Tiede ja psi - salavuoteudesta pakkoavioon?
Muutama vuosi sitten esitettiin Mainos-televisiossa Taavi Kassilan mainio ohjelmasarja Yli luonnollisen rajojen. Sen telepatiaa käsittelevässä jaksossa (Telepatia arkielämän ilmiönä, 9.5.1990) toi professori Leea Virtanen esille eräänä mahdollisuutena, että modernin fysiikan tutkimuksen alalla tehdyt havainnot johtaisivat lopulta mm. telepatia-ilmiön selittymiseen. Onko valoa jo näkyvissä tällä suunnalla? Jo yli sadan vuoden ajan ovat paranormaalien ilmiöiden tutkijat puurtaneet korskean tiedepalatsin takapihalle häthätää pystytetyssä rähjäisessä röttelössä, julkisuudelta lähes piilossa, pilkanteon ja vähättelyn saattelemana, olemassaoloaan anteeksipyydellen. Onko mitään merkkejä siitä, että heidät pian kutsuttaisiin pitopöytiin palatsin puolelle?
Terveen järjen hautajaiset
Viime vuosisadan puolivälistä pitkälle tämän vuosisadan puolelle oli psykologien, filosofien ja fyysikkojen maailmanmieltämisen johtoajatuksena tinkimätön fysikalismi, käsitys että on olemassa vain fysiikan keinoin havaittavia asioita. Tähän valurautamuottiin tuli sovittaa ja hienosäätää kaikki tosiasiat ja teoriat. Tieteellisen ajattelun pohjavirtaukseksi muodostui uskomus, että kun tiedetään miten maailma toimii, päädytään havaitsemaan, että kaikki voidaan selittää olennaisesti samalla tavalla. Jos jotain asiaa ei vielä nyt pystytä selittämään tämän näkemyksen mukaisesti, pystytään siihen kyllä aikanaan, kunhan tiede on riittävästi edistynyt. Tottakai järjen kultaisella aikakaudellakin tunnistettiin ratkaisemattomia ongelmia, kuten "kenttien" käsite, jota tieteen pettymykseksi ei voitu visualisoida. Mutta yleisessä katsannossa asetelma oli selvä ja horjumattoman optimismin sävyttämä: kun ymmärryksemme edistyisi riittävästi, tulisimme havaitsemaan, että kaikki toimii samojen periaatteiden mukaisesti kuin höyrykone.
Kohtalon oikusta tämä ajattelutapa koki ensimmäisen järkytyksensä vuonna 1900. Saksalainen fyysikko Max Planck painiskeli noihin aikoihin aliatomaarisia (atomia pienempiä) hiukkasia koskevien ongelmien kimpussa ja totesi, että tehdäkseen havaintonsa ymmärrettäviksi hänen oli suunniteltava uudenlainen selitysjärjestelmä, järjestelmä joka merkittävällä tavalla poikkesi siitä, mitä käytettiin selittämään aistimaailmasta saatavia havaintoja. Tätä voidaan kiistattomasti pitää eräänä aikamme suurimmista tieteellisistä oivalluksista. Planck itse kuvaili sen merkitystä nimittämällä universumia "kaksiraiteiseksi". Fyysikko Erwin Schrödinger muotoili asian näin: "Kun henkemme silmä tunkeutuu yhä pienempiin etäisyyksiin ja yhä lyhyempiin aikoihin, huomaamme luonnon käyttäytyvän niin perinpohjaisesti eri tavalla kuin mitä havaitsemme ympäristömme näkyvissä ja kosketeltavissa kappaleissa, ettei yksikään suurimittaisten kokemustemme mukaan muotoiltu malli voi enää olla tosi".
Uudet raiteet eivät suinkaan loppuneet tähän. Joitakin vuosia myöhemmin Albert Einstein julkisti kaksi suhteellisuusteoriaansa ja osoitti, että tarvitaan kolmas selitysjärjestelmä sille kokemisen alueelle, johon kuuluvat aistiemme tavoittamattomissa olevat, liian suuret tai liian nopeasti liikkuvat esineet. Kolmiulotteisesta maailmasta tuli siten yhtä astetta rikkaampi, maailma missä aika voidaan mieltää neljänneksi dimensioksi. Siirryttiin uskomuksesta, että elämme universumissa, tietoon, että elämme "pluriversumissa", kuten filosofi William James asian ilmaisi.
Planckin ja Einsteinin aikaansaannoksista liikkeelle lähtenyt "dimensiovallankumous" jatkoi sen jälkeen nopeasti voittokulkuaan. Erikoista osaa siinä näytteli vuonna 1919 tapahtunut täydellinen auringonpimennys. Tapahtuma aiheutti vilkasta toimeliaisuutta fyysikkojen keskuudessa, tarjosihan se ensimmäisen tilaisuuden havainnoida, pitikö Einsteinin teorian ennustama valon taipuminen painovoimakentässä paikkansa. Nuori fyysikko Theodor Kaluza sai nyt huiman oivalluksen. Kun Einsteinin yleisessä suhteellisuusteoriassa painovoima näkyy neliulotteisessa avaruudessa ilmenevien vääristymien muodossa, juolahti Kaluzan mieleen kysymys, mitä tapahtuisi, jos yleistä suhteellisuusteoriaa kuvaavat yhtälöt kirjoitettaisiinkin viidessä dimensiossa neljän asemesta. Tulos oli ällistyttävä. Yhtälöt antoivat kaksi ratkaisua, joista toinen kuvasi tavanomaista painovoiman vaikutusta, toinen James Maxwellin muotoilemaa klassista sähkömagnetismia! Sähkömagnetismi näyttäisi siis olevan viidennessä dimensiossa toimiva painovoima, kuten astrofyysikko John Gribbin on asian tulkinnut.
Muutamaa vuotta myöhemmin Oskar Klein laajensi teoriaa lisäämällä siihen kvanttiteorian vaikutukset. Kaluza-Klein-teoria tarjoaa mahdollisuuksia monille tulkinnoille ja sen perusteella on hahmoteltu monenlaisia kosmologioita, maailmanteorioita. Kleinin jälkeen dimensioajattelussa seurasi muutaman vuosikymmenen kestänyt hiljaiselo, kunnes kahdeksankymmenluvulla fysikaalisen maailmankuvan laajentaminen tuli uudelleen ajankohtaiseksi ns. supersäieteorian myötä. Sen seurauksena päädyttiin ajatusmalleihin, joissa "maailmankaikkeuden kertaluku" ylsi jo yli kymmenen.
Valon ja sähkön manala?
Todellisuuden perimmäistä selitystä janoavalle jokainen kynnys on haaste, niin myös kynnys joka erottaa todellisuuden särmiä toisistaan. Tila-aika-maailman tuolla puolen olevat ulottuvuudet ovat kuitenkin ihmisen normaalin havaintokoneiston ulottumattomissa. Missä ne ovat? Klein ilmaisi asian sanomalla niiden olevan "kokoonkäpertyneinä" tai "tiivistyneinä". Tämä mieltämistapa johtaa juuri erääseen kosmologiaan: "ylimääräiset" dimensiot ilmentyvät vasta kvanttimaailman tasolla, kaukana ihmisen suoran aistihavainnoinnin alueelta. Tässä lähestymistavassa on kuitenkin se heikkous, että siinä ulottuvuudet pyritään edelleenkin pakottamaan fysikaaliseen ilmitodellisuuteen, tavallaan ihmisen aistien katvealueelle. Mutta onko olemassa muita, yleisempiä tarkastelutapoja?
Johdannoksi kannattaa muistaa, että meidän tavallinen kolmi- tai neliakselinen todellisuuskäsityksemme on aivojen työskentelyn tulosta. Kuva joka maailmasta ihmissilmän verkkokalvolle piirtyy, on kaksidimensioinen. Seuraava dimensio - maailman "syvyys" - syntyy siten että aivot jatkuvasti laskevat näkökohteiden etäisyyksiä ympäristöstä tulevien vihjeiden avulla. Entä aika? Siinäpä pulma: tapahtumasta toiseen etenevä kronologinen aika on olemassa, mutta sen määrän toteaminen mittaamalla - niin kuin mittaaminen yleensäkin - monimutkaistuu suhteellisuusteoreettiseksi ongelmaksi ja osoittautuu viime kädessä suorastaan uskon asiaksi.
Materialistiseen todellisuustulkintaan pitäytyvät aivotutkijat opettavat mielellään, että todellisuus on aivojen sähkökemiallisen toiminnan tulos, ts. aivot tavallaan kehittävät todellisuutta. Mutta on myös ollut huomattavia aivotutkijoita, joiden mielestä aivot ovat pikemminkin suodatin, joka jatkuvasti seuloo "todellisinta" todellisuutta ja päästää siitä esiin vain sen, mitä ihmismieli pystyy käsittelemään. Korkeammat ulottuvuudet olisivat siten "poiskäpertyneinä" ennemminkin siksi, että ne muussa tapauksessa pirstoisivat sen rajallisen maailmankuvan, johon mieli on juurtunut. Mutta mikäli ihminen kokee riittävän syvän sisäisen kumouksen ja hänen mielensä vapautuu ja avartuu - jatkuu pohdiskelu - ei esteitä korkeamman tajunnantilan ja seuraavan ulottuvuuden avautumiselle ole.
Venäläinen filosofi Pjotr Uspenski osoitti pääteoksessaan Tertium organum, että kun korkeampi ulottuvuus kuvautuu alempiin, sen jälki "alemmassa" todellisuudessa luo vaikutelman ristiriidasta tai paradoksista. Hyviä ehdokkaita tähän luokkaan fysiikan piirissä ovat ilmiöt, joiden olemusta ei tunneta täydellisesti tai joihin joudutaan soveltamaan eri teorioita sen mukaan, mikä ilmiön särmä kulloinkin on kiinnostuksen kohteena. Tunnetuin esimerkki on valo, joka ns. komplementäärisyysperiaatteen mukaisesti tulkitaan tilanteesta riippuen joko alkeishiukkasiksi tai aaltoliikkeeksi. Toinen hyvä ehdokas on sähkö, mitä ilmentää hauskasti kasku yliopistomaailmasta:
"No niin, ylioppilas, kertokaapa mitä sähkö on?"
"Niin, tuota, herra professori, minä kyllä tiedän, mutta en nyt saa millään mieleeni..."
"Hyvä tavaton! Ainoa ihminen maailmassa joka tietää ja hänkin on unohtanut!"
Mielen sähköiset sykkeet
Kaluzan johtama viisiulotteinen maailma työntää ajatuksia kohti visiota, jossa sähkö ja sähkömagnetismi ovat jonkin viidennessä ulottuvuudessa "kuin kotonaan" olevan ilmiön projektio meidän todellisuudessamme. Mitä viitteitä on saatavissa siitä, että tajunta - jotkin sen piilokerrostumat - pystyy olemaan siihen kosketuksissa tai peräti toimimaan siellä? Jos sähkömagnetismi on seuraavan dimension painovoima, millä tavalla siellä ilmenevien kohteiden "paino" näkyy täällä meidän maailmassamme?
Tämän kysymyksen tarkasteluun saattavat paranormaalit ilmiöt tuoda paljonkin arvokasta ja rakentavaa aineistoa. Tarkastelun lähtöpisteeksi sopii hyvin telepatia. Monen monituisten laboratoriotutkimusten perusteella tiedetään - liiankin hyvin - miten arvaamattoman oikullisesti ESP-ilmiöt käyttäytyvät. Telepatiakoe saattaa onnistua yhtenä päivänä, mutta ei enää toisena. ESP:n uskottavuus luonnollisesti kärsii tästä ja siten syntyvään rakoon ovat psi-ilmiöiden kieltäjät heti valmiina iskemään kiilansa.
Eräiden Yhdysvalloissa suoritettujen tutkimusten perusteella on virinnyt epäilys, että oikullisuuden aiheuttajana onkin ehkä maapallon sähkömagneettinen toiminta. Tehtyjen kokeiden perusteella havaittiin, että tulokset ovat ESP:lle merkittävästi suosiollisempia päivinä, joille on tyypillistä suhteellisen hiljainen sähkömagneettisen toiminnan taso, kun taas sähkömagneettisen myrskyn vallitessa tulokset ovat merkittävästi epäsuosiollisempia.
Yhdysvaltalainen Robert O. Becker on esittänyt näiden havaintojen pohjalta mielenkiintoisen ajatuksen. Hänen mielestään havaittu riippuvuussuhde antaa aineksia kokonaan uudelle, telepatian mekanismia ja mielen välittämiä ESP-tapahtumia koskevalle teorialle. Ihmisellä onkin ehkä kaksi erilaista tapaa käyttää aivojaan tiedon vastaanottamiseen ja tulkitsemiseen. Ensimmäinen tapa on digitaalinen, mikä tapahtuu normaalina aistivasteena hermoärsytyksen on-ei-mekanismin välityksellä. Toinen on analoginen, mikä on aivojen suora vastaus ympäristössä esiintyvään sähkömagneettiseen informaatioon. Tämä jälkimmäinen mekanismi saattaisi nyt olla selityksenä telepaattiselle herkkyydelle. Kun sähkömagneettinen toiminta on tyyntä, esiintyy staattista sähköä vähemmän telepaattista viestintää häiritsemässä.
Samantapaisia johtopäätöksiä on saatu myös psin toisella pääalueella, psykokinesiassa. Kun Yhdysvalloissa toimivan Mind Science -säätiön tutkijat tarkastelivat psykokinesiakokeistaan saamiensa tulosten yhteenvetoja, he havaitsivat, että tulokset olivat parhaimmillaan, kun maan sähkömagneettinen toiminta oli voimakkaimmillaan. Telepaattisen informaation vastaanottajien suoriutuessa parhaiten asioiden ollessa hiljaa - selittävät nämä tutkijat - psykokineettisiä urotekoja suorittavat selviytyvät parhaimmin ollessaan kiihottuneina. Ehkäpä maan sähkömagneettisen kentän toiminnan vilkastuminen antaa heidän yrityksilleen lisäpotkua.
Mutta eipä maan sähkömagneettisen kentän selitysvoima vielä tähän lopu. Se on näet putkahtanut kuvaan myös yhteyksissä, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi sivuavat varsinaisia psi-ilmiöitä. Jo 1940-luvulta lähtien ovat monet varpuilmiötä tutkineet fyysikot ja geofyysikot tulleet siihen tulokseen, että kaivonkatsojilla ja muilla varpumiehillä saattaa - samaan tapaan kuin monilla eläimillä - olla jonkinlainen magneettiaisti, jonka avulla he pystyvät havaitsemaan maapallon magneettikentässä esiintyviä poikkeamia ja käyttämään aistiaan hyväksi poikkeamia aiheuttavien lähteiden paikantamiseksi. Teorian tueksi on hiljattain tullut Joseph Kirschvink Kalifornian teknologiainstituutista raportoimalla havainnoistaan, joiden mukaan normaalien terveiden ihmisten aivoista löytyy pikkuruisia magnetiittikiteitä. Näyttö magneettiaistin olemassaolosta on kieltäjien raivokkaista vastaväitteistä huolimatta ollut kiistaton, esimerkiksi Utahin valtiollisen yliopiston tutkijan Duane Chadwickin vuonna 1970 suorittamat kokeet ovat läpäisseet kaikki kriitikkojen vaatimukset.
Toisen jos mahdollista vieläkin pahemmin ryvetetyn raja-alueen, astrologian, tieteellinen tutkimus on myös hyötynyt sähkömagnetismi-oletuksesta. Brittiastronomi Percy Seymour on kehitellyt sen varaan selitysmallin, jonka mukaan aurinkokunnan taivaankappaleiden ryhmittymät vaikuttavat auringon välityksellä maapallon elolliseen elämään.
Magian epäsäätyinen fysiikka
"Jos energia ja informaatio ovat sukua keskenään, miksi meillä on vain yksi fysiikka, energian fysiikka? Missä on informaation fysiikka?", kysyy ranskalais-amerikkalainen astrofyysikko Jacques Vallée, eräs anomalisten ilmiöiden huomattavimpia nykytutkijoita. Tieteenfilosofiassa on todella oltu jo pitkään ehkä hieman vaivautuen tietoisia siitä, että energia ja informaatio voidaan nähdä saman asian eri näkökulmiksi; lähisukuisuus on tunnistettu, mutta siitä ei ole haluttu tai osattu vetää johtopäätöksiä. "Onko ikivanha magian teoria oikealla paikallaan tässä yhteydessä?", Vallée kysyy ärsyttävästi.
Ehkäpä tieteen pitäisi ottaa askel taaksepäin voidakseen ottaa kaksi askelta eteenpäin. Nykyaikaisen tieteen juuret ovat opeissa, joita tiede pitää nykyisin tietämättömyytenä ja taikauskona. Tähtitiede kehittyi astrologiasta, kemia alkemian harrastuksesta. Tieteen yhteys magiaan löystyi vähitellen uuden ajan alkupuolella, mutta esimerkiksi suuret tieteen nimet Robert Boyle ja Isaac Newton aloittivat uransa alkemisteina. Newtonilla "okkulttiset" harrastukset jatkuivat läpi elämän ja esimerkiksi hänen kirjallisessa tuotannossaan muodostavat sellaiset aihepiirit kuin raamatulliset ennustukset ja alkemia selvästi suuremman osan kuin tiede. Nykytiede vaikenee häveliäästi suuren poikansa omaperäisistä riennoista ja hämmentyneet elämäkerrankirjoittajat selittävät niitä milloin "hermoromahduksen jälkeiseksi mielentoiminnan surkastumiseksi", milloin toiminnaksi joka lievitti "vakavampien tutkimusten aiheuttamaa väsymystä" tai peräti myöhäisvuosina kehittyneen elohopeamyrkytyksen aiheuttamaksi höperyydeksi. Mutta Lontoon University Collegen historian ja tiedefilosofian professorin Piyo Rattansin mukaan Newtonin kiinnostus alkemiaan näytteli keskeistä osaa painovoimalain kehittelyssä. "Newtonilla oli jalka kummassakin leirissä", hän toteaa, "toinen alkemistien ja toinen mekanistien". Olikohan Newtonilla myös toinen käsi energian ja toinen informaation fysiikassa?
Magiasta ja informaation fysiikan sovelluksista puhuttaessa kääntyvät ajatukset kuin varkain shamanismiin. Ihmisten sairauksiin tai muihin asioihin paneutuneet entisajan kansantietäjät puhuivat salaviisaasti siitä, että heillä oli hallussaan ihmistä koskeva "tieto". Informaation fysiikkaako? Entä kun australialaiselle alkuasukaspoppamiehelle annetaan jokin esine, joka kuuluu täysin tuntemattomalle ihmiselle, ja hän sen avulla pystyy "noitumaan" esineen omistajalle sairauden, kuoleman tai jonkin muun onnettomuuden - kuten kiistattomasti tiedetään tapahtuneen - onko kysymys samasta asiasta? Ja edelleen: käyttääkö psykometrikko esineiden historiaa lukiessaan tietämättään hyväksi informaation fysiikan lainalaisuuksia? Voidaanpa ajatella, että kenties niin ESP- kuin PK-ilmiötkin ovat oikeastaan informaatiofysiikan piilosovelluksia.
Jottei keskiaikainen pimeys lopullisesti sumentaisi terveen talonpoikaisjärjen valoa, on syytä palata tieteellisen teorioinnin pariin. Kuin vastaukseksi prof. Virtaselle putkahti vuonna 1992 julkisuuteen mielenkiintoinen teoria paranormaalien ilmiöiden selittämiseksi. Se miksi teoriasta ei ole tullut tieteellisissä piireissä läkähdyttävää maailmansensaatiota, saattaa johtua siitä, että siinä on havaittu vakavia puutteita tai että se ei ole miellyttänyt riittävän äänivaltaisia tiedeyhteisön edustajia. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa sekin, että sen kehittäjä ja julkaisija on edellä mainittu brittiastronomi Percy Seymour, joka on erehtynyt julkisesti käyttämään sanaa "astrologia" ilman asiaan kuuluvaa ylenkatsetta ja naureskelua.
Seymour kutsuu teoriaansa "maailmanviivaverkkoteoriaksi" (world-line web theory). Sen rakennuspuina on eräitä viime vuosikymmenien tieteellisiä läpimurtoja, tärkeimpänä ns. Bellin teoreema. Vuonna 1964 esitteli irlantilainen fyysikko John Bell suunnitelman koejärjestelyksi, jonka avulla olisi mahdollista ottaa kantaa jo 1930-luvulta asti fyysikoille päänvaivaa tuottaneeseen ns. EPR-paradoksiin. Kahdeksankymmenluvulla Alain Aspectin johdolla toiminut työryhmä onnistui suorittamaan Bellin ehdottamien suuntaviivojen mukaisen koesarjan. Koesarja tuki omalta osaltaan kvanttiteoriaa, mutta mikä tässä yhteydessä tärkeintä, se osoitti että mikromaailmassa vallitsee eräs merkillinen kaukovaikutus, ilmiö jota Einstein oli kammoksunut ja jonka olemassaoloon hän ei ollut uskonut.
Kyseistä kaukovaikutusta voidaan kuvata karkeasti siten, että jos kaksi alkeishiukkasta on ollut vuorovaikutuksessa keskenään, niiden välillä vallitsee sen jälkeen hätkähdyttävä "kohtalonyhteys": jos ensimmäisen hiukkasen tilassa tapahtuu tietyntyyppinen muutos, se heijastuu välittömästi toiseen hiukkaseen, olipa toinen hiukkanen ajautunut miten kauas tahansa, vaikka maailmankaikkeuden vastakkaiseen ääreen. Teoria johtaa todella mullistaviin näköaloihin, sen pohjalta voidaan esimerkiksi ajatella, että maailmankaikkeuden kattaa eräänlainen suunnaton kosminen verkko, joka yhdistää toisiinsa kaikki kosmoksen hiukkaset, ovathan nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan kaikki hiukkaset olleet ns. alkupamauksen - maailmankaikkeuden syntymisen - tapahtumishetkellä vuorovaikutuksessa keskenään.
Miten maailmoja luodaan
Bellin teoreeman vaikutukset ovat olleet niin mullistavia, että fysiikan teoreetikot ja filosofit eivät ole vielä kunnolla toipuneet pohtimaan kaikkia sen seurauksia; jotkut fyysikot ovat kuitenkin rohjenneet jo nimittää teoreemaa vuosisadan mullistavimmaksi tieteen keksinnöksi. Kaukovaikutuksen olemassaolo merkitsee mm. sitä, että tieto voi periaatteessa siirtyä valoa nopeammin. Materialistiseen todellisuustulkintaan mielistyneille kaukovaikutus on osoittautunut kovin vaikeaksi palaksi ja he kokevat tehdä parhaansa selittääkseen sen parhain päin. Sanomana on ollut, ettei asiassa muka ole oikeastaan mitään ihmeellistä. Kun Suomen televisiossa taannoin esiteltiin Bellin teoreemaa, esittelijänä toiminut fyysikko poimi asian alustavan esittelyn jälkeen taskustaan parin erikoisvalmisteisia arpakuutioita, joiden silmäsumma niitä tasatahtiin heitettäessä pysyy vakiona. Kuutioiden avulla fyysikko oli esittelevinään Bellin teoreemaa ja suoritti pari heittoa. Kyselijänä ollut toimittaja lumoutui siinä määrin ihmeellisistä arpakuutioista, ettei häneltä enää liiennytkään huomiota itse teoreeman lumoavuudelle!
Mutta palatkaamme takaisin Seymourin teoriaan. Seymour teoretisoi - pääasiassa juuri Bellin teoreemaan nojautuen - että on olemassa aistienylinen (ekstrasensorinen) tila, johon alkeishiukkaset jättävät sähköisten voimaviivojen muodostamia "jälkikimppuja" ajan ja tilan "läpi" kutoen sillä tavoin eräänlaista plasmakudosta, joka värähtelee valoa nopeammin. Eräässä merkityksessä informaatio on siten löytänyt fysiikkansa. Seymour pystyy teoriansa pohjalta rakentamaan selitysmalleja monille paranormaaleille ilmiöille, kuten telepatialle, selvänäköisyydelle ja -kuuloisuudelle, ennaltatietämiselle, aaveille, kummittelulle ja ilmestyksille, etiäisille, kuolinvuodekokemuksille, elonkehälle (aura) ja homeopatialle. Koska Seymour haluaa pitäytyä tieteen hyväksymissä teoreettisissa puitteissa, hänen teoriansa ei ota kantaa sellaisiin keskeisiin kysymyksiin kuin tietoisuuden säilymiseen kuoleman jälkeen - siihen ei maailmanviivaverkkoteoria ilmeisesti anna mahdollisuuksia.
Syystä taikka toisesta Seymour välttää teoriansa yhteydessä ajatusta maailmankaikkeuden moniulotteisuudesta. Alkeishiukkasia sitovan kaukovaikutuksen olemassaolo voidaan kuitenkin tulkita myös siten, että hiukkaset säilyttävät yhteyden toisiinsa, koska korkeampiulotteisessa avaruudessa ne todella ovat "lähellä toisiaan", riippumatta siitä mikä niiden etäisyys on kolmiulotteisessa todellisuudessa. Tätä ilmiömaailman puolta valaisee John D. Ralphs tarkastelemalla neliulotteista maailmaa ja sen lainalaisuuksia kaksi- ja kolmiulotteisesta maailmasta otettujen yksinkertaisten rinnastusten avulla. (Koska ajan mukaanottaminen dimensiotarkasteluun merkitsee hänen mukaansa ulottuvuuksille ominaisen symmetrian särkymistä, hän pitää sitä mieluummin "ylimääräisenä" ulottuvuutena kuin neljäntenä.) Loogisella ja rationaalisella tavalla Ralphs pystyy osoittamaan, että kaikki paranormaaleiksi luokiteltavissa olevat ilmiöt voidaan ymmärtää helposti, jos ne tulkitaan neliulotteisen maailman tapahtumiksi. Vielä enemmänkin: meidän maailmamme olioiden kolmiulotteisuus on pelkkä heijastuma, sillä kaikki aineelliset oliot - niin elävät kuin elottomatkin - ovat neliulotteisia, ihminen mukaan luettuna.
Paranormaaleihin ilmiöihin liittyvässä vapaamuotoisessa keskustelussa ulottuvuus-sanaa käytetään usein yhteyksissä, joihin sopisi paremmin käsite "rinnakkaisulottuvuus" tai vielä paremmin "rinnakkaismaailma". Taustalla on tällöin ajatus, että on olemassa muita kolmidimensioisia maailmoja, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa, mutta jotka ovat järjestäytyneet samojen periaatteiden mukaisesti kuin meidän maailmamme. Miten monta niitä on? Kysymys on yhtä epämielekäs kuin yrittää arvioida, miten monella tavalla kuutio voidaan leikata kahtia tai miten monta pistettä on suoralla. Neliulotteisessa todellisuudessa rinnakkaismaailmoille on "tilaa" määrättömästi; voidaan jopa ajatella, että kukin meistä luo oman maailmansa. Tätä pohdiskelua sivuaa mielenkiintoisella tavalla ns. monimaailmatulkinta, jonka Hugh Everett ja John Wheeler vuonna 1957 toivat kvanttimekaniikkaan. Sen mukaan maailmankaikkeuden voidaan katsoa olevan vaihtoehtoisten todellisuuksien välityksellä eräänlaisessa jatkuvan jakautumisen tilassa.
Viime vuosina ja vuosikymmeninä psi-ilmiöille on alettu yhä näkyvämmin hakea selitysvoimaa perusfysiikasta, ennen kaikkea kvanttimekaniikasta, mutta ilman Bellin teoreemaa yritykset ovat jääneet jokseenkin irrallisiksi eivätkä ne ole tarjonneet riittävää pohjaa jatkokeskustelulle. Melkein koko kuluvan vuosisadan ajan on fysiikan perustutkimuksen piirissä vaikuttanut eräänlainen "transsendenttinen" piilokoulukunta, jonka edustajat - mm. Bohr, Dirac, Eddington, Heisenberg, Einstein, Bohm, Capra - ovat tunteneet viehtymystä idän mystiikkaan ja löytäneet sieltä kiinnostavia yhtymäkohtia. Tähän joukkoon on hiljattain liittynyt myös fysiikan professori Amit Goswami Oregonin yliopistosta. Kirjassaan The Self-Aware Universe: How Consiousness Creates the Material World (Itsestään tietoinen maailmankaikkeus: miten tajunta luo ainemaailman) Goswami hahmottelee "tietoisuusvallankumouksen", joka perustuu ns. monistiseen idealismiin. Jos omaksumme monistisen idealismin näkökulman, hän selittää, silloin ratkeavat kaikki ongelmat kvanttifysiikan paradokseista ja tajunnan ja vapaan tahdon arvoituksista aina psyykkisiin kykyihin ja henkisten oppien universaalikäsitteisiin asti.
Tietoisuusvallankumouksen ensimmäisiä merkkejä oli jo ns. Heisenbergin epävarmuusperiaate, jonka mukaan havaitsija vaikuttaa havainnoinnin kohteeseen. Idän filosofioissa sama asia on ilmaistu astetta persoonattomammalla tavalla toteamalla, että havaintoa ja havaitsijaa ei voida erottaa toisistaan. Kun länsimainen ajattelu uskaltaa edelleen päätellä, että tietoisuus ehkä näyttelee keskeistä osaa maailmankaikkeudessa, vie itämainen filosofia päätelmän loogiseen loppuun asti ja vakuuttaa, että tietoisuus itse asiassa luo maailman. Siinäpä koetinkivi tieteen nöyryydelle! Jostakin syystä tieteen suurimmat ja kauaskantoisimmat oivallukset näyttävät kasautuvan yksilöille, jotka pystyvät kohottamaan katseensa "tomun ja lian vihlovasta kauneudesta", runoilijan hurmioitunutta kielikuvaa lainataksemme. Mutta nykyaika näyttää varaavan yhä vähemmän tilaa suurille tieteenharjoittajille ja useimmat yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa nykyisin puurtavista fyysikoista tuntevat olonsa perin vaivautuneiksi joutuessaan ottamaan kantaa idän "pseudotieteisiin".
Takapihan tuntumassa tapahtuu
Miksi psi eri muodoissaan herättää niin runsaasti vastarintaa tieteen piirissä? Oikeastaan ongelma ei rajoitu paranormaaleihin ilmiöihin, sillä samanlainen kohtelu on odottamassa jokaista teoriaa, joka merkitsisi liian rohkeata askelta eteenpäin. Kyseessä on eräs muutosvastarinnan muoto ja siitä tieteen historia tarjoaa esimerkkejä kyllästymiseen asti. Tässä eräs tuoreimpia. Kun tähtitaivaan uumenista oli löydetty pulsareiksi kutsuttuja kohteita, ehätti Cornellin yliopiston kosmologi Thomas Gold ensimmäisenä ehdottamaan, että kysymyksessä olisivat pyörivät neutronitähdet. Ensimmäisen aiheesta järjestetyn konferenssin järjestäjä kieltäytyi kuitenkin päästämästä häntä esiintymään kutsuen hänen analyysiään "hullunkuriseksi". Kun Goldin ajatus oli sittemmin tullut yleisesti hyväksytyksi, aloitti samainen mies erään artikkelinsa sanoilla: "Nykyisin katsotaan yleisesti, että pulsarit ovat pyöriviä neutronitähtiä". Goldin mielestä tiedeyhteisön käyttäytymistä ohjaa "laumavaisto" ja hän siteeraa kirjailija Leo Tolstoita: "Useimmat ihmiset - - pystyvät vain harvoin hyväksymään yksinkertaisintakaan ja ilmeisintäkään totuutta, jos se pakottaa heidät myöntämään sellaisten johtopäätösten erheellisyyden, joita he ovat mielellään esitelleet kollegoilleen, joita he ovat ylpeinä opettaneet muille ja jotka he ovat säie säikeeltä punoneet oman elämänsä kudokseen".
Tieteessä avantgardismi, uusien teorioiden ja visioiden esittäminen, on todella hämmästyttävän arkaluontoinen asia. Vaikka uusi teoria lepäisi täysin yleisesti hyväksytyllä tieteellisellä pohjalla ja vaikka se esitettäisiin kaikin asiaankuuluvin varauksin, se saa vastustajansa suuttumuskäyrän helposti kohoamaan yli horisontin, mikäli sattuu sisältämään liiaksi hänen vakaumustaan uhkaavia elementtejä. Eikä selityksistä tule puutetta. Teoria on pelkkää haihattelua, sen tueksi ei ole olemassa minkäänlaisia tieteellisiä perusteita, se on yritys viedä kehitystä väärään suuntaan tai jotain vastaavaa. Mikäli teoria pohjautuu johonkin tutkimukseen, tietää torjuja sen ilman tutustumistakin epäpäteväksi. Inhimillisellä kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kun epämiellyttävä tunkeilija halutaan ajaa pois näköpiiristä. "Olen lyönyt lukkoon kantani, älkää sekoittako minua tosiasioilla", kuten pirteä pila tieteen maailmasta asian ilmaisee.
Kuten viimeisen sadan vuoden historia niin surullisella tavalla osoittaa, vastarinta on ankarimmillaan psin ja eräiden muiden anomaliailmiöiden tutkimuksessa. "Miksi tieteenharjoittajat pitävät yhtä poikkeamaa harmittomana, toista merkittävänä ja tervetulleena haasteena, mutta kolmatta kerettiläisyytenä?", kysyy Stanfordin yliopiston avaruustieteen professori Peter Sturrock ja vastaa varmuuden vuoksi itse: "Suhtautuminen saattaa riippua siitä, onko uusi väittämä haaste pelkästään uskomuksille vai onko se haaste myös uskomuksen pohjana olevalle yhteiskuntapoliittiselle rakennelmalle. - - Tieteenharjoittajat hämmentyvät ja muuttuvat tunteenomaisiksi, kun joku näyttää asettavan kyseenalaiseksi sekä uskomuksen että poliittisen rakennelman".
Kun tieteenharjoittaja on ryhtynyt oman maailmankatsomuksensa evankelistaksi, hänestä saattaa kehkeytyä varsinainen tieteen "apresgardisti", kehityksen peräpään valvoja, joka omaa kantaansa puolustaessaan syyllistyy suorastaan uskomattomiin halpamaisuuksiin, kuten vihjailuihin, herjauksiin ja väärien tietojen levittelyyn. Jos hän ei esimerkiksi hyväksy ajatusta ainemaailman yläpuolella olevista todellisuustasoista, saattaa hän uskotella lipevästi yleisölleen, että tieteessä ei lainkaan askarrella korkeampien dimensioiden parissa. Eihän toki, sen suuntaisilla puheilla pyritään vain tekemään vaikutus niihin, jotka tuntevat jonkinlaista kunnioitusta tiedettä kohtaan! Ja vaikka tiede on jo aikoja sitten kuopannut terveen järjen - kokoelman ennakkoluuloja jotka kootaan kahdeksantoista vuoden ikään ehdittäessä, kuten Einstein sen määritteli - nostaa jälkijunassa tuleva tiedematkailija sormensa opettavasti pystyyn ja antaa täysin ilmaisen neuvon, jonka mukaan maailmankatsomus pitää valita "järkiperustein", ts. samasta ahtaasta, mutta turvallisesta materialismin karsinasta, joka on hänelle niin ylivertaisen mieluinen.
Uuden tieteellisen totuuden taival ei ole helppo vielä sittenkään, kun se on jo alkanut saada jalansijaa. Tämän huomasi jo Max Planck: "Tärkeä tieteellinen innovaatio etenee harvoin siten, että se vähitellen voittaisi ja käännyttäisi vastustajansa. Todellisuudessa käy niin, että sen vastustajat vähitellen kuolevat sukupuuttoon ja että uusi sukupolvi on perehtynyt ajatukseen alusta pitäen." Monet tieteen mullistavimmista keksinnöistä ovat olleet syntyessään kerettiläisyyttä. Tiede tarvitsee kerettiläisyyttä, tiede tarvitsee visioita, ilman niitä kehitys ei mene eteenpäin eikä maailmankuva laajene. Mutta miten turvataan elintila ja toimintamahdollisuudet niille tieteentekijöille, jotka sen pystyvät tekemään?
Teuvo E. Laitinen
Lähteitä ja kirjallisuutta: