On olemassa eräs vastaus kysymykseen, miksi parapsykologinen tutkimus on niin hataralla pohjalla ja miksi se kautta aikojen on niin vähän kiinnostanut tieteellistä ajattelua. On tietysti montakin vastausta, mutta eräs niistä on ehkä hiukan hämmästyttävä väite, joka psykologisesti kuitenkin on melko selkeästi todettavissa.
On aina väitetty ja käsitetty, että ihminen on perusolemukseltaan totuuden etsijä. Mutta tarkemmin tutkittuamme käy ilmi, että ihminen on päinvastoin suuri totuuden pelkääjä. Kun ottaa huomioon, että totuus-sana tarkoittaa sitä, joka on peruuttamattomasti jonkinlainen laki, jokin sellainen jota ei voi muuttaa koska se on totuus, niin se tinkimättömyydessään saattaa olla pelottava jostakin vaillinaisesta suunnasta katsoen. Ja koska ihminen on vaillinainen, niin ei ole ihme, että totuus ihmisen kannalta katsottuna on hiukan pelottava. Mutta toisaalta ihminen haluaa totuutta kuin kissa kuumaa puuroa, kiertää sen ympärillä, mutta ei uskalla kajota siihen. Niinpä ihminen on keksinyt lukemattomia epäsuoria teitä totuuteen. Siten on syntynyt melkein määrättömästi uskontoja, jotka kaikki ilmoittavat olevansa teitä totuuden alkulähteille. Ja niinpä on havaittavissa, että totuus suurella kirjaimella on tarjolla jokaisessa uskonnossa, sillä suuren kirjaimen totuus ei ole mikään kapine eikä muoto, joka olisi tarjottavissa vain yhden ehdottoman laatutavaran muotoisena. Peritotuus on jotakin sellaista, joka on ulkonaisten muotojen sisässä, takana tai yläpuolella, koska se on kaikissa muodoissa samanaikaisesti. Ja koska se on kaikissa muodoissa, niin se voidaan myös löytää kaikkien noiden muotojen kautta ja avulla.
Mutta niin totta kuin tämä väite onkin, niin yhtä väkevästi on totta se, että totuus suurella kirjaimella saattaa jäädä löytämättä muotouskontojen avulla. Koska ihminen on luonnostaan pelkuri, joka tarkoittaa vaillinainen, niin ihminen sanoessaan itselleen olevansa totuuden etsijä, pettää nerokkaasti itseään ja takertuu muotoihin ja kieltäytyy näkemästä sitä totuutta joka muotoihin on kätketty. Siten hän, luullessaan olevansa totuuden etsijä on todellisuudessa mielenasenteen etsijä. Hän etsii muotoa ja muotoja, jotka soveltuvat hänen tavoitteihinsa ja siten hänestä tulee muotojen palvoja koska ne tukevat hänen pyyteitään, rauhoittavat hänen mieltään, joten mielenasenne muodostuu hänen pyyteittensä mukaiseksi. Mieli tulee siten pelastetuksi, mutta totuus ja siten todellisuus jää saavuttamatta. Näin on kaikkien uskontojen suhteen.
Kun jokin uskonto tuo tyydytyksen ja usko synnyttää varmuuden, voi olla, että siihen sisältyy totuus ja viimeisin mahdollinen todellisuus, mutta mikään mahti maailmassa ei voi sitä todistaa. Voi olla totta sekin että usko ja tieto ovat siten vastakkaisia etteivät ne koskaan voi päätyä samaan lopputulemaan, mutta varteen on otettava se, ettei tieto sinänsä pyri kaatamaan mitään, koska tieto on aina totuutta, olkoon se miten vaillinaista tahansa sillä tosi tieto on tietoa silloinkin kun se ei ole todistettavissa. Mutta usko on aina niin sanottua totuusluottamusta, tyystin tietoa vailla, sillä jos siltä osaltaan siinä on hiukankin tietoa se ei enää ole uskoa, joten sikäli kun tieto lisääntyy, sikäli usko vähentyy. Uskolla on sijansa aina ja vain siinä osassa, jossa tieto puuttuu. Tämä on sellainen väite, joka pitäisi ajatella yhä uudestaan ja uudestaan, sillä idealistinen tieto eli järjen uteliaisuus tuntematonta kohtaan on eri asia kuin usko, joka on järkeä vailla.
Kun tulemme niihin tosiasioihin, joita parapsykologinen tutkimus pyrkii todistamaan, niin joudumme tekemisiin sellaisten ilmiöiden kanssa joita kautta aikojen on pidetty yli-inhimillisinä, uskoon perustuvina. Ne todetaan, mutta niiden sisäistä tekijää - aisteja vailla olevaa mekaniikkaa ei tunneta. ESP-ilmiöt tällä hetkellä todistavat, että ilmiömaailmankaikkeus on monin verroin syvällisempi ja valtavampi toiminto kuin mitä menneet aikakaudet ovat osanneet kuvitellakaan. Mutta toistaiseksi parapsykologinen tutkimus ei ole voinut puolustaa minkään uskonnon muotokäsitteitä. Päinvastoin, mitä pitemmälle parapsykologinen tutkimus edistyy, sitä selkeämmin todistautuu, että kaikkien uskontojen todellisuuskäsitteet ovat virheellisiä, jos ne omaksutaan kirjaimellisesti. Logiikka todistaa tällä toteamuksella, että uskonnot ovat toistensa analogioita, jotka vertauskuvilla luovat mahdollisimman moninaisia systeemejä, niin että mahdollisimman useilla eri älyllisillä tasoilla olevat ihmiset saisivat kukin kykyjään ja ymmärrystään vastaavaa opetusta. Täten käy ilmi, että peritotuus, johon pyritään on ja täytyy olla jotain, joka sisältyy ilmiöihin mutta ei ole yhtä kuin ilmiö oliona, ilmentymisen muotona. Peri-totuus on siis liikettä, liikuntaa, joka voidaan todeta eläväksi, ja joka ei ole yksinomaan fyysillistä, vaan se on elävää Elämää suurella kirjaimella. Tuo Elämä täyttää äärettömyyden kaikki rajoitetut maailmankaikkeudet ja kaikissa rajoituksissaan se on se joka "kuulee", "tuntee" ja siten kokee: Elää.
Koska ihmisen ajatus voi tämän ymmärtää, se voi ymmärtää sen, että kaikki uskonnot ovat analogioita - erilaisia vertauskuvia ja jopa toistensa vastaisia menetelmiä sekä kaiken lisäksi järjen todellisuutta vailla olevia selityksiä.
Järjen todistus on saatavissa kaikille, mutta pelko kahlitsee uskoon - todistusta vailla olevaan systeemiin, koska se tie on helpompi ihmisen minäisyydelle. Mutta juuri siksi on olemassa kärsimystä, sotaa ja vuosituhantista raskasta karmaa, koska sielu - tunne-elämän minäisyys, johtaa jatkuvasti harhaan, itsepetokseen, joka on totuuden vastustamista.
Vastaus kysymykseen, miksi parapsykologinen tutkimus on hataralla pohjalla, on lyhyt ja yksinkertainen. Ihminen ei tahdo käyttää Luonnon hänelle lahjoittamaa järkeään, koska pelkää totuutta. Ihminen mieluummin etsii mielenasenteen, jonka avulla hän pelastaa itsensä vastuusta ja siten siirtää sen toisille ja jälkipolville. He uskovat, että uskonnollinen pelastus riittää.
Mutta riittääkö se? Kuka uskoon luottava osaa vastata tähän kysymykseen muulla tavalla kuin vedoten uskoon luottamisen lupaukseen? Parapsykologinen tutkimus asettaa tämän kysymyksen kaikille ihmisille. Mutta vastaus, jonka parapsykologinen tutkimus antaa, on ihmisen vastaus, siksi se ei riitä niille, joille usko on suurempi voima kuin tieto - usko muutamiin lauseisiin, joiden alkuperä on täysin kiistanalainen. Eikö olisi loogisesti tärkeintä ensin hankkia varmuus siitä, mihin uskoo, ennenkuin uhraa sielunelämänsä ja koko jumalallisen ihmisensä jonkin uskonnollisen muodon palvontaan. "Kokeilkaa henget" sanotaan, mutta onko ne kaikki henget kokeiltu ja tutkittu, joita palvellaan? Jos usko on suurempi voima kuin tieto, niin eikö juuri siksi pidä ottaa selvä siitä, mitä henkeä uskollaan palvelee? Kuinka voidaan väittää, että ihmisen pyrkimys tietoon voisi olla vähempiarvoinen kuin sokea usko? Tehkäämme sentähden käytännölliset johtopäätökset ennenkuin lähdemme niille teille, joilla meille luvataan jotain enemmän kuin minkä ihmisen tieto voi antaa. Eikö aito totuudellisuus ole ensimmäinen ehto, joka on saavutettava jos mielii jotain itse saavuttaa. Ja aitoa totuudellisuuden hyvettä ei voi välttää se joka kysyy korkeinta totuutta, koska perimmäisten kysymysten etsintään ei lähde kukaan, joka jo etukäteen haluaa tulla petetyksi. Pelko tekee nöyräksi, sanotaan. Mutta sellainen nöyryys on orjan nöyryyttä. Ihminen, joka uskoo järkensä vastaista tekee kaksi syntiä: hän uskoo, koska pelkää, ja koska pelkää, hän aliarvioi Luojaansa ja luulee voivansa nöyristelemällä pettää häntä. Tähän saamme lukemattomia vastaväitteitä ja Raamatun tulkintoja ettei todellinen usko perustu pelkoon, vaan henkiseen nöyryyteen, joka ymmärtää ihmisen pienuuden. Puolustus olisikin suurenmoinen, jos se olisi totta. Siinä onkin totta vain se, että ihminen todetessaan pienuutensa nöyrtyy suuremman edessä. Mutta edellyttääkö se uskomaan sellaista, jota hän ei ymmärrä, vieläpä uskomaan sellaista, joka on ristiriidassa hänen järkensä kanssa? Korkein tuntematon, joka on järjen luoja, ei ole voinut tarkoittaa, että järjellä ei saa ajatella, vaan pitää uskoa järjen vastaista ollakseen nöyrä suuren viisauden edessä. Mikään todellinen suuri viisaus ei voi vaatia kenenkään järjeltä enempää, kuin minkä se ymmärtää. Uskontojen asettama vaatimus ihmisille: "Uskokaa ilmoitusta, sillä Jumalan salaisuuksia te ette kuitenkaan voi järjellä ymmärtää", on epäinhimillinen ja totuuden vastainen. Se on kaiken väärinajattelemisen perussyy ja luulottelun sekä epäloogisuuden kasvatusoppi.
Tämäntapaisen ajattelun lopputulemana me joudumme helposti jonkinlaiseen hätätilaan. Mutta eikö totuudellisuus ole sittenkin lähempänä totuutta ja tae varmempi kuin sellainen vilpittömyys, joka peritotuuden pelosta tekee pelosta totuuden ja antautuu uskomaan melkein mitä hyvänsä. Se, että ihmisillä on taipumus uskoa melkein mitä hyvänsä, sitä todistavat kaikki ne erilaiset uskonnot ja lahkot, jotka kaikki väittävät olevansa ainoan oikean totuus-sanoman edustajia. Uskonnot ja niiden jumalat taistelevat oikeassaolemisen vallasta ja syyttävät toisiaan harhaoppisuudesta. Yhteen kirkkoon maailman eri uskonnot eivät tule koskaan mahtumaan niin kauan, kun käsite Jumalasta on sellaista teoriaa, jonka perusvaatimuksena on usko. Todellinen kirkko syntyy jokaisen yksilön sielussa silloin, kun tämä tosiasia tulee päivänselvästi oivalletuksi. Hätätila, joka syntyy, on välttämätön jotta luova oma ymmärrys pääsisi laukeamaan ja siten näkemään ettei totuus, Jumala, tosi todellisuus voi syntyä meidän ulkopuoleltamme, joten mikään maallinen uskonto ei voi sitä meille antaa. Sillä jos niin olisi niin se edellyttäisi, että kaikki uskonnot pitäisi yhdistää yhdeksi suureksi metafysiikan kouluksi, jonka totuusarvot olisivat kaikille samansisältöisiä. Mutta niinhän ei tässä maailmassa ole, joten peritotuuden täytyy olla jotain aivan muuta kuin mitä tavoitellaan.
Parapsykologinen tutkimus alkaa siitä, kun järki herää ymmärtämään että usko ja uskonnon tarve on itsetyydytystä, joka perustuu totuuden pelkoon. Huomatkaa, totuuden pelko on yhtä kuin Jumalan pelkoa ja Jumalan pelko on mielenasenne, joka syntyy ymmärryksen puutteesta. Sillä missä on luottamus, jos usko perustuu totuuden eli Jumalan pelkäämiseen, ja missä rakkaus, jos luottamus horjuu? Eikö sellainen usko ole itsepetosta, joka pitää mitä pikimmin asettaa uudelleenarvioinnin kohteeksi? Ihminen, joka tässä mielessä ei tunne itseään, ei voi tuntea sitä todellisuutta siis elämää - jota on syntynyt opiskelemaan. Aito totuudellisuus elämän edessä silloinkin kun ymmärrys on vaillinainen, on suurempi kuin sellainen usko, joka on mielenasenteen synnyttämä, tosiasioita pakenemisen keino. Tässä rohkeudessa syntyy ihmisessä uusi ihminen - uusi luottamus elämään, jonka kaikki ilmiöt ovat ihmeellisia tutkimuskohteita. Uskovaisesta ihmisestä tulee itsevastuullinen tiedemies ja näkijä. Ennen hän oli välittäjien armoilla, nyt hän on ensikerran tunteva itsensä yksilöksi ihmiseksi, joka tietää miksi hän elää ja miksi niin sanottu Jumala on tuntematon. Omilla jaloillaan seisominen on jumaluuden luoman maailman aidon lain edellytyksen mukaan seisomista. Ihmisestä tulee lapsi, Jumalan Poika, joka elää Elämää. Hän lakkaa keksimästä selityksiä pyyteittensä tyydyttämiseksi ja tyytyy elämän ilmentäjänä tuntemattoman isänsä tahtoon. Tällainen korkeamman lain mukaan elävä ihminen on jatkuvasti suorassa yhteydessä isään, sillä ollen isänsä poika hänellä on myös isänsä edellytykset ja ominaisuudet. Poika ei voi tietää kaikkea, mitä isä tietää, mutta poika tulee tietämään, jos hän täyttää viisaan isänsä tahdon. "Olkaa täydelliset niin kuin teidän isänne täydellinen on", viittaa siihen, että edellytystensä mukainen elämä on elämää täydellisyydessä, koska jumaluus on täydellinen juuri sellaisena minkälaiseksi se on luotu. Näin ollen ihmisen kannalta katsottuna vaillinainenkin ihminen on täydellinen jos hän elää aidosti ja totuudellisesti, sillä totuudellisuus on yhtä kuin totuus. Kaikki muut teoriat totuudesta ovat ihmisten tekemiä, koska pyykitettynä absoluuttina totuus on vain sana, joka ei johda todellisuuteen. Tällaisen elämännäkemyksen kautta me joudumme tekemisiin sellaisten ilmiöiden kanssa, joita sanotaan paranormaalisiksi, - sana pyrkii ilmaisemaan jotain sellaista epätavallista, joka tavalla tai toisella liittyy tavalliseen normaaliin aistimuselämään. Todellisuudessa paranormaali on ainakin joissakin tapauksissa täysin aisteilla havaittavaa ja aistimuselimistä riippuvaa kuten esimerkiksi musiikkitaju. Kenenkään päähän ei pälkähtäisi nimittää musiikkitajua paranormaaliseksi, vaikka se on täysin verrattavissa moniin mediumistisiin kykyihin. On säveltäjiä, jotka kuulevat musiikin, jonka sitten kirjoittavat. Samalla tavalla tapahtuu henkiääniä kuulevalle meediolle tai selvänäkijälle, joka näkee kuvatajunnassaan tulevia tapahtumia. Ihmisen totuudellinen, aito elämä avaa yhteyden niihin voimavirtoihin, joiden alaisuuteen kukin on syntynyt. Tämä maailma on paras mahdollinen kenttä, jossa on suurin mahdollinen määrä mahdollisuuksia, kuten prof. Uuno Saarnio on meille opettanut. Se selittää, miksi ihmiset ovat niin erilaisia ja miksi ilmentämisen tasoja on laadullisesti mahdollisimman moninaisia. Sentähden emme voi odottaa, että kaikilla ihmisillä olisi ehdottomasti samanlaiset kyvyt ja edellytykset. Työmenetelmät ovat jakautuneet eriasteisina eri sukujen jäsenille jotta moninaisuus säilyisi ja mahdollisimman erilaiset ihmiset pääsisivät kehityksestä osallisiksi. Kehitys on jotain, joka on selviö, jota ei voi kieltää, mutta kehityksellä ei ole aivan kirjaimellisesti sitä merkitystä joksi se käsitetään. Se ongelma, jota me pyrimme itse kukin ratkaisemaan, ei ole kehityksestä riippuvainen. Mutta jos me emme kykene sitä ratkaisemaan ensimmäisellä luokalla, on meidän pakko mennä eteenpäin ja siirtyä seuraavalle luokalle. Kehitys on seurausta siitä, miten huonosti me lähestymme tosi todellisuutta. Läksyt lisääntyvät ja vaikeudet kasvavat ja siten kulttuuri laajenee ja me kehitymme uusiin mahdollisuuksiin, joiden lopputulemana me joudumme perikysymysten eteen. Sitä on kehitys. Mutta jo ensiluokalla jokaisella on mahdollisuus löytää ongelmansa ratkaisu. Riippuu jokaisesta itsestään kykeneekö hän ottamaan vastaan, osaako kuunnella: kuunnella minäisyyden ennakkoluuloja vailla. Niin sanottu Jumala puhuu kaikkialla ja joka hetki, mutta se luukku on suljettu josta hänen äänensä kuuluu. Kun me keksimme sen miten kuunnellaan, niin meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Psyykkinen puhelin on aina valmiina käytettäväksemme. Se on jokaisella ihmisellä, kunhan vain oivaltaa miten kuuloke nostetaan. Tuo salaisuus on meille ilmoitettu monin tavoin, mutta emme sitä usko. Ja koska todellinen usko puuttuu, niin me harhailemme sananjulistajan luota sananjulistajan luo ja tarraudumme selityksiin - sanoihin jotka tilapäisesti tyydyttävät meidän pyyteitämme. Siten ns. kehitys jatkuu kunnes "ahaa"-momentti syntyy, ja me oivallamme mistä on kysymys.
Psyykkinen tekijä meissä on psi - tuntematon. Se ei ole fysikaalisten molekyylien aikaansaama. Jos se niin olisi, niin se voitaisiin kemiallisesti ratkaista ja "taivasten puhelin" olisi ajat sitten jo keksitty. Voi olla, että sellainen instrumentti vielä keksitään, joka vastaa ouijalautaa tai juutalaisten rintakilpeä. Puhelinyhteys voidaan kenties saada toisiin ulottuvuuksiin, mutta psyyke - oikeammin sanottuna se henki, joka psyyken avut on luonut, se ei ole fysikaalisista aineyhtymistä kokoonpantu. Ja siitä hengestä on kysymys silloin kun puhutaan oivalluksesta -ongelman ratkaisusta - todellisesta yhteydestä sisäiseen tietoon. Sisäinen tieto tapahtuu kokonaan toisella tasolla kuin mihin ouija-laudat voivat meitä opastaa. Parapsykologinen tutkimus on juuri sentähden tärkeätä, että me tutustumme psyykkisiin kykyihin, meedioihin ja sen kautta ihmisen salattuihin voimiin. Tutkimustie alkaa itsemme tarkkailusta, tavallisimmin unielämästä ja sitä tietä ensin vilpittömyyteen pyrkimyksestä. Sieltä vähin erin lähestymme sitä luukkua, joka on ollut suljettuna. Totuudellinen ihminen ei voi epäonnistua. Aitous meissä on avain, jolla kolkutetaan. Joka todella etsii hänelle avautuu.
Sanoin, että tutkimustie alkaa itsensä tarkkailusta ja tavallisimmin unielämästä ja sitä tietä ensin vilpittömyyteen pyrkimyksestä. Tämä on totta. Mutta jos siitä tehdään menetelmä tai jos joku luulee, että se on keino, jonka voi omaksua ja sitten ei tarvitse muuta kuin jatkaa harjoituksia, niin hän erehtyy. Oppimismenetelmänä se kyllä tuo tuloksia, mutta kuka takaa ettei se johda täydelliseen harhaan? Sentähden ei pidä luulla, että totuus on niin halpahintainen, että se on keinoilla saavutettavissa. Yhtä vähän kuin kehoittamalla voi oppia rakastamaan, yhtä vähän systeemeillä voidaan saavuttaa sellaista, joka on kaikkien systeemien tuolla puolen. Korkeintaan voimme ärsyttää toisiamme ja saattaa sekaannukseen - siis tilaan, jossa meidän on pakko pysähtyä ajattelemaan ja uudelleen arvioimaan. Siinä valintavaiheessa me saatamme löytää oman vastauksemme. Aito tila on aina subjektiivinen - omasta sisimmästä nouseva. Siksi totuuden oivaltamisessa ei ole valmiita ohjeita eikä oppirakennelmia. Kukaan ei voi auttaa ketään ellei avautumisen henki ole syntynyt. Avautumisen hengellä tarkoitan sitä tilaa, jossa kaikki entiset sillat on jo poltettu. "Kokeilkaa henget"-tila on totuudelle avoinna olemisen pyyteettömyyttä. Siinä tilassa on koko maailma avoinna, kaikki asiat arvokkaita. Mikään ei jää meiltä huomaamatta, sillä me olemme suuren tuntemattoman ikuisia oppilaita.
Psyykkinen ihminen ei elä maailmasta, vaikka elää maailmassa. Hänen kaikki aistimensa herkistyvät uusiin ulottuvuuksiin. Hänen käsitteensä moraalista muuttuvat, ja omatunto tulee herkäksi kokonaan toisille asioille kuin aikaisemmin. Omatunto jalostuu atavistisesta itsesäilytysvaistosta henkisen todellisuuden mittaajaksi. Siitä tulee ajan ja tilanteen arvostelija. Ilman uutta omatuntoa ei intuitio voi syntyä. Ja ilman intuitiota ihminen on psyykkistä aistia vailla. Intuitio on ns. Pyhä Henki meissä. Se ei ole antropologien "lumipallo", jolla tarkoitetaan Aatamista alkaneen sivistysvyörymän kasautumaa. Jos intuitioon sisältyy sitäkin, niin se, joka siinä sivistyskasautumassa on yksilöllistä, on enemmän kuin se eetillisyys, jonka on perinnöllisesti saanut. Pyhä Henki Raamatun mukaan ei katso sivistystasoa. Se annetaan. Ja kun se on annettu, silloin lapsi ja vanhus, viisas ja yksinkertainen ovat henkisesti samanarvoiset. Intuitio on siis se Pyhä Henki, joka johtaa meitä yhtä kuin ylhäältä käsin. Se tietää paremmin mikä on oikeata ja väärää kuin se vanha omatunto, joka kaikessa moraalissaan pyrki vain minäisyytensä säilyttämiseen. Intuitiivinen tieto ei tarvitse uskonkappaleita eikä se ole riippuvainen siitä moraalista, jonka oppilauseet ovat syntyneet piilotajunnasta - itsesäilytysvaistojen pyyteistä. Koettakaa mietiskellä sitä, mitä tarkoitetaan henkisellä vapaudella, silloin te oivallatte mikä ero on omallatunnolla ja intuitiolla! Intuitio vapauttaa meidät siitä jumalan äänestä joka tulee alitajunnan eli vaistojen kautta. Intuitio avaa uuden tiehyeen todellisuuteen. Totuus, joka on yhtä kuin totuudellisuutta, on henkistä vapautta jossa minäisyyden pyyteet eivät enää pääse meitä kahlitsemaan. Me olemme yhtä korkeamman lainalaisuuden kanssa eikä meillä enää ole ketään välimiestä, joka asettaisi ehtoja sille rakkaudelle joka intuition kirkastamana meitä johtaa.
Ihmisen psyyke ja sen ns. yliaistilliset kyvyt saavuttavat päämääränsä silloin kun olemme vapautuneet minäisyyden karmasta - silloin kun pelko korkeimman tuntemattoman edessä on puhjennut rakastamaan kaikkea sitä mitä elämä ilmentää.
Tämä sanoma, jota tässä olen koettanut ilmituoda ei ole uusi, mutta se on sanoma joka voidaan saavuttaa nimenomaan parapsykologisen tutkimuksen avulla. Parapsykologia on sananmukaisesti ihmisen tutkimusta. Ilman ihmisen ymmärtämistä ei myöskään elämää voida täysin ymmärtää, sillä ihminen on elämä. Ihmisen subjektissa sisimmässä on koko elämän mysteeri. Siellä on se tuntematon jokin, joka on kaiken olemisen syvin syy ja luoja.
Orvo Raippamaa