Psi ja myytit - harhautusta vai hurskastelua?
"Psi-ilmiöiden olemassaolosta ei ole saatu tieteellistä näyttöä". "Paranormaalit ilmiöt ovat vastoin luonnonlakeja". "Tiedemiehet jakavat skeptikkojen näkökannan". "Rajatiedon liikkeet ovat jyrkästi tieteenvastaisia". Tieteelliseltä pohjalta ponnistavat kieltäjät ovat jo pitkään pyrkineet pitämään paranormaalit ilmiöt poissa tutkimuksen ja yleisen keskustelun piiristä mitä moninaisimpiin syihin vetoamalla. Sitä mukaa kuin rajatiedon kohteet ovat moninaistuneet ja niiden tutkimus ja harrastus laajentuneet ja tavoittaneet yhä uusia tieteenharjoittajia ja maallikoita, ovat kieltäjät joutuneet muovailemaan yhä uusia vastaväitteitä ylläpitääkseen näkökantansa uskottavuutta. Väitteet ovat osoittautuneet siinä määrin sitkeähenkisiksi ja todellisuudesta piittaamattomiksi, että niitä voidaan oikeutetusti kutsua psi-myyteiksi. Millaisesta maaperästä ne versovat? Minkälaisen kuvan ne välittävät kieltäjien arvomaailmasta, heidän eettisyydestään ja heidän tieteellisestä viitseliäisyydestään? Näitä kysymyksiä tarkastellaan muutaman psi-myytin avulla.
Balladi puuttuvasta näytöstä
Mistäpä muusta olisikaan kieltäjien leiritulilla laulettu enemmän ja hartaammin kuin psi-ilmiöiden olemassaoloa puoltavan tieteellisen näytön puutteesta! Myytin hengissäpysyminen on varmistettu monin keinoin. Jos myönteisten tulosten mitätöinti on osoittautunut liian hankalaksi, on milloin mahdollista sovellettu ydinfyysikko Stanton Friedmanin havaitsemaa skeptistä kieltoperiaatetta numero yksi: mitä yleisö ei tiedä, sitä kieltäjän ei tarvitse kertoakaan. Jos jokin myönteisiin tuloksiin johtanut tutkimus on saanut liikaa julkisuutta, mutta uhka ei ole vielä ollut kovin suuri, on tutkimuksesta yritetty päästä eroon tuomitsemalla tulokset asiantuntevin ilmein ja painotuksin "epäpäteviksi".
Mutta entäpä jos "epäpätevyys" pitää tarkentaa? Nyt tutkimus yritetään päästää hengiltä selittämällä positiivisten tulosten perustuvan inhimillisiin erehdyksiin, liioitteluun, aistiharhoihin, petokseen tai muuhun vastaavaan. Jos tämäkään selitys ei osoittaudu riittävän uskottavaksi, kumotaan psi-myönteiset tulokset vetoamalla siihen, ettei niitä ole voitu toistaa, etteivät tulokset ole kiistattomat tai ettei muita selitysmahdollisuuksia ole otettu huomioon. Ja jos kaikki muu pettää, turvautuvat kieltäjät ns. dekonstruointiin, jolloin tulosten luotettavuus kyseenalaistetaan erilaisten tutkimuksen ympäristötekijöiden avulla. Tällöin keskeisenä tavoitteena on inhimillistää tutkimuksen suorittajat osoittamalla, että heidän luonnekuvaansa ovat olleet rasittamassa vaihtelevat mielialat ja tutkimustyötään monenmoiset ennakkomieltymykset. Heidät esimerkiksi kuvaillaan tavattoman ilahtuneiksi, kun tulokset ovat suotuisia, kerrotaan miten he kamppailevat miehekkäästi omantuntonsa kanssa, jättävät vastaamatta kirjeisiin, estävät kopioiden ottamisen, käyttäytyvät hankalasti. Lyhyesti sanoen, paranormaalien väitteiden uskottavuutta pyritään vähentämään tunkeutumalla laboratorion yksityisyyteen ja esittelemällä laboratoriotyön satunnaisia yksityiskohtia mahdollisimman epäedullisessa valossa.
Näiden periaatteiden soveltamisessa kieltäjät venyvät tavan takaa suorastaan mykistyttävään älylliseen akrobatiaan. Erään vielä varsin vaatimattoman esimerkin tarjoaa skeptikkojen suuresti arvostama C.E.M.Hansel arvioidessaan ESP-ilmiöiden puolesta puhuvaa todistusaineistoa: "Jos jokin temppu saattaa tulla kysymykseen tuloksen aiheuttajana, koetta tulee pitää epätyydyttävänä todisteena ESP:n puolesta riippumatta siitä, tullaanko lopulta siihen johtopäätökseen, että sellaiseen temppuun todellisuudessa turvauduttiin". Jos samaa periaatetta noudatettaisiin oikeuskäytännössä, voitaisiin kuka tahansa tuomita mistä tahansa rikoksesta jo pelkästään sillä perusteella, että hänellä saattoi olla tilaisuus rikoksen suorittamiseen!
Mutta myönteisten tulosten torjumiseksi tarvitaan joskus järeämpiäkin keinoja. George H. Price Minnesotan yliopistosta on valmis hyväksymään ESP:n olemassaoloa puoltavan todistusaineiston vain seuraavassa tapauksessa: Petoksettomaksi todettu koe on suoritettu kahdestatoista etevästä henkilöstä koostuvan toimikunnan edessä ja jokainen heistä osoittaa vahvaa vihamielisyyttä parapsykologiaa kohtaan sekä uskoo järkähtämättömästi ESP:n mahdottomuuteen. Perusolettamuksena tulee olla, että jokainen ESP-kokeisiin osallistuva - niin suorittaja kuin valvojakin - on petkuttaja, koska se on ainoa vaihtoehto!
Minkähänlainen poru tiedemaailmassa nousisi, jos kieltäjien periaatteita ruvettaisiin soveltamaan yleisesti tieteellisessä tutkimuksessa? Paleontologin löytämiä kallonkappaleita ei voitaisi hyväksyä jollekin ihmisen esimuodolle kuuluviksi, koska "koetta ei voitaisi toistaa" tai kaikkia muita selitysvaihtoehtoja lukemattomista tarjolla olevista ei olisi otettu huomioon. Avaruusluotaimen antamat tulokset pitäisi hylätä, koska luotaimen toimintoja ohjaavissa tietokoneohjelmissa saattoi olla piileviä virheitä - erittäin todennäköinen mahdollisuus, vakuuttavat tietotekniikan asiantuntijat. Hiukkasfysiikan tutkimuksessa saatuja törmäytyskuvia ei voitaisi hyväksyä tutkittavien ilmiöiden todisteeksi, koska kuvissa näkyville juoville ja kiehkuroille voitaisiin helposti löytää uskottavampia "arkisia" selityksiä: materiaaliviat, kehitysvirheet, irtohiukset, jne. Lääketieteellisen tutkimuksen antamia tuloksia ryhdyttäisiin arvioimaan Pricen periaatteen mukaisesti ja ensimmäiseksi tutkimusryhmä alistettaisiin valheenpaljastuskokeeseen!
Psi-tutkimukselle asetetut laatuvaatimukset ovat ankaruudeltaan todella ainutlaatuiset. Skeptismin taholta tulevan jatkuvan painostuksen alla on parapsykologisen tutkimuksen laboratoriotekniikka jalostunut niin pitkälle, että H.M.Collins ja T.J.Pinch saavat aiheen todeta: "Tätä kaikkea [kehitystä] on myötäillyt lisääntyvä monimutkaisuus, jossa on käytetty mm. tilastollisia analyysejä ja sellaisia koetekniikoita kuin tulosten arviointi 'kaksoissokkomenetelmällä' ja riippumattomiin havainnoijiin turvautuminen. Näyttää vakuuttavasti siltä, että nykyaikaisen parapsykologian paras anti on tulosta huolellisimmin valvotusta ja menetelmäopillisesti taidokkaimmasta työstä, mitä tieteiden piiristä voi löytää."
Skeptikkojen täysin kohtuuttomiin mittasuhteisiin paisunutta kritiikkiä on voitu käyttää psi-tutkimuksessa hyväksi varsin erikoisella tavalla. Dean Radin ja Roger Nelson Princetonin yliopistosta kokosi yli 800 psykokineettistä koetta ruotivan kritiikin ja muodosti siitä tilastollisen vikayhteenvedon. He jakoivat kokeet 16 luokkaan sen perusteella, miten vakavaa kritiikkiä niitä vastaan oli esitetty. Jos skeptikkojen esittämät näkökohdat olisivat oikeita, pitäisi siitä olla seurauksena, että mitä ankarammin jotakin koetta on kritisoitu, sitä todennäköisemmin se on tuottanut PK-olettamusta tukevia tuloksia. Yhteenveto kuitenkin paljasti, ettei mainitun kaltaista riippuvuutta ollut osoitettavissa. Päinvastoin ilmeni, että vahvinta näyttöä oli saatu kokeista, joita vastaan esitetty kritiikki oli ollut laimeinta.
Psi-ilmiöiden kieltämisen ehdottomuutta analysoidessa on vaikea välttyä vaikutelmalta, että myytin ylläpitäjiltä puuttuu kyky tai halu hahmottaa kokonaisuuksia. Parapsykologi Hans J. Eysenck lienee viitannut juuri tähän puutteeseen kirjoittaessaan jo 1950-luvulla: "Jollei kysymyksessä ole jättiläismäinen salaliitto, johon kuuluu noin kolmekymmentä yliopistolaitosta ympäri maailmaa ja useita satoja arvovaltaisia eri alojen tutkijoita - - puolueeton huomioitsija voi tulla vain yhteen tulokseen, nimittäin siihen, että on oltava olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka saavat tietoja toisten ihmisten mielestä tai ympäristöstä tieteen toistaiseksi tuntemattomin keinoin". Salaliittoteorioiden kehittely lienee jo sentään liioittelua? Eihän toki: erään telepatiakoesarjan myönteisille tuloksille tiedetään todella tarjotun selitystä, jonka mukaan suuri joukko yliopiston opiskelijoita ja tutkimukseen osallistumatonta henkilökuntaa ummisti silmänsä petokselta!
Luonnonlakien taakka
"Paranormaaleja ilmiöitä ei voi olla olemassa, koska ne olisivat vastoin hyväksyttyjä luonnonlakeja". Tämän aiemmin varsin yleisesti esitetyn väitteen heikko kohta on siihen sisältyvä ajatus, että kaikki mahdolliset luonnonlait olisivat jo selvillä. Jo hyvin lyhyelläkin aikavälillä tieteen historiaa tarkastellen havaitaan, että tieteen peruskäsitteistön toistuva uudelleenarviointi on muodostunut lähes normaaliksi käytännöksi. Jos esimerkiksi sadan vuoden takainen fysiikan oppikirja olisi kirjoitettu nykyisen tietämyksen valossa, olisi ainakin kolmattaosaa siihen sisältyvistä väittämistä pidetty omana aikanaan hyväksyttyjen tieteellisten luonnonlakien vastaisina. Vastaavalla tavalla voidaan päätellä, ettei nykyinenkään tiede ole yhtään sen "valmiimpi". Päinvastoin on syytä varautua siihen, että tieteellinen ajattelu tulee esimerkiksi seuraavan sadan vuoden aikana kokemaan syvällisiä muutoksia. Paranormaalien ilmiöiden hyväksyminen niiden omalla pätevyysaluella ja niiden omassa mittakaavassa on varsin hyvä ehdokas muutosten aiheuttajaksi.
Luonnonlaeista ja niiden olemassaolosta on kehittynyt viime vuosikymmenien aikana oma tiedefilosofinen keskustelunaiheensa. Fysiikan tueksi tai kiusaksi on syntynyt psykologisen fysiikan tieteenhaara, joka tutkii, mitkä luonnonlait ja -ilmiöt ovat jääneet löytymättä siitä syystä, että ajattelun käsitteet ja prosessit ovat virheellisiä ja rajoittuneita. Luonnonlakien olemassaolokaan ei ole ollut turvassa enää pitkiin aikoihin, sillä jo saksalainen fyysikko Max Planck totesi: "Meillä ei ole oikeutta olettaa, että mitään luonnonlakeja on olemassa tai, jos niitä on ollut tähän asti, että ne ovat olemassa samalla tavalla tulevaisuudessa." Ortodoksitieteelle niin pyhät luonnonlait perustuvat toisin sanoen uskomukseen, jonka mukaan eräässä aika-tila-jatkumon pisteessä havaittu luonnonlakien joukko olisi voimassa aina ja kaikkialla, olettamukseen jonka todistaminen on täysin mahdotonta. Ns. morfisen resonanssin hypoteesin mukaan luonnonlakeja ei tarvitse edes olettaa; vaikutelma luonnonlakien olemassaolosta syntyy siten, että ilmiöt jäljittelevät samanlaisten ilmiöiden aikaisempaa kulkua erityisen myötävärähtelyn välityksellä.
Mutta olipa luonnonlakien laita miten tahansa, psi-ilmiöillä saattaa olla yllätys tarjottavana jo nyt. Tätä näkökohtaa valaisee mielenkiintoisella tavalla muuan tieteellisen keskustelun episodi. Vuonna 1979 lähettivät psykologi Lawrence LeShan ja Yalen yliopiston fysiikan ja luonnonfilosofian emeritus-professori Henry Margenau Science-tiedelehdelle avoimen kirjeen, jossa he ehdottivat julkista keskustelua aiheesta, mitä hyväksyttyjä tieteen lainalaisuuksia ESP-ilmiöt loukkaavat ja millä tavoin. Keskustelun pohjustamiseksi he muistuttivat, että tiede joutuu jo nykyisellään sietämään vallitseviin lakeihinsa sovellettavia poikkeussääntöjä. Tällaisia "paikkalappuja" ovat esimerkiksi negatiiviset liike-energiatilat, elektronien siirtyminen atomin radalta toiselle ilman, että se kulkee välillä olevan tilan läpi sekä kvanttiteorian "virtuaalitilat", jolloin elektronin katsotaan kulkevan samanaikaisesti kahdesta erillään olevasta reiästä jakautumatta kahtia. Kaksi viimeksimainittua ovat sikäli kiintoisia poikkeussääntöjä, että niille löytyy vastine paranormaalien ilmiöiden maailmasta: teleportaatio ja bilokaatio. Jos siis tieteen lainalaisuuksia katsotaan kriittisellä silmällä, voidaan sanoa, että monet psi-ilmiöt ovat jo oikeastaan tieteen arkipäivää!
Kirjeen kohtalo oli hupaisa. Kun tiedelehdeltä ei oltu puolen vuoden kuluessa saatu käytännön edellyttämää vastaanottoilmoitusta, tekijät lähettivät kohteliaan tiedustelun. Ei mitään reaktiota. Tiedustelu toistettiin vielä kahdesti ja mukaan pantiin varmuuden vuoksi postimerkillä varustettu vastauskuori - turhaan. Lopulta LeShan kirjoitti suoraan lehteä julkaisevan yhdistyksen puheenjohtajalle. Nyt evä liikahti: muuan Science-lehden toimittaja lähetti vastauskirjeen, jossa todettiin että kirje oli hylätty, koska lähettäjät (LeShan ja Margenau) olivat kirjeessään sälyttäneet todistamisen taakan parapsykologian kriitikoille eivätkä sen tukijoille! Vastaus on luonnollisesti puhdasta "aidanseiväsfilosofiaa" eikä sillä ole mitään tekemistä kirjeen sisällön tai tarkoitusperän kanssa.
Kieltäjien mahtavat tukijoukot
Eipä ole pitkääkään aikaa siitä, kun skeptikot vielä silmä kirkkaana väittivät kaikkien tieteenharjoittajien seisovan heidän takanaan ja tukenaan. Nykyisin tästä myytistä näkee jo astetta lievempiä versioita: nykypäivinä kieltäjien kannalla ovat enää ainoastaan "useimmat tieteenharjoittajat". Jokin merkillinen ujouden puuska estää kuitenkin yhä uudelleen kieltäjiä paljastamasta, minkälaisiin tutkimuksiin väite nojaa. Mutta ehkä tutkimuksia ei ole tehtykään? Onhan toki.
Vuonna 1973 teki New Scientist -tiedelehti kyselytutkimuksen lukijoidensa suhtautumisesta ESP-ilmiöihin. Sen tulokset osoittavat, että 67 % vastaajista piti ESP-ilmiöitä todistettuna tosiasiana tai todennäköisenä mahdollisuutena, 88 % katsoi ESP-ilmiöiden tieteellisen tutkimisen hyväksyttäväksi ja vain 3 % piti ESP:tä mahdottomuutena! Mutta: tutkimus oli epäpätevä, kertovat kieltäjät - niin kuin aina, milloin saadaan psi-ilmiöitä tukevia näyttöjä. Miksi? Tiedemiesviittaa harteilleen sovitteleva taikuri James Randi selittää: "New Scientist on kansantajuistettu, Yhdistyneissä kuningaskunnissa ilmestyvä tiedelehti, jota lukevat enimmäkseen valistuneet maallikot, eivät täyspäiväiset tieteilijät, ja senlaatuisten kyselyiden vastaajat ovat taipuvaisia uskomaan ja ovat siten painokkaammin edustettuina tuloksissa. Muut tutkimukset eivät ole tukeneet New Scientist -lehden kyselyä."
Siinäpä jälleen tuttu skeptinen kuvio: ei minkäänlaista viittausta väitettyihin "muihin tutkimuksiin". Ihmisten on vain kerta kaikkiaan syytä uskoa, mitä skeptikko sanoo. Randin väite otoksen vinoutumisesta ESP-ilmiöiden puolustajia suosivaksi on myös vailla mitään perusteita. Kuten tutkimuksen tekijä Christopher Evans painottaa, kyseisen kaltaisiin tiedusteluihin vastaavat edustavat kolmea ihmisryhmää: niitä jotka ovat kiinnostuneet asiasta, niitä joilla on vahva mielipide suuntaan taikka toiseen ja niitä jotka ovat riittävän aloitteellisia käydäkseen tarvittaviin käytännön toimiin. Viimeinenkin Randin esittämistä argumenteistä osoittautuu katteettomaksi, kun käy ilmi, että 76 % vastaajista ilmoittaa omaavansa jonkin oppiarvon tai opiskelevansa paraikaa sellaisen hankkimiseksi. Valtaosa heistä ilmoittaa työskentelevänsä tieteen tai tekniikan parissa.
Mutta ehkäpä skeptikkojen voimaperäinen valistustoiminta kuluneen parinkymmenen vuoden aikana on kantanut hedelmää ja kehitys johtanut psi-kielteiseen suuntaan? Tämäkään olettamus ei päde. Varsin tuore tutkimus kartoitti nuorten amerikkalaisten tieteenharjoittajien suhtautumista psi-ilmiöihin. Heille esitetty kysymys kuului: "Katsotteko, että on olemassa riittävästi tieteellistä näyttöä paranormaalien ilmiöiden olemassaolon tueksi?" Huomattavasti suurempi osa vastasi kysymykseen myöntävästi kuin kieltävästi.
Asenneskeptikkojen lipevä myytti tiedemiesten asettumisesta heidän taakseen on rakennettu palvelemaan erästä selvää tavoitetta. Sillä pyritään syyllistämään ne tieteenharjoittajat, jotka suhtautuvat psi-tutkimukseen avoimesti ja myönteisesti, ja tukkimaan heidän suunsa. Lukemattomat julkisuuteen tulleet kauhukertomukset maineen tahrimisista, työpaikan tai arvostetun aseman menetyksistä ja muista uran katkeamiseen johtaneista kolhuista ovat saaneet psi-myönteiset tieteenharjoittajat varovaisiksi - eikä heitä siitä suinkaan voi moittia. "Eräiden äänekkäimpien kieltäjien skeptistä pyrkimystä inspiroi myös tarve ylläpitää poliittista kontrollia", toteaa skeptismin armoton kriitikko, astrofyysikko Jacques Vallée käsitellessään tieteellisen UFO-tutkimuksen kohtaamaa vastustusta ja jatkaa: "Aidon tieteellisen tutkimuksen järjestämisen estämiseksi ei tarvitse muuta kuin ylläpitää UFO-ilmiön ympärillä tietynlaista naurettavuuden kynnystä. Tämän pystyy helposti järjestämään muutama vaikutusvaltainen tieteiskirjailija humanismin tai rationalismin valeasussa. Nämä yhtäläistävät UFO-tutkimuksen 'valetieteisiin' luoden siten mielikuvien avulla syyllisyyden ilmapiiriä, mikä on riippumattomalle tieteenharjoittajalle kuolettava asia. Tehdään järjestelmällisiä yrityksiä ilmiötä tutkivien ammattitutkijoiden saattamiseksi huonoon huutoon". Valléen pohdiskelun totuusarvo ei muutu miksikään, vaikka se laajennettaisiin koskemaan kaikkia psi-ilmiöitä.
Tieteenvastaisuuden seireenilaulu
"Rajatiedon liikkeet ovat jyrkästi tieteenvastaisia". Kuten tavallista tämänkään myytin tueksi ei esitetä minkäänlaisia tutkimuksia eikä edes vaatimattomimpiakaan esimerkkejä. Myytin voisikin kääräistä kieltäjiltä saatuun makeispaperiin ja kysyä: "Uskoisitteko, että tavallinen normaali terve ihminen voisi käydä vastustamaan tiedettä, jos hän joka päivä lukemattomin tavoin saa nauttia tieteen ja tekniikan saavutusten hedelmiä?" Miten ihmeessä kukaan vastustaisi tiedettä nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmisen jokapäiväinen elämä on lähes täysin riippuvainen tieteen saavutuksista? Tämän artikkelisarjan taustalla olevan, runsaan kolmenkymmenen vuoden havainnoinnin tuloksena ei ole noussut esiin ainoatakaan tapausta, jonka yhteydessä voitaisiin puhua tieteenvastaisuudesta edes sen lievimmissä muodoissa. Mistähän myytissä siis on kyse?
"Mikä uudessa fysiikassa on vikana?". "Päin valtavirtaa". "Pystyyko tiede pelastamaan sielunsa?". Nämä ovat eräitä tieteellisissä aikakauslehdissä esiintyneitä otsikoita. Ovatko ne tieteen vastaisia? "'Salliva käytös' synnyttää petoksia laboratoriossa". "Petokset ja tieteellinen menetelmä". "Petosten tilitys?". Siinä lisää otsikoita, jotka käsittelevät erästä nykytieteen kuumaa ongelmaa. Onko tieteellisten petosten tutkiminen ja niistä kirjoittaminen tieteenvastaisuutta? "Tiede ja uskonto: tarpeeton kuilu". "Tiede pahuuden renkinä". "Tieteen valvontaa tiukennetaan USA:ssa". Jokainen näiden yhdeksän otsikon takana oleva artikkeli sisältää tiedekritiikkiä muodossa taikka toisessa, mutta yksikään niistä ei ole tullut rajatiedon aiheista kirjoittavan kynästä ja niiden etsiminen siltä suunnalta olisikin hedelmätöntä puuhaa. Jyrkkää tieteenvastaisuutta!?
Tieteen kritiikkiä esiintyy tietenkin myös raja-alueiden piirissä, ehkä enemmänkin kuin muualla yhteiskunnassa, ovathan tuntemattomaan avoimesti suhtautuvat ihmiset tavallisesti myös yhteiskunnallisesti valveutuneita. Jostakin merkillisestä syystä kieltäjät haluavat ylläpitää kuvaa, jonka mukaan tieteessä ei esiinny mitään ongelmia. Niinpä he halukkaasti leimaavat kaikenlaisen tieteen kritiikin tieteenvastaisuudeksi. Pahinta tieteenvastaisuutta on luonnollisesti skeptismiin kohdistuva arvostelu. Mitä paremmin skeptismin todellinen luonne tulee ilmi siihen kohdistuvan kritiikin kautta, sitä enemmän se näyttää kieltäjiä hermostuttavan. Heitä jäytää pelko, että päättäjät ja suuri yleisö huomaisivat erään ällistyttävän seikan: skeptismi itse on eräs pahimpia tieteenvastaisia liikkeitä!
Mitä tiedekritiikkiin tulee, siihen on jokaisella veronmaksajalla oikeus osallistua, niin kauan kuin tiedettä tuetaan julkisella rahoituksella. Sitä paitsi on syytä muistaa, että kritiikin käynnistäjänä ja ylläpitäjänä on tiede itse. Eräs tieteen parhaimpia puolia on sen itseäänkorjaava piirre, joskin se toimii usein kovin hitaasti. Tieteen piirissä ei ole kuitenkaan kaihdettu tuomasta julki huolta tieteenteon haittapuolista, mutta skeptikkojen mielestä tieteenvastaisuutta on ilmeisesti jo pelkkä viittaaminen joidenkin tieteenharjoittajien vastuuttomuuteen ja tieteen piirissä esiintyviin väärinkäytöksiin. Ja omituista kyllä, aivan kuin epärehellisyyden varjo olisi auringonlaskun edellä pitenemässä, väärinkäytökset tieteen piirissä ovat lisääntyneet levottomuutta herättävällä tavalla samanaikaisesti skeptikkojen harjoittaman "valistuksen" koventuessa.
Rajatietoyhteisön syytteleminen tieteenvastaisuudesta paljastuu siis helposti kieltäjien luihuksi yritykseksi luoda kielteistä mielikuvaa rajatietoyhteisöstä ja saattaa se huonoon valoon. Tällä tavoin skeptismi pyrkii ikään kuin kääntämään rintaansa osoittavan peitsen kohti hyökkääjää. Ikävä kyllä eräät psi-ilmiöitä riittämättömästi tuntevat sanomalehti- ja televisiotoimittajat ovat lumoutuneet skeptikkojen liehakoinnista ja elättävät hyvässä uskossa tieteenvastaisuus-myyttiä palstoillaan ja ohjelmissaan.
Veitsi ja sen tuppi
"Selittäviin teorioihin ei saa tuoda tarpeettomia periaatteita". Tämä ns. Occamin partaveitsen nimellä tunnettu myytti on kohonnut epäilijäpiireissä suorastaan todistetun teoreeman asemaan. (Teologi Wilhem Ockham, jonka nimeen tässä vannotaan, ei tosin ilmaissut asiaa tällä tavoin missään kirjallisesti; kysymyksessä on jälkipolvien tekemä pyöristys.) Amerikkalaisen skeptismin kärkinimiin kuuluva Carl Sagan antaa oivan työnäytteen tähän myyttiin turvautumisesta käsitellessään ns. NDE-ilmiötä l. kuolemanläheisyyskokemusta: "Nähdäkseni ainoa vaihtoehto on, että poikkeuksetta jokaisella ihmisellä on ollut samankaltainen kokemus kuin niillä, jotka palaavat kuoleman maasta: lentämisen aistimus, ilmaantuminen pimeydestä valoon, kokemus jossa ainakin joskus hämärästi havaitaan kirkkaudessa ja kunniassa kylpevä sankarillinen hahmo. On olemassa eräs yleinen tätä kuvausta vastaava kokemus. Sitä kutsutaan syntymäksi."
Raymond Moody Jr., NDE-ilmiön tutkimuksen tunnustettu uranuurtaja, kohtelee tätä selitystä tapansa mukaan hyvin korrektisti. Hän luettelee monia tieteellisiä havaintoja, jotka puhuvat Saganin esittämää tulkintaa vastaan. Vastasyntyneen havaintokoneisto on liian heikko näkemään, mitä ympärillä tapahtuu eikä se pysty erottamaan hahmoja. Vastasyntyneen kyky muistaa hahmoja ja malleja on vähäinen. Vastasyntyneellä on niukalti kykyä kirjoittaa näkemäänsä muistiin "koodikielellä", koska aivot eivät ole vielä siihen riittävästi kehittyneet, jne. Saganin selitys ontuu pahoin myös fysiologisessa mielessä, sillä synnytyksen aikana sikiön kasvot puristuvat synnytyskanavan seinämiä vasten eivätkä sen silmät ole suuntautuneet ylöspäin kohti lähestyvää valoa. Kuka tahansa kunnankätilö olisi siis pystynyt kertomaan Saganille, ettei syntyvä lapsi näe mitään synnytyksen aikana. Onpa Sagan saanut palautetta omiltaankin: osapäiväskeptikko Susan Blackmore on huomauttanut, että NDE-kokemuksia esiintyy samassa suhteessa myös keisarinleikkauksella maailmaan saatetuilla ihmisillä.
Eiköhän pistetä Saganin tulkinta reilusti miehisen typeryyden ja vähäisen synnytyskokemuksen piikkiin! Sagan on yhä uudelleen tähdentänyt, että skeptikon pitää pystyä tunnustamaan virheensä; tässäpä oivallinen koetinkivi. Jokainen NDE-kokemukseen tutustunut tietää, ettei Saganin selitys ole ainoastaan tulkinnallisesti vajavainen, vaan se on kehno myös siksi, että se ottaa huomioon vain osan NDE-kokemukseen liittyvistä vakiopiirteistä. Huomiotta jäävät mm. tunnelikokemusta edeltävä elämys kehon ulkopuolella olemisesta, eletyn elämän vilahtaminen "filminauhana", tuskattomuuden ja ylimaallisen rauhan tuntemukset sekä kehoonpalaamisen kokemus. Hätääntyneet skeptikot ovat kehitelleet NDE-ilmiölle monia muitakin selitysmalleja, mutta niillä on kaikilla sama vika: ne kattavat vain osan havaintomateriaalista.
Occamin sääntö osoittautuu hämmästyttävän avoimeksi kritiikille. Miten määritellään selittävän periaatteen tarpeettomuus? Kenellä siihen on oikeus tai kenen tehtäväksi se jää tai annetaan? Kieltäjien käytännössä tämän säännön mukaan toimiminen merkitsee sitä, että kieltäjä voi ilman omantunnon vaivoja katkaista selitysprosessin heti, kun on päässyt mieleiseensä tulokseen. Jäikö aineistoa yli? Ei hätää, kaikki tarpeelliset selitysperiaatteet on jo otettu huomioon! Kriittisyyden vaatimus yltää kuitenkin pitemmälle: havaintoaineiston selittämistä ei saa keskeyttää, ennen kuin aineisto on kokonaisuudessaan käytetty hyväksi. Occamin sääntö voidaan suorastaan kääntää päälaelleen: selittäviin teorioihin ei saa estää tuomasta mukaan uusia selitysperiaatteita, niin kauan kuin jäljellä on selittämättä jäänyttä havaintoaineistoa.
Jacques Vallée on esittänyt hauskan esimerkin siitä, mihin päädyttäisiin, jos Occamin partaveistä käytettäisiin tieteessä johdonmukaisesti ja muuhunkin kuin epämiellyttävien nousukasoppien murskaamiseen. "Teoria maailmankaikkeudessa liikkuvasta maapallosta, joka on osallisena ainakin neljässätoista erillisessä liikkeessä, on uskomattoman monimutkainen verrattuna eleganttiin teoriaan litteästä, liikkumattomasta maapallosta, teoriaan jossa aurinko ja taivaankappaleet ovat yksinkertaisia valaisimia, joita enkelit kuljettavat paikasta toiseen." Eipä ihme, että eräät asenneskeptikotkin ovat havahtuneet näkemään Occamin partaveitsen kaksiteräisyyden. Luonto on niin monimutkainen, toteaa eturivin skeptikko Francis Crick, että Occamin partaveistä pitäisi käyttää mitä suurimmalla varovaisuudella. Mutta kun tuntee skeptisen ajattelun velttouden, ei kannata hämmästyä, jos jossakin kieltäjien käsikirjassa pistää silmään maininta: "NDE-ilmiö on kiistattomasti osoitettu nataaliprosessin postvisionääriseksi introspektioksi (Sagan 1979)".
Teuvo E. Laitinen
Lähteitä ja kirjallisuutta:
