Ymmärrys on prosentuaalinen tulos jostakin, joka ei ole hankkimalla hankittavissa sillä tavalla kuten esimerkiksi tietojen paljous. Ymmärrys on viisauden alku, mutta viisaus on enemmän kuin inhimillinen ymmärrys.
Vaikka näyttää siltä, että meidän on vaikea vedota ihmisten ymmärrykseen, koska ymmärrystaso on eri yksilöillä niin erilainen, niin mitään muutakaan keinoa ei ole. On aina uudestaan ja uudestaan rummutettava ihmisen ymmärrystä, sillä kaikki muut keinot saattavat johtaa harhaan. Tietysti harhojen kautta kukin aikanaan palaa takaisin siihen lähtökohtaan josta ymmärrys alkaa, mutta matka pitenee ja kärsimysprosessit kiristyvät.
Ymmärrykseen vetoaminen edellyttää sellaista tulkintaa minkä arvoiset ja laatuiset ovat vastaanottajan edellytykset. Muussa tapauksessa viisaudella on itseisarvo, jolla ei ole mitään vuorovaikutusta. Tuollaista vuorovaikutusta vailla olevaa viisautta näyttää olevan se viisaus johon elämä perustuu - se viisaus, joka on kaiken olemassaolon luoja. Ihmiskunta on tällä hetkellä siinä tilassa, jossa elämäntarkoitus on itseisarvona jossakin niin kaukana ihmisen yläpuolella, ettei mitään vuorovaikutusta voi syntyä. Meillä on vain jonkinlainen lupaus, johon luottaen meidän on uskottava, että Jumala itse on tuon lupauksen antanut. Tämä usko on oljenkorsi koska mitään muutakaan ei ole. Inhimillinen ihminen ei ainakaan toistaiseksi ole löytänyt todistusta, joka riittäisi kaikille. Ja se ei tule sitä löytämäänkään niin kauan kuin todistuksen kriteeriona pidetään ainetta ja konkreettista aistimuselämää. Tieteen olisi tässä suhteessa tehtävä sellainen siirtymä, jossa se menettäisi nykyisen käsitteensä todistuksesta. Syy olisi nähtävä seurauksena eikä päinvastoin kuten nyt. Sellainen siirtymä tulee tapahtumaan kun löydetään uusia ulottuvuuksia, sikäli ja silloin kun tieteellinen ymmärrys laajenee sille asteelle. Samanlainen siirtymä tapahtuu jokaisessa ihmisessä inhimillisestä yli-inhimilliseen silloin kun "luonnollinen" ihminen meissä ei enää meille riitä. Koska tämän hetken käsite inhimillisestä perustuu fysikaaliseen aistimuselämään, ja tuo aistimuselämä ei pysty todistamaan mitään yli-inhimillisen todellisuuden puolesta, ei meitä enää voi pitää "luonnollisina" ihmisinä, vaan olemme siirtyneet yli-luonnolliseen koska meidän todellisuutemme ei ole enää yksinomaan aistimusvaraista. Yli-inhimillinen on meidän inhimillisyyttämme vaikka aikakautemme inhimillisyys pitää sitä hullutuksena.
Kysymys tieteen kriteeriosta on loppujen lopuksi aina ollut kysymystä arvovallasta. Kun ymmärrys on puuttunut, on tieteellinen tosiasia ollut arvoton. Tosiasia ilman ymmärrystä on epätosi, joten ymmärrys on kaiken tieteen a. Kuitenkin on määrätön määrä asioita, jotka ovat yksinomaan ymmärryskriteerion alaisia. Ja kun tuollaiset ymmärrykseen vetoavat asiat sattuvat olemaan sellaisia, joihin jo etukäteen tiedetään ettei niihin voi löytää konkreettista todistusta, pidetään niitä ilman muuta epätieteellisinä. Ja kuitenkin kysymys on sama kuin kaikessa tieteellisessä kritiikissä jonka ratkaisijana on yksinomaan ymmärrys ja ymmärtäjien auktoriteetti.
Johtopäätös on ymmärryksen tulos. Se saattaa olla virheellinen jos riittävä määrä asiatietoja puuttuu. Mutta senhetkiseen tilanteeseen se on ainoa mahdollinen virheellisyydestään huolimatta. Jos se tuottaa tuonnempana hankaluuksia on se paras syy uusien asiatietojen hankkimiseksi. Mutta jos johtopäätös hyljätään vain sen vuoksi, että uskotaan tai pelätään asiatietojen puuttumista, seuraa siitä joko katastrofi tai täydellinen pysähtyminen. Molemmat viimeksimainitut ovat vaarallisempia kuin virheelliset johtopäätökset.
Käytännöllisesti katsoen todellisuus on sitä minkä me näemme, koemme, elämme ja ymmärrämme todellisuudeksi. Elämämme on epätodellista silloin jos me uskomme ja pyrimme elämään sellaista elämää jota emme ymmärrä. Miksi vaatia valaa sellaiselta joka ei ymmärrä mitä sen ehto sisältää? Miksi pitäisi esim. uskoa Jumalaan sellaisen, jonka ymmärrys viittaa päinvastaiseen? Miksi asetetaan arvoja joiden sisältö on arvoa vain asettajalle itselleen? Vaatimus "tee näin" on psykologisesti väärä ja ehdottomasti harhaanjohtava. Jokaisella olkoon oikeus erehtyä, niin tyhmältä kuin se näyttääkin, sillä kun on vapaus erehtyä, on varovaisuus suurempi. Varovaisuus johtaa oma-aloitteisuuteen, kun taas toisilta lainattu tieto johtaa keinotteluun. Meidän tulisi huolehtia enemmän siitä miten voisimme auttaa erehtyneitä kuin siitä miten he oppisivat välttämään erehdyksiä, sillä valmiiden kaavojen mukaan eletty elämä menee hukkaan ja johtaa ymmärtämättömyyteen. Elämä ei ole tarkoitettu ulkoläksyksi, vaan sisällön oivaltamiseksi, niin toivottomaksi yritykseksi kuin se leimataankin.
Koska ymmärrys on jotain johon ei ole mitään opetusmenetelmää, ei sitä voi saavuttaa sellaisissa olosuhteissa jossa kaikki aistimet on lamautettu valmiiksi pyykitetyn elämän tiedoilla. Tämä on rohkea ja vaikeasti todistettavissa oleva väite, mutta väite, jota kannattaa tutkia. Tosi ymmärrys on enemmän kuin se älyn hioutuneisuus, joka saavutetaan opiskelemalla, siksi on kokemusten vuorovaikutuksella niin suuri merkitys, ettei sellaiseen voida antaa mitään ennalta määrättyjä ohjeita. Jokaisen olisi saatava laatunsa mukainen vapaus omakohtaiseen kokemukseen. Vain siten syntyy sellainen silmä ja sellainen tajunta jonka tuloksena on sisäisen ihmisen syntyminen. Tuo niin sanoakseni "uusi ihminen" näkee enemmän kuin "luonnollisessa tilassa" oleva fysikaalinen refleksiolento - ihminen ilman henkevyyttä.
Jokaisessa ihmisessä on jo tuo "uusi ihminen", mutta "refleksiolento" hallitsee heidän sisäistä yksilöllisyyttään. Sentähden heidän ymmärryksensä on sidottu näkemään vain niitä arvoja. joihin he ovat tottuneet.
Sisäisen ihmisen syntyminen edellyttää rakkautta, ja rakkaus ei ole refleksi, automaattinen toiminto, vaan se jokin, joka pyrkii refleksiä hallitsemaan. Kaikki automaattiset toiminnot ovat kuolemaa koska refleksit kuuluvat kulutusprosesseihin. Siksi kaikissa ihmisen toiminnoissa alkaa versoa rakkautta vasta sitten, kun kulutusprosessit alkavat lähestyä loppuaan tai tapahtumisen päättymisvaara on selvästi havaittavissa. Rakkauden tunne ja tarve syntyy jonkin asian päättymisvaaran uhanalaisuudessa. Siinä tilassa alkaa yksilo etsiä keinoja refleksien hallitsemiseksi. Ihminen alkaa ensi kerran oivaltaa, että on muitakin arvoja kuin refleksit. Rakkauden jalostusprosessit saattavat olla moninaiset, mutta niiden lopputulemana on aina ulkonaisesta luopuminen ja sisäisten arvojen kirkastuminen.
Siinä rakkaudessa, jossa ei enää ole minun omaani, syntyy ymmärrys. Niin on kaiken ymmärtämisen laita. Ei kukaan voi ymmärtää lähimmäistään ellei tuon lähimmäisen tilanne ole sattumalta täysin omamme kaltainen tai ellei hylkää omaa tilaansa ja mene tuon lähimmäisen tilaan. Samankaltaisuus tai myötäeläminen on ymmärryksen ehto. Molemmissa tapauksissa tarvitaan sympatiaa, ja siis molemmissa tapauksissa on astuttava ulos omastaan - minun hyvästäni.
Sympatia on rakkauden a, vaikkei läheskään kaikkea rakkautta voida todeta sympaattiseksi. Missään tapauksessa ilman myötätuntoa ei ymmärrystä voi syntyä, ja vain ymmärryksen kautta voi rakkaus toteutua koko laajuudessaan.
Rakkaus on oman tuskatilanteemme avulla syntynyt viisaus.
Teosofi 7-8/1965
Orvo Raippamaa