näin on, niin siitä seuraa kaiken järjen nimessä se, että tieteen tulisi laskea aseensa ainoana auktoriteettina kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, jotka koskevat elämän perikysymyksiä. Sinä päivänä kun tiedemiehet valistuvat ymmärtämään, että fysiikka ja henki fyysisessä aineessa ovat kaksi eri asiaa, he vapauttavat koko ihmiskunnan pahimmasta valtataistelusta. Silloin jokainen ihmistaimi opetetaan jo lapsena tajuamaan, että tiede tutkii materiaa ja sen ulottuvuuksia, eri variaatioita eli energian ilmenemismuotoja, mutta se, miksi ilmiöt yleensä ovat olemassa, kuten minä minuutena tässä ja nyt, ei ole tieteen todistusten ulottuvilla. Tämä tieteen ja tiedemiesten uusi asennoituminen tulisi vapauttamaan ihmisen siitä luulosta, että on olemassa jokin ehdottomasti varma tieto, joka on tai tulee olemaan vastaus kaikkiin kysymyksiin. Sellaista vastausta ei tule antamaan edes mikään filosofia, koska se vastaa vain niihin ongelmiin, jotka tavalla tai toisella perustuvat järkeen. Ja järki - kuten jo tuli esitetyksi - on aineellinen koneisto, joka ei kykene tietämään mitään itsensä ulkopuolelta. Filosofia on tositeajattelua abstraktisella tasolla, josta johtuen näyttää siltä, että se näkee yli itsensä. Mutta silloin tulee kysyä, mikä se yli-itse on? Itse on koostumus siitä aineesta, jossa se kunakin hetkenä toimii, joten fyysinen yli-itse on fyysisen itsensä abstraktio. Ja sen johdosta sen abstraktiot ovat fyysisen järjen ja logiikan alaisia. Täten mm. matematiikka abstraktisuudestaan huolimatta on fysiikkaa. Siinä tapahtuu fyysisten lainalaisuuksien siirtäminen abstraktiselle tasolle eikä mitään itsensä ulkopuolisen mittaamista. Esimerkiksi väite, että Otavan tähdistö on olemassa vaikka ei olisi ketään sitä toteamassa, on fyysisten aivojen abstraktista johtopäättelyä, johon ei ole mitään todistetta. Ihmisen maailma ja koko maailmankaikkeus saattaa olla silkkaa mielikuvitusta, joka on tietokoneistettu miljardeja vuosia sitten. Me olemme ohjelmoidut ennalta suunniteltuun kaavaan, joka on täydellistä harhaa harhan maailmassa niin kauan kun pidämme kiinni tästä harhasta. Eräänä hetkenä, kukin ajallaan, kadottaa kronologisen järkensä ja löytää itsensä jostakin, joka on jotain aivan muuta.
Tällainen puhe tuntuu vetävän suun hymyyn, eikö totta. Kuitenkin tämän hetken ihmisissä näyttää tapahtuvan jotain, joka alkaa vähin erin tuottaa sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole kaukana niistä johtopäätöksistä, joita tieteisromaanien fantastiset kirjoittajat tuottavat. Niitä myydään ajanmukaisina satuina ja kuvitelmina tyydyttämään ihmisten mielikuvitusta. Mutta todellisuudessa niissä on vähintäin yhtä paljon perää kuin niissä saduissa, joiden avulla luotiin meidän nykyinen sivilisaatiomme. Värttinällä kehräävä kuninkaantytär linnan tornissa, joka unelmoi kaukaisen maan sankariprinssistä, onnistui lopulta pääsemään unelmiensa päämäärään. Usko johonkin sankaruuteen yleensä loi kulttuuria, mukavuuksia ja ennenkaikkea autoja. Vanhoihin satuihin ei enää voida lisätä mitään, ja pian on kaikkea tavoitehyvää niin paljon, että se muuttuu saasteeksi, kuten jo kokemuksesta tiedämme. Nyt tarvitaan uutta suuntimaa, ja sitä luodaan parhaillaan. Mihin se johtaa lopulta ei ole ihmisten määrättävissä enempää kuin ovat olleet nämä tulokset, joihin sankaripalvonta ja kilpailu on meidät johtanut. Pääasia on, että vitaliteetti toimii, sillä ilman sitä olisimme todella hukassa, sillä ennenaikainen kuolema olisi harhaakin pahempi.
Nykyinen nuoriso on synnynnäisesti oivaltanut ja tuonut tullessaan ylijärjellisen tiedon, aineellistuneen ymmärryksen siitä, että sanonta "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä" on käsitetty väärin. Siitä on tullut järjellisen, lue aineellisen älyn synnyttämä itsepetos. Lapsi tuntee fyysillisesti, että äidin rakkaudessa on talouspoliittisen käden kosketus, isän katseessa arvostelijan vaatimus, papin saarnassa pelkoon perustuva itsepetos ja kaikkien moraalissa pettymysten tuoma kateus. Tämä vanhojen maailma on mekaaninen kone, jonka voimana on valta ja suuntaa antavana innoittajana kilpaileva voitto. Nuoret kysyvät nyt: Missä on se rakkaus, johon meitä on yritetty kasvattaa? Mitä meidän vanhempamme ovat tehneet, jotta löytäisimme toisemme? Missä on se yhteiskunnan yhteinen hyvä, josta puhutaan? Kun tavoitteena on raha, on päämääränä mukavuus, ellei täällä, niin toisessa maailmassa - joten rakkaus-sana on taiteellinen käsite, jolla tyydytetään henkisiä puutteita.
Nykynuorison itsekeskeisyys ei ole läheskään niin korskuilevaa persoonallisuuden tavoittelua kuin menneitten polvien. Aikamme henki tavoittelee aitoutta, yksilöllistä arvoa, joka nousee tahattomasti suoraan lihasta ja verestä. Se on selvästi luonnonvoimaa, joka ei kysy mitä se tulee maksamaan, koska nykynuorison mielestä kaikki, mikä on hinnoitettua on vanhan maailman laskelmoitua omahyväisyyttä, röyhkeätä ritarillisuutta töyhtöineen. Nuorison partaidea syntyi vastalauseen merkiksi kaikkea sitä sääty-ylpeyttä vastaan, joka on aina suosinut pompöösiä Ludvig XIV:nen älytöntä hienostelua. Siivoton parta ja paikatut housut viittaavat siihen, että sitkeä sisu on tärkeämpi kuin mentaalihygienia. Kesti tai kaatui, yhdentekevää, koska kuolla täytyy kumminkin. Minun on saatava kaikki, mitä tarvitsen tai sitten ei mitään. Puolittainen on vanhaa keinottelua. Papu pannussa ei ole kahvia eikä vettä. Sellainen säästäväisyys on itsepetosta, se ei ole varauksetonta itsekasvatusta, vaan siihen perustuu ajatus, että kun tänään syön vaatimattomasti, saan huomenna ylellisesti. Kohtuus on viisautta, mutta laskelmallinen kohtuuden harjoittaminen on minäisyyden oveluutta, jossa aitous muuttuu rooliksi. Sellainen image näkyy sivullisten silmään, joten se voitto, jota sillä tavoitellaan tulee aikanaan vastakohdakseen.
Alistuminen, nöyryys, pelko ovat vanhan maailman oppisanoja, joilla kasvatettiin korkeamman orjuuteen. Valtaan pyrkijät alistivat pikkuminänsä suuremman päämäärän tavoitteluun ja voittivat. Heikot ja pelkurit palvoivat heitä tai jumalia ja saivat kukin kykyjänsä vastaavan palkan tai tyydytyksen. Siten syntyi pelon ideologiasta koko ihmiskunnan talouspoliittinen karman joogismi: taistele, taistele, niin kirkkaimman kruunun saat sekä tässä että tulevassa elämässä.
Tämä taistelu jatkuu yhä ja ihanteet voitosta vaihtelevat matadoritappajasankarista puntinnostaja-mestaruuteen, auton omistamisesta mitä ihmeellisimpiin erikoistavoitteisiin. Ihmisen maallinen elämä on lyhyt, mutta minäisyystajunnan kenties voi pelastaa kuolemattomaksi.
Pelon ideologia on inhimillistä ja järkyttävän ymmärrettävää, mutta se on sairaus, minäisyystauti joka, vaikka kuuluu luontoon, ei silti liene luonnon tarkoituksenmukaisuutta. Se on tosin eräs perusongelmista, mutta se ei olisi ongelma, jos se olisi luonnon ainoa tarkoitus. Mikä on itsestään selvää, on sitä samalla tavoin kuin toteamus, että olen olemassa. Mutta miksi pelko ja kärsimys? Se ei ole itsestään selvää. Siksi se on ongelma.
Totean olevani olemassa, se on selviö, mutta myös suurin ihme. Ihme, hämmästys ja käsittämätön etuoikeus, kuin ansaitsematon lahja, ja toisaalta sellainen lahja, joka asettaa vastuun kuolemasta. Onko olemassaolon lahja yhden miljoonan arvoinen vai sisältyykö siihen koskaan päättymätön pankkitili. Sitä emme tiedä, ja siksi säännöstelemme miljoonaamme siten, ettemme koskaan täysin tiedä että meillä on sentään tämä yksi miljoona: tämä elämä tässä ja nyt, joka näine puutteineen on juuri sen arvoinen jonka ansaitsen tai jota voin ja saan käyttää tarpeitteni mukaan. Miksi en käyttäisi tarpeitteni mukaan koko miljoonan täydellä rahalla? Vain senkö tähden en käyttäisi etten tiedä, antaako Pankki, yhtä kuin Jumala, lisää? Enhän tiedä sitäkään, miksi se lainkaan on minulle annettu. Miksi kysyisin lahjoittajan salaisuutta koska ongelma ei ole minun, vaan hänen, sen, joka miljoonan lahjoitti. Jos en käytä tätä elämää sen koko rahan arvolla, niin miksi se on minulle lainkaan annettu? Senkö tähden, että pelkäisin lahjoittajan tarkoitusta, vai sen tähden, että olisin lahjasta kiitollinen? Edellinen käsite edellyttää, että lahjoittaja on vilpillinen ja jälkimmäinen edellyttää hyväntahtoista antajaa, jonka tarkoitus on antaa juuri niin paljon kuin on voinut. Miksi lahjoittaja olisi vilpillinen? Eikö vilppi ole vähemmän luultavaa kuin rakkaus niin valtavassa asiassa kuin elämän ihmeellinen lahja.
Uudet polvet ovat kuin joltakin vieraalta planeetalta, jotka katselevat meidän touhujamme kokonaan toisilla silmillä kuin meidän isovanhempamme. Uusi nuoriso tajuaa minäkeskeisyydellään, että minä olen tie, totuus ja siten elämä, kaikki muu on teoriaa ja arvailua, joka johtaa harhaan. Nuoriso on minäkeskeistä, jopa piittaamatonta, mutta siinä sen voima, sen totuudellisuus. Isovanhempiemme oppi epäitsekkyydestä on osoittautunut itsepetokseksi, ja sen nuoriso jollakin parapsyykkisellä synnyinlahjallaan näkee kaikessa minkä mennyt maailma on rakentanut. Se kieltäytyy jatkamasta niillä ehdoilla, joilla valhe ja itsepetos on syntynyt ja synnytetty. Mitä merkitsee kehoitus "Rakastakaa toisianne", jos samanaikaisesti asetetaan pelko ja häveliäisyys estoksi luonnon perusvoimille.
Meille on kerrottu, että sukupuolielin on "häpy", joka tulee piilottaa, vaikka tosiasia on, että ilman sukupuolielintä ihminen ei koskaan olisi tajunnut, mitä merkitsee kehoitus "Rakastakaa toisianne", sillä rakkaus ilman hellyyden elämystä, erotiikkaa, on kuollut akti. Niinpä sellainen teoria rakkaudesta, joka väheksyy perustekijäänsä, hellyyden sanomaa (fyysistä "ilmoitusta" rakkaudesta) on myös yhtä kuin kuollut akti. Siitä johtuu sukupuolielinten väheksyminen ja häpeä, ja siten kaikki ne moraaliin vetoavat selitteet, joilla sukupuolisesti sairaat yrittävät pettää itseään ja puolustaa kuollutta rakkauttaan. He ovat keksineet, että uhri ja uhrautuminen rakkaudessa on suurempi hyve kuin hellyys, mutta he eivät tiedä sitä, että jos joku uhraa jotain jonkun puolesta, se tapahtuu juuri siksi, että heissä on hellyyden henki. Ilman sitä ei uhrautuminen ole mahdollista.
Niin kauan kun rakkaus tunnetaan vain kehoituskäskynä, se on oppi joka jää teoriaksi, sillä rakkaus ei ole tieto-opillisesti opiskeltavissa koska se on akti, jota joko on tai ei ole.
Näyttää siltä, että kaikki oikeaoppisuus jo historian todistamana on osoittautunut olevan järjen ja ns. järkevyyden harhaa, niin myös matemaattinen tosiasia on tosiasiaa vain matemaattisissa lainalaisuuksissaan eli sellaisissa abstraktioissa, jotka koskettavat aivoissa syntyneitä arvoja. Todellisuudessa ihminen ei ole yksinomaan aivorakenneolento, vaan jotain joka ylittää kaiken aivotoiminnan. Sanokaamme sitä tajunnaksi, joka on enemmän kuin minä-tietoisuus. Tuo metafyysinen tajunta, toimii kokonaan oman lainalaisuutensa mekanismilla. Se on täysin riippumaton fyysisistä tekijöistä, ollen kokonaan jonkin muun "aine"-tason alainen. Meidän on vapautettava ihminen niistä rajoituksista, jotka estävät pääsyn sisälle todelliseen ihmiseen - psi-tietoisuuteen. Mikä voisi olla se pätevin työmenetelmä, joka taatusti ja varmasti veisi aitoon kokemiseen ilman teorioita ja oppirakennelmia? Sellaisen lukon ainoa avain on edellä kuvattu rakkauden vapaa ja peloton akti. "Rakastakaa toinen toisianne" tarkoittaa elämyksen ohella myös toimintaa - toteutusta mitä hyvänsä, kunhan se on sopusoinnussa rakkauselämyksen kanssa. Sopusointuinen rakkauselämys on aina eetillistä, sillä ellei se sitä ole, se ei ole sopusointuista.
Se, että kaikki rakkauden teot eivät ole moraalisesti hyväksyttäviä on kokonaan toinen asia. Moraali ei tiedä tai ei välitä eetillisyydestä. Se mittaa vain ulkonaisia käyttäytymisen kaavoja, koska moraali on eriarvoisten ihmisten tai yhteenliittäytyneiden loukkaamattomuusvaatimusta. Siinä yhteiskunnassa tai jossakin yhteisössä, jossa luovutaan tai vapaudutaan moraalin kahleista, siinä ilmenee psi - tuntematon tekijä eli se tajunta, joka on elämänhengen perus, jokaisen molekyylin mielekkyys. Atomit ovat voimakoostumia, joita molekyylit ohjaavat fyysisen aineen lainalaisen mekanismin sisäisinä johtajina. Tajunta luo hengen, jolla on oma eetillisyytensä ellei sitä keinotekoisesti minätietoisuuden avulla johdeta harhaan, kuten on tehty.
Se tajunta, joka on tietoisen tajuisuuden tuolla puolen, on monille koettu tosiasia. Se on selkeästi erotettavissa monista niin sanotuista ESP-kokemuksista. Se on sellainen satori-intuition todellisuustila, josta kaikki oivallukset tulevat, joita monet psyykkisesti herkät meediot kokevat ja muuntavat niitä ESP-ilmiöiksi. Eräs substanssi (joka on eräs välittäjä-ego) kykenee liikkumaan useilla eri ulottuvuustasoilla ja tuomaan tietoisuuden havaintomaailmaan ilmiöitä, jotka ovat niin sanottuja yli-inhimillisiä. Todellisuudessa mitään yli-inhimillistä ei ole, on vain eriasteisia tietoisuuden tasoja, joita todellinen tajuntamme käyttää hyväkseen ilmennyskenttinään. Nuo ilmennyskentät rajoituskoostumiensa eli värähtelyasteittensa johdosta ovat positiivisia tiloja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti, siksi niissä kaikissa on se vaara, kuten fyysisessäkin todellisuudessa sitoa tajunta sen tason tietoisuusasteelle siten, ettei muka muita positiivisia tasoja ole olemassakaan. Näistä syistä johtuvat monien meedioitten erehdykset ja fanaattinen usko omiin näkemyksiinsä. Kullakin tasolla on oma minäisyysharhansa, jonka tietoisuussilmillä kukin katselee. Todelliselle minälle on yhdentekevää, millä tasolla se liikkuu ja katselee "välittäjä-egonsa" toimintoja, koska kaikki tasot ovat sille yhtä kuin päiviä ajattomuuden helminauhassa.
Meidän kolmiulotteinen maailmankaikkeutemme fyysinen massa on meidän harhauttajamme. Fyysinen aine koostuu "energiavirroista", joilla kullakin on oma lukunsa (lue mielekkyytensä), joista syntyy atomien määrä. Aineen massassa on automaattisesti aika. Aika on yhtä kuin massan paljous. Joten aika on fyysinen ilmiö. Tämän fyysisen tilan rajoihin suljetussa umpiossa ihmisen tajunta tuntee olevansa kuin vanki, jonka liikkuma-ala on liian pieni. Tajunta tietää enemmän kuin mihin fysiikka antaa mahdollisuuksia. Siitä syntyy toisaalta toivo laajempaan ja toisaalta pelko tämän vähäisenkin menettämisestä. Tästä syystä hyttynenkin pelkää kuolemaa, koska fyysinen aine on suljettu omaan rajoitettuun kestoonsa. Todellinen tajuntamme on aineen vankilassa fyysisen aineen edellytysten alainen, josta syystä syntyy välittävä tajuisuus eli todellisen tajunnan fyysinen edustaja, minäisyyden tietoisuus, jota me sanomme minäksemme. Tämä minä on se, jota sanotaan varsinaiseksi minäksemme ja joka biologisesti kuljettaa perintötekijöitä isältä pojalle. Niinpä aivojemme älykkyysosamäärät ovat hyvin paljon riippuvaiset sukupuumme ominaisuuksista, jopa niin, että kaikki mitä me ajattelemme on meille annettua aikaisemmista polvista. Täten on kehittynyt koko ihmiskunnan käsitteet elämästä niiden kokemusten mukaan, mitä menneet vanhempamme ovat kokeneet. Näinollen kaikki tietomme elämästä ovat fyysisen materian aikaansaannoksia, pelkoon perustuvia käsitteitä siitä, että elämä on rajoittunut kuolemaan. Koko filosofinen ajattelumme on tätä fyysistä aivolokeroajattelua, jonka johdosta se niin työläästi ottaa vastaan mitään muita ajatuksia jotka kehkeytyvät elämysprosesseista. Niinpä on syntynyt järkeä hylkivä tapa ajatella, joka perustuu kokonaan toisiin arvoihin kuin materia. Siten ovat syntyneet kaikki uskonnolliset ideologiat. Uskonnollisen ihmisen on ollut aivan kuin pakko tehdä järjelle väkivaltaa voidakseen pelastaa sielunsa (mielitunne-elämänsä) materian kahleista. Tämä kaksijakoinen elämämme ei ole voinut olla vaikuttamatta myös aivosolutoimintoihimme, joista syistä puolin ja toisin - sekä uskonnollinen että filosofinen ajattelumme on kautta vuosituhansien jatkuvasti muuttunut. Sitä sanotaan kehitykseksi. Ja voi olla, että joskus ihminen ajattelee kaikilla aivosoluillaan, koska uskonelämä ei ole sopusointuisessa yhteydessä fyysisten tosiasiain kanssa. Aine on energiaa ja energia on mielekästä - siis tietoista tarkoitusperää, joten kaikki mitä aineessa tapahtuu on itse asiassa Pyhän Hengen toimintaa. Se, joka osaa arvostaa fyysisen aineen merkitystä voi vapautua pelosta ja siten saavuttaa sen sisäisen näkemyksen, joka ei ole aineeseen sidottu. Silloin aivosolut avautuvat ottamaan vastaan tietoutta suoraan "energiavirtauksista" (vertaa Elämän Kirja, akasha) eikä enää niistä aivosolufilosofioista, jotka ovat periytyneet primitiivisiltä pelon aikakausien isovanhemmiltamme.
Energia, jota ilman fyysistä ainetta ei voisi olla olemassa, on, ja sen täytyy olla jotain, joka itsessään on luova tekijä - siihen täytyy sisältyä mielekkyys, jota me tosin emme tunne tai jonka ilmennys näyttää olevan kuin "villissä tilassa", se siitä huolimatta saattaa olla ohjelmoitua toimintaa. Siten aine on luojansa energian tarkoitusta ja sellaisena enemmän kuin ne ajatukset tai johtopäätökset joita ihmisaivojen rajoitetut kehitysalueet (elävät solut) kykenevät ymmärtämään. Näistä, primitiivisten aivosolujen filosofioista on syntynyt meidän harhamme ja harhoistamme kärsimyksemme ja siten tietenkin jatkuva kehityksemme asteittaiseen uuden oivaltamiseen. Ja sikäli kun uusia oivalluksia syntyy, sikäli myös uudet aivosolut heräävät käyttötoimintaan. Mutta kaikki tämä tapahtuu vain, jos otamme varteen sen uuden, jota oivallamme. Ellei, niin kaikki pyörii paikallaan ja kärsimys jatkuu. Tästä on kysymys, kun puhumme primitiivisistä isovanhemmistamme ja vanhoista ideologioista.
Voidaksemme ymmärtää tätä asiaa lähemmin, on syytä tarkastella, mistä on kysymys kun puhumme ihmisen mielestä (mind), jonka mm. maisteri Uuno Pore on osuvasti suomentanut sanalla järkitajunta.
Mieli - mielentila - järkitajunta, joka on jokaisessa ruumistuksessa uusi biologisesti sukupuusta perityn aivokoostuman tulos, omaten suvun sekä edut että rajoitukset, on altis värittymään ja muuntumaan kaikkien pyyteitten, himojen, halujen ja mielleajatusten mukaisuuteen. Kun tämä jokaisessa ruumistuksessa uusi, mutta karmallisesti rajoitettu järkitajunta saa vapaasti muuntua, se jatkuvasti kerää uutta syy-seurausta ellei sille tapahdu jotain, joka lopettaa sen jatkumisen. Joogan tarkoitus on löytää sille pelastus eli ne keinot, joilla sen kiertokulku lakkaa. Tästä tulee se sanonta, että joogan tarkoitus on varsinaisen minän muuntumistoimintojen estämistä. Kun opimme esim. joogan avulla hallitsemaan järkitajuntaamme (mielentilaamme) me vapautamme samalla varsinaisen minän niistä syy-seurauksien karmallisista siteistä, jotka syntyvät yhä uudestaan ja uudestaan uusiin aivotoimintoihin, järkitajuntoihin. Että ymmärtäisimme "ajattelevan prinsiipin" eli ajatustoiminnan merkityksen niin me tarvitsemme siihen lukemattomia ruumistuksia tai erittäin viisaan opastuksen todelliseen joogaan tai jonkin muun pätevän ratkaisun, jonka kenties voi antaa jokin uskontokin, jos yksilö on vastaavan oppirakennelman tai lauseen vastaanottotasoinen. (Huom. jälleen on kysymys karmasta, josta johtuu etteivät kaikki ole pelastettavissa, esim. jolla ei uskoa ole, ei hän sitä voi saavuttaa kuin tavaraa kaupan hyllyltä.)
Järkitajunnan merkitys varsinaiselle minälle on koko ongelman ydin. Sen avulla tehdään kaikki se, joka ratkaisee varsinaisen minän ongelman. Varsinainen minä eli sielukoostumus on myytin tapainen yksilöllisyys, täynnä tunnettuja että tuntemattomia tekijöitä. Sielu ei ole puhdas henki, vaan eräänlainen kotelo, jossa henki asuu ja käyttää sitä ilmentyäkseen olevaisena olemassaolon eriasteisissa ulottuvuuksissa. Sielukoostuman yksilöllisyys on juuri sen verran persoonallinen kuin minkä arvoisia sen tunnetut ja tuntemattomat koostumat ovat. Sielukoostuman substanssi lienee jokin monadi - perushenki, Ishvara, jonka vain Luoja tai ehkä ei Hänkään sitä tiedä. Mutta koska se meille ilmiönä on jokaisen kokema tosiasia, niin se ei voi olla perusolemukseltaan ei-mitään. Kun järkitajunta toteaa, että minä olen, niin siis olen. Se on vastaus kysymykseen jokaiselle, joka sen syvällisesti oivaltaa. Minä olen henki, muuten minun järkitajuntani ei voisi sitä edes oivaltaa. Henki minussa on järkitajuntaa hyväkseen käyttäen saavuttanut yksilöllisen ymmärryksen, Ishvaran, Kristuksen - tullut tietoiseksi jumaltajunnaksi.
Yksilöllisyys meissä ihmisissä on se ominaisuus, joka on sitä täydellisempi mitä vähemmän tulemme olemaan riippuvaisia siitä, mitä muut sanovat. Meitä ei enää voi ostaa eikä myydä vetoamalla arvovaltoihin tai teorioihin. Me emme kiellä, mutta emme myöskään usko, vaan otamme asian omaksemme, - siis: aina kuuntelemme, mitä muut sanovat, mutta tositteet vaadimme itseltämme. Ihminen voi olla yksilö vaikka ei olekaan mikään suuri persoonallisuus tai kaikessa ykkönen. Pelon ideologioista vapautuminen on yksilöllisen elämänkokemuksen viisautta.
Orvo Raippamaa