Skeptismi ja psi - tiedettä vai turhaumia?
Seitsemisen vuotta sitten suoritti skeptismiksi kutsuttu mielipiteenmuokkausliike maihinnousun Suomen kamaralle, asiaan kuuluvan mainosrummutuksen saattelemana. Kun tulokkaalla on jo ollut aikaa osoittaa ominaislaatunsa, on sopiva hetki tarkastella, mitä sen rauhaan kuuluu. Aivan viime aikoina on Suomessa harjoitetun skeptismin julkisuuteen näkyvässä toiminnassa alkanut ilmetä merkkejä, jotka viittaavat siihen, että se on joutunut luopumaan ylevältä kalskahtavista ihanteistaan. Ovatko toiminnan tuloksettomuuden paljastuminen ja harhakuvitelmien haihtuminen tähän syynä? Skeptismin tutkimukselle se ei olisi mikään yllätys, sillä vastaavanlainen murrosilmiö on tuttu myös skeptisen liikehdinnän emämaasta Yhdysvalloissa. Ja aivan kuten Yhdysvalloissa aiemmin, niin myös Suomessa skeptismin otteet ovat nyttemmin selvästi kiristymässä. Kun tietää skeptismin "kovat", kylmyyttä henkivät, ateistiset ja materialistiset pohjavirtaukset, ei tämä kehitys lupaa hengenmaailmojen rajavaeltajalle varmaankaan sen parempaa kuin aikaisemminkaan. Ehkä on kuitenkin hyvä olla perillä tämän kummajaisen toimintatavoista ja tavoitteista; ken käärmeen tuntee, ei käärmettä pelkää.
Taikauskon ja epäuskon taivaallinen tanssi
Mitä skeptismi on? Siitä voisi varmaan kirjoittaa paksun kirjan, mutta oikeastaan tämän merkillisen lintusen alasampumiseen riittäisi mainiosti yksi ainoa asiantuntijalausunto: "Sen vuoksi rationalistit eivät vielä nykyäänkään myönnä minkäänlaisten parapsykologisten kokemusten olemassaoloa, koska se voisi murskata heidän maailmankuvansa". Koska se voisi murskata heidän maailmankuvansa. Carl Gustav Jungin, vuosisatamme suurimman ihmismielen tuntijan karut sanat eivät totisesti jätä tulkinnan varaa. Mutta ehkäpä skeptismiä - järkeisuskon viisastelevaa rintaperillistä - kannattaa katsoa hieman tarkemmin. Tehkäämme siis niin ja seuratkaamme kappaleen matkaa epäilevän älyn outoja harhapolkuja Salon Gahlinin kuolemattoman ajatelman hengessä: "Poikamies on mieshenkilö, joka oppii erehdyksestä, minkä muut miehet tekevät".
Skeptisyyden käsite kätkee monia vivahteita, mutta siitä voidaan erottaa kaksi pääsuuntausta. Julkisuudessa näyttäytyvän, varsin meluisasti ja usein kovin epäkorrektisti käyttäytyvän epäilemisen muodon voisi ristiä asenneskeptismiksi. Suomalaisen järjestöskeptismin "raamattu" Paholaisen asianajaja määrittelee sen seuraavasti: "Skeptisyys on asenne tai näkökulma, ei mikään uskonto eikä ideologia". Toista päämuunnelmaa voisimme kutsua asiaskeptismiksi. Tällöin on kysymyksessä se terve epäily, jota jokainen normaali ihminen vaistomaisesti noudattaa arkielämässään. Asiaskeptismi suhtautuu käsittelemiinsä ilmiöihin puolueettomasti, omaksumatta esitettäviin väitteisiin mitään etukäteiskantaa, asennetta tai näkökulmaa. Yhdysvalloissa käytävässä keskustelussa asenneskeptikkoja kutsutaan "kovan linjan skeptikoiksi" (hard-line skeptics) ja asiaskeptikkoja "kriittisiksi skeptikoiksi" (critical skeptics). Asiaskeptisessä terveessä epäilyssä ei ole mitään ihmeellistä eikä liiemmin tutkimisen aihettakaan, niinpä skeptismillä seuraavassa tarkoitetaan yksinomaisesti asenneskeptismiä.
Skeptismin jäljet voidaan johtaa siihen "Jumalan asianajajan" ja "Paholaisen asianajajan" väliseen vuoropuheluun, joka katolisen kirkon piirissä kehittyi eräänlaiseksi maanpäällisen vaelluksensa päättäneen "hyvän ihmisen" sisäänpääsytutkinnoksi pyhimyskuntaan. Katolisuus oli ja on edelleenkin valmis hyväksymään ihmeet, mutta Paholaisen asianajajan tehtäväksi tuli etsiä niille luonnollisia selityksiä. Tätä voidaan pitää skeptismin ensimmäisenä kehitysvaiheena: ihmeelle pyrittiin löytämään vaihtoehtoisia selityksiä, mutta ihmeen mahdollisuutta sinänsä ei torjuttu. Kun protestanttinen liike irtautui katolisuudesta, ihmeistä tuli sille valtapoliittinen valttikortti: se ei tarvinnut pyhimyksiä ja saattoi siten leimata ihmeet katolisuuteen kuuluvaksi taikauskoksi. Asettaessaan väitteet yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta kokonaisuudessaan epäilyksenalaiseksi protestantismi tuli tahtomattaan toimineeksi "rationalismin savuverhona", kuten joku historioitsija on asian ilmaissut.
Orastava tieteellinen ajattelu toi skeptisyyteen 1600-luvun loppua lähestyttäessä uuden kerrostuman: ihmeiden luonnonlakien vastaisuuteen vedoten alettiin epäillä aiempienkin, jopa raamatullisten ihmeiden todenperäisyyttä. Satakunta vuotta myöhemmin skeptismi lopulta vakiintui nykyiseen muotoonsa sen tieteellisen kädenväännön myötä, minkä taivaalta putoilevat kivet (meteoriitit) saivat aikaan. Meteoriittien mahdottomuuteen uskova sveitsiläinen säätieteilijä Deluc tuli määritelleeksi skeptismin periolemuksen lähes täydellisesti todetessaan, että jos taivaalta tipahtaisi palava kivi hänen jalkoihinsa, hän myöntäisi kyllä nähneensä sen, mutta ei sittenkään uskoisi! Epäuskosta oli tullut ikään kuin nurinpäin käännettyä taikauskoa, kuten Goethe asian sattuvasti ilmaisi.
Skeptismin nykymuotoinen järjestäytyminen oli vastareaktio paranormaaleja ilmiöitä kohtaan uudelleen virinneelle mielenkiinnolle 1960-luvun loppu- ja 1970-luvun alkupuolella. Ensimmäisiä kirjallisia hyökkäyksiä parapsykologiaa vastaan esiintyi jo 1960-luvun lopulla Humanist-lehdessä, joka toimi Amerikan humanistiseuran (American Humanist Association, AHA) äänitorvena. Vuonna 1975 lehti julkaisi viikkolehtiastrologiaa vastaan suunnatun, 186 tieteenharjoittajan allekirjoittaman vetoomuksen, jota lehden päätoimittaja Paul Kurtz sitten tarmokkaasti kierrätti Yhdysvaltain tiedotusvälineissä. Saadun julkisuuden innoittamana Kurtz päätti, että aika oli kypsä käydä aktiivisempaan toimintaan parapsykologiaa ja muita "valetieteitä" vastaan. Hänen korviinsa kantautui tietoja samansukuisesta toiminnasta, jota sosiologian professori Marcello Truzzi oli harjoittanut. Truzzi oli jo pitkään tutkinut okkultismin sosiologiaa, perustanut lehden nimeltä Zetetic ja harkitsi juuri parahiksi paranormaaleja ilmiöitä käsittelevän tietopankin perustamista. Hän oli keskustellut hankkeestaan tiedetoimittaja Martin Gardnerin, psykologi Ray Hymanin ja taikuri James Randin kanssa.
Kurtz suostutteli Truzzin ja hänen kolme keskustelukumppaniaan tulemaan mukaan perustettavaan yhdistykseen, CSICOPiin (The Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal, Toimikunta paranormaaleja ilmiöitä koskevien väitteiden tieteelliseksi tutkimiseksi). Komitean toiminta käynnistyi AHAn alaisuudessa ja Zetetic-lehdestä tuli sen julkaisukanava. Aluksi lehti säilytti Truzzin sille muotoileman akateemisen linjan, mutta jo parin numeron jälkeen tehtiin päätös - vastoin Truzzin toiveita - lehden muuttamiseksi kansantajuisemmaksi. Truzzi luopui lehden päätoimittajan tehtävistä, minkä jälkeen toimikunta valitsi sille uuden päätoimittajan ja antoi uuden nimen The Skeptical Inquirer.
Kahdeksankymmenluvun puolivälissä toimikunnalla oli jo tytärjärjestöjä eri puolilla maailmaa ja lehdelläkin tilaajia yli 50 maassa, mutta ainahan parantamisen varaa on, toimikunnassa ajateltiin. Niinpä vuonna 1987 sen vastavalittu toimitusjohtaja, australialainen lakimies Mark Plummer läksi parin kuukauden kiertomatkalle panemaan alulle uusia tyttäriä. Suomalainen jälkeläinen Skepsis ry. näki päivänvalon juuri samaisena vuotena.
Kirkasotsaisuuden lyhyt historia
Toimikunnan säännöissä esiintyy huolellisesti muotoiltuja lausumia paranormaalien ilmiöiden "objektiivisesta ja puolueettomasta tutkimisesta". Tämä toiminnan puoli joutui ankaralle koetukselle heti komitean toiminnan ensimmäisinä vuosina ns. Mars-ilmiön yhteydessä. Ongelmana oli osoittaa vääriksi Gauquelinin pariskunnan tutkimustulokset, joiden mukaan huippu-urheilijoiden syntymisajankohdan ja Mars-planeetan aseman välillä on merkittävä tilastollinen yhteys. Tuloksena oli komitean ja pariskunnan välinen yhteenotto, jonka käynnistäjänä toimi komitean jäsen, tilastotieteilijä Marvin Zelen. Hän muotoili omaa nimeään kantavan testin ja varmana Mars-ilmiön häviämisestä sen avulla ilmoitti: "Meillä on nyt objektiivinen keino ristiriidatonta vahvistusta tai kumoamista varten". Molemmat osapuolet hyväksyivät testin sitovuuden etukäteen. Testi suoritettiin ja sen tulokset julkaistiin Humanist-lehdessä. Kumpikin osapuoli julistautui voittajaksi. Seurasi tyypillinen hankalaa aihetta koskeva tieteellinen keskustelu, jossa väitteet ja vastaväitteet sinkoilivat. CSICOPin puolella voitto pyrittiin varmistamaan kaikenlaisen pikku vilpin turvin. Kun esimerkiksi naispuolisten urheilijoiden jättäminen pois aineistosta osoittautui edulliseksi toimikunnan puolustaman näkemyksen kannalta, se myös siten menetteli ilman pienimpiäkään tunnonvaivoja. Teon oikeutusta puolusteltiin selittämällä, että naispuolisilla urheilijoilla on erityisiä vaikeuksia saavuttaa mestariurheilijan taso! Occamin partaveitsi oli taas saanut töitä: "tarpeeton selitysperiaate" oli leikattu pois.
Ennen pitkää alkoi palaneen käryä tunkeutua julkisuuteenkin. Fate-lehti julkaisi Mars-ilmiötä tutkineen, toimikunnasta poispotkitun Dennis Rawlinsin artikkelin, jossa toimikuntaa syytettiin useista rikkomuksista, pahimpana niistä Zelen-testin oikeiden tulosten peittely aitoon Watergate-tyyliin. Kun komitean toiminnasta oli tehty joukko muitakin paljastuksia, se julkaisi keväällä 1983 "Uudelleenarvioinnin", jossa kolme sen jäsentä, Kurtz, Zelen ja George Abell, otti henkilökohtaisen vastuun tapahtuneesta. "Niin suuri oli kunnioituksemme Zelen-testiä kohtaan, että kaksi meistä on julkaissut varomattomia lausuntoja sen tehokkuudesta", he myönsivät ja hieman myöhemmin samassa artikkelissa asiallisesti ottaen tunnustivat Mars-ilmiön haavoittumattomuuden toteamalla: "Toisaalta on kyseenalaista, olisiko mikään, minkä olisimme voineet tehdä, ratkaissut asiaa". Objektiivisuutta muka tinkimättömästi vaaliva toimikunta oli jäänyt kiinni tieteellisestä vääristelystä! Tästä ensimmäisestä tappiostaan skeptikot eivät ole kuitenkaan lannistuneet, vaan täysin hyödytön ja toivoton nyhjääminen Mars-ilmiön parissa on jatkunut vielä viime vuosiin asti.
Jäljet olivat alkaneet kääntyä kohti sylttytehdasta jo aikaisemminkin. Eräs paranormaaleja ilmiöitä liian myönteisesti käsitellyt NBC-televisioyhtiön dokumentti kirvoitti CSICOPilta viranomaisille lähetetyn valituksen, jonka mukaan dokumentti "vahingoitti yleisöä". Valitus ei johtanut toimenpiteisiin. Eri puolille Yhdysvaltoja oli syntynyt alaosastoja, jotka eivät tyytyneet käymään väittelyä ilmiöiden omilla ehdoilla, vaan kävivät päättäväisesti taisteluun "pseudotieteitä" vastaan. Yliopistoja ja korkeakouluja ahdisteltiin pudottamaan pois opinto-ohjelmistaan parapsykologiaa käsitteleviä kursseja, anomaliatutkimuksen puoltajia vastaan suunnattiin solvauskampanjoita ja turvauduttiin "kaikkeen mikä ei ole rikollista toimintaa" - kuten eräs CSICOPin jäsen asian muotoili - "sanoman saattamiseksi ihmisille, joilta puuttuu kyky tehdä johtopäätöksiä". "Tavallisten ihmisten" halveksunnalle oli siten luotu yksinkertainen malli.
Erityistä kohua herätti erään toimikunnan jäsenen, tunnetun UFO-kieltäjä Philip J. Klassin, kanneuhkaus, jonka maalina oli Nebraskan yliopisto. Yliopisto oli luovuttanut tilojaan erään anomaliatutkimukseen keskittyvän konferenssin käyttöön ja koska Yhdysvaltain hallitus - Klassin tulkinnan mukaan - on kieltänyt UFOjen olemassaolon, olivat konferenssissä esiintyvät puhujat siten välittämässä kuulijoilleen viestiä, jonka mukaan Yhdysvaltain hallitukseen ei voi luottaa... Yliopisto taipui oikeudellisten toimien uhan edessä ja lupasi vastedes pidättäytyä kyseisen tyyppisistä konferensseista. Päätös tyydytti Klassia.
CSICOPin toiminnan ajautuminen väärille raiteille ei voinut jäädä huomaamatta edes yhdistyksen perustajajäseniltä. Hyman ilmoitti näkevänsä yhdistyksen toiminnassa "pelottavaa fundamentalismia", "noitavainomielialaa" jolla ei ole mitään tekemistä todellisen tieteen kanssa. Truzzi jätti yhdistyksen todeten, että siitä oli tullut "inkvisitiotuomioistuin" ja että eräiden järjestöön kuuluvien kieltäjien toiminta oli muuttunut "silmittömäksi sohimiseksi (going berserk)". Ovi on käynyt myöhemminkin, kun toimikunnan äänekkäimpien pseudoskeptikkojen epäeettinen toiminta on paljastunut jäsenistölle. CSICOP onkin yhä selkeämmin profiloitunut asenneskeptismin työrukkaseksi. Taikuri Randi on saanut siinä niin näkyvän aseman, että herää epäilys järjestön todellisena tarkoituksena olevankin nyttemmin pelkästään toimiminen hänen ammatillisena tukiorganisaationaan.
Erottuaan CSICOPista Truzzi palasi tutkijankammioonsa ja perusti lehtensä uudelleen nimellä Zetetic Scholar. Vuodesta 1980 lähtien hän on kohdistanut mielenkiintonsa psyykkiseen rikostutkimukseen uuden tutkimusjärjestön The Center for Scientific Anomalies Research (Tieteellisen anomaliatutkimuksen keskus) puitteissa. Hänen kyseisestä aiheesta yhdessä Arthur Lyonsin kanssa julkaisemansa kirja The Blue Sense on kaunis esimerkki siitä, millaista todella kriittinen, objektiivinen ja puolueeton tutkimus on ja miten syvältä luotaavia tuloksia tutkimuksella voidaan saada.
Kuulkaa! Räystäsräähkäräkätti laulaa!
Millaisia ominaispiirteitä skeptismin outolinnun reviirikäyttäytymisessä on? Eräs hirvittävimpiä uhkakuvia, minkä skeptikot eteemme maalaavat, on nimeltään Keskiaikaisen Taikauskon Paluu. Vaikka historioitsijat kilvan vakuuttavat, ettei taikauskoa ruokkivaa "pimeää keskiaikaa" ole ollut olemassakaan, kohottavat skeptiset terveen järjen ritarit yhä uudelleen yhä äänekkäämmäksi käyvän taisteluhuutonsa ja haastavat meidät uljaaseen taistoon itse pystyttämiään tuulimyllyjä vastaan. Mutta odottakaahan: keskiaika tekee kyllä paluutaan. Kuten Truzzin huolestunut lausunto ilmaisee, keskiaika tekee tuloaan taikauskoa huomattavasti vaarallisemman ilmiön muodossa, nimittäin inkvisition. Kehitys on johtamassa muotoihin, joilla voidaan nähdä olevan hämmästyttäviä yhtymäkohtia fasismiin, meidän vuosisataamme pahoin koetelleeseen yhteiskunnalliseen ilmiöön.
Yhtäläisyydet näkyvät usealla tavalla jo skeptismin sosiaalisessa rakenteessa. Aivan kuten fasismikin skeptismi on lähes yksinomaan miesten liike, naisia tulee mukaan ilmeisesti lähinnä perherauhan takia. Monirotuisissa yhteisöissä, kuten Yhdysvalloissa, on havaittu, että skeptismi on pelkästään valkoisten harrastus. Psykososiologisten tutkimusten mukaan miespuolisesta perusväestöstä noin viidennes omaa fasistisen luonneprofiilin; tämä on jokseenkin samaa tasoa kuin esimerkiksi skeptikkojen suhteellinen osuus tieteenharjoittajien keskuudessa.
Entäpä skeptismin toiminnallinen puoli? Yhtäläisyydet fasismin kanssa ovat vieläkin hätkähdyttävämmät. Kuten Kolmannen valtakunnan historiasta muistamme, natsismin kampanja juutalaisten tuhoamiseksi alkoi pyrkimällä järjestelmällisesti vahvistamaan heitä kohtaan tunnettuja vuosisataisia ennakkoluuloja ja levittelemällä tosiasioina mitä kummallisimpia väitteitä. Kaikki kuviteltavissa olevat vitsaukset leimattiin juutalaisten syyksi ja kun se ei vielä riittänyt, lavastettiin tihutöitä joista vastuu vieritettiin heidän niskoilleen. Mielialojen kääntämiseksi juutalaisia vastaan käytettiiin kaikkia mahdollisia kiihotuskeinoja mustamaalauksesta ja parjauksesta tosiasioiden vääristelyyn ja nurinpäinkääntämiseen.
Skeptismin toiminnassa on jo muuallakin kuin Yhdysvalloissa havaittavissa selviä fasismiin viittaavia piirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa skeptikot ovat keksineet käydä levittämään väitettä, jonka mukaan ihmisten mielenkiinto "pseudotieteitä" kohtaan on uhka demokratialle! Mitähän seuraavaksi? Joko polttopullot pian lentelevät sisään ruotsalaisten rajatiedon järjestöjen ikkunoista? Sikäläinen kieltäjäjärjestö Vetenskap och Folkbildning (Tiede ja kansanvalistus) valitsee vuosittain vihollistensa joukosta "vuoden eksyttäjän", minkä huomionosoituksen kohteeksi esimerkiksi vuonna 1991 joutui Tukholman teknillisessä korkeakoulussa opettava lehtori Jens Tellefsen. Oliko hän puhunut pehmoisia teekkareille? Eihän toki, korkeakoululla ei ole koskaan ollut mitään huomauttamista hänen opetustyötään kohtaan. Tellefsenin vainoamisen syynä on hänen muu kurssi- ja esitelmöintitoimintansa, jolle avoimuus anomaalisia ilmiöitä kohtaan on ominaista.
Meillä Suomessa skeptismi on tullut ikään, jolloin hiekkalaatikko vaihtuu peruskoulun ala-asteeksi, ja esikuvien mukaiset linjaukset ovat alkaneet tulla sen toiminnassa jo selvästi esille. Kuten muuallakin maailmassa skeptikkomme ovat ensin kampanjoineet itselleen asiantuntijan sädekehän ja varmistaneet pysyvän ja kestävän jalansijan laajalevikkisimmissä uutisvälineissä; nyt on "valistuksen" aika. Kun lehdistö ja televisio on kesytetty syömään skeptikkojen kädestä, ei ole enää vaikeaa ohjailla paranormaaleja ilmiöitä koskevaa julkista keskustelua skeptismille luonteenomaisella tavalla: pitämällä se taitavasti poissa liian syviltä vesiltä, keskittymällä kaikella tarmolla kielteisiin seikkoihin ja muotoilemalla niin lähellä uskottavuuden ylärajaa olevia yleistyksiä kuin mahdollista. Vihollisten toiminnasta esitetään väitteitä, jotka lähes aina ovat silkkaa "lööperiä" ja joissa ainoa mielenkiinnon kohde on, perustuvatko ne tietämättömyyteen vai onko ne sepitetty kulloinkin esillä olevaa tarkoitusta varten.
Kun natsit saivat vastattavakseen kysymyksen, minkälaisiin todisteisiin heidän väitteensä arjalaisen rodun ylemmyydestä perustui, kuului vastaus: "Asia on niin itsestään selvä, ettei se kaipaa mitään todisteita". Skeptinen propagandakoneisto on alkanut viime vuosina tuottaa kiihtyvällä vauhdilla samanlaiseen tieteelliseen aukottomuuteen perustuvia väitteitä. Aidon mielipiteenmuokkausliikkeen tavoin skeptismi operoi mielikuvilla eikä rasita kuulijoitaan turhilla tosiasioilla. Tyypillistä kieltäjien argumentoinnille on, että siitä saa turhaan etsiä viittauksia minkäänlaiseen tutkimukselliseen näyttöön - mutta se ei suinkaan estä heitä itseään vaatimasta tieteellistä näyttöä jokaisessa mahdollisessa käänteessä, milloin on kysymys heidän omien uskomustensa vastaisista asioista. "Astrologia saattaa näyttää harmittomalta, mutta se voi olla vaarallista, jos ihmiset alkavat sallia sen ohjata elämäänsä" (Paul Kurtz). Mihin tutkimustuloksiin huoli nojaa? Välikö hällä! "Rajatiedon levittäjät syyllistyvät jyrkkään tieteenvastaisuuteen". Mikä tutkimus, missä ja milloin? Huihai! "Useimmat tieteen harjoittajat seisovat skeptikkojen takana". Tieteellinen näyttö? Hurlumhei!
Kun vihjaileva ja vastustajia mustamaalaava näennäisvalistus ei ole tuonut toivottua tulosta, ovat turhautuneet skeptikot alkaneet turvautua yhä ala-arvoisempaan harhautukseen. Eräs ällistyttävimpiä esimerkkejä on yritys luoda todellisuudelle täysin vastakkainen kuva sellaisten tieteen suurten nimien kuin Newtonin, Einsteinin ja Jungin suhteesta mystiikkaan, paranormaaleihin ilmiöihin ja anomaliatutkimukseen. Jos rajatiedon kirjoittaja kertoo Newtonin alkemian harrastuksista, se on "ovela" viittaus. Oveluus-väitteellä halutaan tietysti luoda kuva, että viittaus on väärä. Puheet Einsteinin viehtymyksestä itämaiseen mystiikkaan ja hänen Jumala-myönteisyydestään ovat tietysti vielä suurempaa oveluutta ja siitähän yleisöä pitää ehdottomasti varoitella. Ja millaista räävittömän viheliäistä oveluutta paranormaaleihin ilmiöihin myönteisesti suhtautuvat pystyvätkään keksimään puhuessaan Jungista! Voisitteko uskoa, että Jungilla muka itsellään oli runsaasti paranormaaleja kokemuksia! Ajatella, että hänen väitöskirjansa muka käsitteli mediumismia! Miten kukaan voi ottaa todesta väitettä, että useat hänen teoksistaan käsittelevät paranormaaleja ilmiöitä mitä suurimmalla asiantuntemuksella ja ilman asenneskeptismin häivääkään!
Viimeisin vaihe kotoskeptikkojen maailmankatsomustaistelussa on pyrkimys löytää valistelulle uusia ja uudentyyppisiä kanavia, mistä seurauksena on ollut, että esimerkiksi eräät vuosittain ilmestyvät tietokirjat ja jopa sellaiset viattomat sivustakatsojat kuin tietotekniikan ammattilehdet ovat saaneet erittäin kyseenalaisen kunnian toimia pajunköyden jatkeena. Kun vihollisjoukon käsittely nimettömänä, huijareista ja heidän hyväuskoisista uhreistaan koostuvana massana ei ole tuottanut skeptikkojen toivomaa tulosta, on hyökkäystä ulkomaisten esikuvien mukaan tehostettu siirtymällä henkilöihin kohdistuvaan mustamaalaukseen. Aiemmin skeptikot saattoivat suurta yleisöä kosiskellessaan vielä esiintyä isällisen tekokunnioittavaan tapaan, mutta nykyisin on tappion karvaus jo korvaamassa mielistelyn imelyyden. Mitä muuta kuin "tavallisiin ihmisiin" kohdistuvaa uusyläluokkaista halveksuntaa on enää jäljellä sellaisissa lausumissa kuin "suuremmoiset kansan syviin riveihin vetoavat pseudotieteet"?
Epäilemisen sitkeä tauti
Mutta jättäkäämme skeptismin fasismia muistuttavat pohjavirtaukset hienotunteisesti syrjään ja kysykäämme sen sijaan, mitkä ovat ne tekijät, jotka vaikuttavat siihen, että tietty - suhteellisen vähäinen - osa miehistä viehättyy skeptismistä ja eksyy sen älyllisiin labyrintteihin? Koska kysymyksessä on eräs sosiologinen ilmiö, on syytä varautua siihen, että syitä on useita. Aluksi eräs mielenkiintoinen tutkimus.
Psykologi Harvey Irwin Uuden Englannin yliopistosta Australiasta pyrki joitakin vuosia sitten selvittämään, onko ESP-ilmiöitä kohtaan suuntautuva epäily jollakin tavalla yhteydessä muihin sielullisiin tekijöihin. Kyllä vain, osoittautui että kunnioituksen puute ESP-tutkimusta kohtaan ja ESP-ilmiöihin kohdistuva pelko kulkevat käsi kädessä. Yleisimpinä pelkojen aiheena tulivat esille kyvyttömyys hallita ESP-ilmiöitä ja mahdollisuus joutumisesta toisten ihmisten ESP-kykyjen uhriksi. Jos samaa yhteyttä kartoitettaisiin psykokinesian osalta, olisi se todennäköisesti vieläkin selvempi, ovathan PK-ilmiöt paljon kouriintuntuvampia ja näkyvämpiä.
Erääksi skeptismin selittäjäksi paljastuu siis yksinkertaisesti tuntemattoman pelko. Kun ajattelee sellaisia paranormaaleja ilmiöitä kuin räyhähenkiä, kummittelua, henkiriivausta ja UFO-sieppauksia, on pelko tietysti täysin ymmärrettävä. Mikäli pieni terapiatuokio sallitaan, voisi peloista vapautumiseen suositella määrätietoista ponnistelua kohti kokonaisvaltaisempaa näkemystä: jos psi-ilmiöiltä poistetaan niiden näennäinen irrallisuus ja nähdään ne jonkin korkeamman tason ilmiön heijastumaksi, eivät ne enää tunnu niin mielivaltaisilta ja hallitsemattomilta. Aito skeptikko tietenkin torjuu pelkoväitteet ja vakuuttaa olevansa säikkymätön uuden etsijä, mutta miten hyvin hän itsensä tuntee? Haluaako skeptikko tutkia tuntematonta vai haluaako hän vain laajentaa tunnettua? Ero on huikea: tunnettu on turvallista, tuntematon pelottaa. Kieltäessään paranormaalit ilmiöt skeptikko siis pyrkii maksimoimaan turvallisuuden tunteensa.
Toinen tärkeä skeptismiä selittävä tekijä löytyy siitä "ylimmän papiston" arvoasemasta, minkä tiede on nyky-yhteiskunnassa saavuttanut. "On mahdotonta harkita vakavasti sellaisia ilmiöitä kuin ilmestykset, psykokinesia tai selvänäköisyys ilman, että asettaisi kyseenalaiseksi koko tieteellisen ajattelun, filosofian ja metodin perustaa", arvioi John D. Ralphs ja jatkaa: "Se jättäisi melkein koko 'puhtaan' tieteen tyhjän päälle, kykenemättömäksi jatkamaan, koska tieteen 'sääntökirja' olisi joutunut roskakoriin ja jäänyt joksikin aikaa ilman korvaajaa. Valtava määrä ammattitieteilijöitä havaitsisi elämäntyönsä - ja itsensä - hyödyttömäksi; ylläpitämästään julkisuuskuvasta huolimatta tieteenharjoittajat ovat samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin, heillä on vaimo ja perhe elätettävänä ja kunnianhimoiset tavoitteet saavutettavana." Ja lopuksi varoituksen sana: "Mutta jos ainoana vaihtoehtona on sentyyppinen hysteerinen tekopyhyys, jota olen kuvaillut, tieteen on ryhdyttävä ajattelemaan sitä, mitä on mahdotonta ajatella, tai se menettää lopulta itse uskottavuutensa." Tähän näkökohtaan palataan vielä hieman tuonnempana.
Kolmantena syynä skeptismin suosioon on sen "uskonnollinen" luonne. Tämä ehkä hätkähdyttävältä tuntuva luonnehdinta saa oikeutusta, kun muistamme, miten voimallisesti skeptismi korostaa materialismia elämän selittämisen keskeisenä "tieteellisenä" järjestelmänä. Materialismi puolestaan on osoitettu niin monella tavalla uskomuksiin pohjautuvaksi aatteeksi, että sen nimittäminen uskonnoksi on hyvin perusteltua. Ja uskontona materialismi on kerrassaan mukava. On olemassa vain aineellinen todellisuus - skeptikko vakuuttautuu - mistä seuraa, ettei tarvitse kantaa huolta hengestä, henkisyydestä, henkikilvoittelusta tai muista syväeettistä elämäntapaa edellyttävistä asioista; henkihän on vain tajunnalle annettu kaunisteleva nimitys ja tajunta puolestaan on vain aineen "epifenomeeni", jotain ylimääräistä ainetta, joka harmittomasti kuplii esiin aivoista. Kun eettisiä näkökohtia ei tarvitse ottaa huomioon, vapaudutaan myös omia valintoja koskevasta vastuusta. Itse asiassa materialismi-uskonnossa onkin vain yksi käsky: "Sinun tulee tavoitella kaikessa omaa etuasi". "Mitä se on?", kysyy materialismin katekismus. "Kaikki on luvallista, mutta sinun tulee noudattaa lakeja ja hyviä tapoja, mikäli kiinnijäämisen riski on olemassa." Kukapa voisi vastustaa niin helpon uskonnon houkutuksia! Koska monet paranormaalit ilmiöt viittaavat henkimaailman - vieläpä Kaikkivaltiaankin - olemassaoloon, ovat ne suuri uhka materialismin yksinkertaistetulle maailmanjärjestykselle. Sellaisen mahdollisuuden torjumiseksi ovat kaikki keinot luvallisia.
Neljänneksi selittäjäksi voidaan osoittaa skeptismin älyllisyys, joka näyttää kiehtovan etenkin maallikkoskeptikkoa. On hienoa olla skeptikko, hän ajattelee, se osoittaa että olen älykäs. Mutta miksi skeptismi vetoaa niin voimakkaasti älykköihin? Siihen on löydettävissä mielenkiintoinen fysiologinen selitys, joka pohjautuu vuonna 1981 Nobel-palkinnon saaneen aivotutkijan Roger Sperryn löytöihin. Sperry havaitsi, että aivopuoliskoilla on toisistaan selvästi poikkeavia ominaisuuksia. Vasen aivopuolisko on analyyttinen, se toimii loogisesti ja rationaalisesti ja sitä käytetään mm. puhuttaessa, kirjoitettaessa ja laskettaessa. Oikea aivopuolisko puolestaan on omassa elementissään mm. tilanhallinnassa ja kokonaisuuksia hahmottavassa toiminnassa. Uudella ajalla alkanut länsimaisen tieteen voittokulku on merkinnyt yhä kasvavaa vasemman aivopuoliskon ylivaltaa ja oikean puoliskon käytön taantumista ajattelussa. Vinosuuntauksen paljastumiselle tarjoutui mahdollisuus vasta, kun Sigmund Freud "keksi" piilotajunnan. Mutta koska alitajunnan "löytäjä" oli vasen aivopuolisko, se leimasi oikean puoliskon pimeäksi, mystilliseksi ja irrationaaliseksi, sillä juuri niinhän vasen puolisko näkee oikean!
Miten tämä leimaaminen tapahtuu? Psykiatri ja parapsykologi Jan Ehrenwald on esittänyt teorian, jonka mukaan kielteinen suhtautuminen psi-ilmiöihin johtuu perimmältään siitä, että vasen aivopuolisko "vastustaa" oikean aivopuoliskon toimintoja. Hänen mukaansa on olemassa todisteita, joiden mukaan paranormaalien kykyjen toiminnallinen keskus sijaitsee oikeassa puoliskossa. Koska vasen puolisko säännönmukaisesti suodattaa pois oikeasta puoliskosta tulevaa tietoa, on siitä kaksi seurausta. Ensinnäkin se johtaa harhapäätelmään, jonka mukaan paranormaalit tapahtumat ovat harvinaisia. Toisena seurauksena siitä on itse psi-ilmiöiden olemassaolon torjuminen. Tanskalainen Erik Dammann on esittänyt tämän torjunnan syyksi sen, että vasemman aivopuoliskon yksipuolinen tieteellinen valmennus heikentää oikean aivopuoliskon kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Tästä hänen mielestään voi olla seurauksena taipumus sulkea pois kaikki sellainen, mikä viittaa ajan ja tilan ulkopuolella olevaan todellisuuteen.
Ehkäpä järkeä ja rationaalista ajattelua erittäin voimakkaasti korostava skeptismi on tällaisen aivojen tasapainottomuustilan vakava, patologinen muoto, mikä näkyy kärjistyneimmillään skeptikoille tyypillisessä joko-tai-asetelmassa "empiria vastaan mystiikka". Gary Zukav suosittelee "älytraumasta" kärsivälle seuraavanlaista terapiaa: "Kun jokin täyttää sinut seuraavan kerran valtavalla ihmetyksellä, anna tunteen virrata vapaasti lävitsesi äläkä yritä 'ymmärtää' sitä. Tulet havaitsemaan, että sittenkin ymmärrät, mutta tavalla jota et pysty ilmaisemaan sanoin. Havaitset intuitiivisesti oikean aivopuoliskosi kautta. Se ei ole surkastunut käytön puutteesta, mutta kolmen vuosisadan laiminlyönti on tylsistyttänyt taitomme kuunnella sitä" (kursivointi Zukavin).
Uudet uhkakuvat
Useimmat rajatiedon harrastajista pitänevät skeptismiä kaikista sen kummallisuuksista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - harmittomana ilmiönä, jonka puuhailusta riittää hauskuuden aihetta arkiharmauden piristykseksi. He tuntuvat luottavan vaistoonsa ja ajattelevat, että skeptismin läpinäkyvyys on takeena, ettei siitä koidu suurempaa vahinkoa.
Skeptismin tutkijat eivät kuitenkaan jaa tätä huoletonta näkemystä. Skeptismin yksisilmäisyyteen, valheellisuuteen ja epäeettisyyteen kallistuva toiminta on heidän käsityksensä mukaan johtamassa kehitystä juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin skeptikot ovat sitä ohjaavinaan. Pahimmaksi epäkohdaksi tutkijat näkevät vahingon, jonka skeptikkojen julkea esiintyminen tieteen korkeimpina edusmiehinä on aiheuttanut tai aiheuttamassa tieteen arvostukselle. Puhuessaan UFO-tutkimuksesta toteaa astrofyysikko Jacques Vallée tämän seikan hyvin murhaavasti: "Skeptikot, jotka 'rationalismin' nimissä kieltävät muitta mutkitta kaikkien selittämättömien ilmiöiden olemassaolon, ovat tärkeimpinä tekijöinä myötävaikuttamassa siihen, että yleisö hylkää tieteen. Ihmiset eivät ole typeriä ja he tietävät erittäin hyvin, milloin ovat nähneet jotakin poikkeuksellista. Kun niinkutsuttu asiantuntija kertoo heille, että esineen on täytynyt olla kuu tai kangastus, hän tosiasiallisesti opettaa yleisölle, että tiede on kykenemätön tai haluton tutkimaan tuntematonta. Hän on myötävaikuttamassa siihen, että irrationaaliset liikkeet saavat lisää tilaa nyky-yhteiskunnassa" (kursivointi Valléen).
Yhdysvalloissa tieteestä vieraantuminen on edennyt jo huolestuttavan pitkälle. Tieteen arvostus on laskenut, mitä kehitystä yhä uudet väärinkäytöspaljastukset ovat vain vauhdittamassa. Skeptismin toivoton, vääristyneisiin muotoihin ajautunut kamppailu ihmisten sieluista on johtanut siihen, että heitä saatetaan julkisessa sanassa kunnioittaa sellaisilla ilmauksilla kuin flat-earth fellows (vapaasti suomentaen: "Maa on pannukakku" -kerholaiset). Luottamuskuilua skeptismin ja suuren yleisön välillä ovat lisäksi leventämässä ihmisten yhä suurempi herkkyys tiedostaa omia psyykkisiä kokemuksiaan ja yhä suurempi avoimuus niistä kerrottaessa. Amerikan psyykkisen tutkimusseuran viimeisimpien tutkimusten mukaan psyykkisistä kokemuksista kertovien määrä on kasvamaan päin: Euroopassa heitä on jo 46%, Amerikoissa peräti 60% väestöstä. Kaikesta päättäen skeptikot eivät ole lainkaan tietoisia siitä, miten läheinen ja asiantunteva suhde ihmisillä on paranormaaleihin ilmiöihin - tai sitten he eivät asiasta välitä, mikä ei totisesti asiaa paljon paranna.
"Tämä tieteellisen pöyhkeyden ja uuden yhteiskunnallisen suuntauksen samanaikaisuus kuvaa erästä tärkeää tekijää yhteiskunnassamme: tieteen kieltäytyessä johdonmukaisesti tarkastelemasta ilmiöitä, jotka ovat sen nyky-ymmärryksen turva-alueiden ulkopuolella, yleisö etsii kiihkeästi selityksiä, jotka sopivat sen kokemuksiin", tilittää tieteen puolesta huolta kantava Vallée tuntojaan ja jatkaa: "Tiedemiestemme jäädessä tietämättömiksi uudesta tietoudesta, joka saattaisi stimuloida maailmankaikkeutta koskevia uusia teorioita, me muut hukkaamme tilaisuuden saada aikaan merkittävää edistymistä tärkeässä henkisessä etsinnässä".
Ongelma on käymässä niin polttavaksi, että valistuneen tieteen piirissä olisi jo korkea aika ryhtyä pohtimaan keinoja vinosuuntauksen oikaisemiseksi. Tarvitaan pelottomia tieteenharjoittajia, jotka ovat maineensa, asemansa ja terveytensä menettämisen uhallakin valmiit tuomaan esille anomaliatutkimuksen ja skeptismin väliset huutavat ristiriidat ja ryhtymään toimiin pahoin harhaanjohdetun tiedotuskoneiston ja passiivisesti suhtautuvan tiedeyhteisön uudelleenkouluttamiseksi. Tehtävä ei varmastikaan ole helppo. Järjestäytyneen skeptismin historia on jo kyllin pitkä osoittamaan, että tiedemiesskeptikot pystyvät turvautumaan minkälaiseen häikäilemättömyyteen tahansa pyrkiessään vaalimaan omaa asemaansa ja pönkittämään omia turvallisia uskomuksiaan. Maallikkoskeptikot ovat heitä siinä mieluusti myötäilemässä siinä hurskaassa toivossa, että tiedettä ympäröivästä kunnian kehästä siroaisi parantavia säteitä myös heitä vaivaavan älykkyyskompleksin vierihoitoon.
Valistuksen likilasku
Onko skeptismille löydettävissä jotain hyötykäyttöä? Tässä kysymyksessä mielipiteet jakautuvat jossakin määrin. "Parapsykologi on oikea skeptikko", kuuluu parapsykologien Hans Eysinckin ja Carl Sargentin napakka mielipide. Vallée ei halua sulkea epäilijöitä tutkimuksen ulkopuolelle, vaan toteaa käsitellessään UFO-tutkimuksen ja skeptismin välisiä suhteita: "Eräs erityisen valitettava heikkous on älykkäiden skeptikkojen puute. En tarkoita mielensä sulkeneita fanaatikkoja, jotka kuluttavat aikaansa kasaamalla pilkkaa ja henkilökohtaisia hyökkäyksiä UFO-todistajia vastaan. Heitä on suurin määrin ja minusta heidät on helppo panna syrjään. Mutta me tarvitsemme valistuneita skeptikkoja, jotka ovat valmiit katsomaan tosiasioita. Ilman heitä ovat UFO-todellisuutta puoltavat väitteet hyvin yksipuolisia."
Jos skeptikot olisivat todella huolissaan rajatiedon harrastukseen liittyvistä kielteisistä lieveilmiöistä, heille tarjoutuisi kyllä oiva mahdollisuus kasvojenpesuun. Ongelmia on olemassa monella suunnalla ja monessa kerroksessa, sen oppii jokainen rajatietoon tutustuva heti ensimmäiseksi. Meediotoiminnan ja vaihtoehtoislääkinnän kaupallistuminen ei ole voinut olla johtamatta samantapaisiin virheisiin ja väärinkäytöksiin kuin minkä tahansa liiketoiminnan piirissä, vaikka mittakaava onkin ehkä huomattavasti pienempi. Yritteliäät laitekeksijät tuovat markkinoille monenlaisia ihmevempaimia, joiden teho vaikuttaa joskus varsin kyseenalaiselta. Maailmalla järjestetään yhä tiuhempaan kiinnostavalta tuntuvia kokouksia ja konferenssejä, mutta niihin otetaan valitettavan usein mukaan kaikenlaista "pehmeää" oheisohjelmaa, joka muistuttaa tunnelmiltaan erehdyttävästi hihhulilaisuutta ja jonka mukanaolo varmaankin herättää monessa kiinnostuneessa ylitsekäymättömiä epäluuloja itse tilaisuuttakin kohtaan. Ja missä ihmiset liikkuvat, siellä myydään monenmoista hyödyllistä ja hyödytöntä pikkutavaraa kuin kirkon joulumyyjäisissä tai Heureka-tiedekeskuksen aulassa ikään. Mutta skeptikkojen hellästi vaalima väite, että rajatiedon ahertajat olisivat liikkeellä yksinomaan hyväuskoisten huiputtamiseksi, on ehdottomasti virheellinen ja valtavasti ylimitoitettu. Niin kauan kuin skeptikot ylläpitävät ja levittelevät sellaista mielikuvaa, he eivät saa suurta yleisöä kallistamaan korvaansa minkäänlaiselle omalta taholtaan tulevalle valistukselle - vaikka se sattuisi olemaan asiallistakin.
Erityisen tuskastuttavaa skeptikkojen harjoittamassa panettelussa on epäkohtia koskevan syyllisyyden sälyttäminen jonkin kuvitellun rajatietokollektiivin kannettavaksi. Rajatietoa tutkivista tai harrastavista ihmisistä ja järjestöistä luodaan kuva, että ne muodostavat jonkinlaisen laajan salaliiton tai pimeän organisaation, joka on vastuussa kaikkien tekemisistä ja tekemättäjättämisistä. Todellisuudessa useimmat rajatietojärjestöt pyrkivät kukin omalla sarallaan tekemään enemmän kuin parhaansa nurkan takana jatkuvasti vaanivien uusien häiriöliikkeiden tunnistamiseksi ja taltuttamiseksi, vaikkei niillä siihen minkäänlaisia oikeudellisia velvoitteita olisikaan; siitä on esimerkiksi Hengen ja tiedon messuilta runsaasti näyttöä. Tilanne on varsin samantapainen kuin uskontokuntien ja uskonnollisten lieveilmiöiden maailmassa. Tuskinpa monikaan syyttäisi luterilaista kansankirkkoa niistä virheistä, väärinkäytöksistä ja inhimillisten kärsimysten tuottamuksista, joihin eräät löyhemmin tai kiinteämmin kirkon vaikutuspiirissä olevat uskonlahkot syyllistyvät.
Skeptikkojen harrastamassa ongelmapaisutuksessa on vielä se harmillinen piirre, että todella vakavat epäkohdat jäävät täysin huomiotta; skeptisen tiedon pinnallisuus ei ehkä tee sitä edes mahdolliseksi. Rajatiedon kirjallisuus tarjoaa esimerkiksi runsaasti traagisia tosikertomuksia onnettomuuksista, joihin ns. divinaatiokäytänteiden - aakkoslaudalla pelaaminen, automaattikirjoitus, kristallipallon tuijotus jne. - harrastaminen on ihmisiä johtanut. Murheellisin havainto on, että skeptikkojen inhoama "meediohuiputtaja" saattaakin olla itse huiputuksen uhri. Terveen ihmisen terve uteliaisuus on näet saattanut johtaa vuosia tai vuosikymmeniä jatkuvaan henkiorjuussuhteeseen, sosiaaliseen virhekäyttäytymiseen, mielisairauteen tai jopa itsemurhaan. Sellaisten seuraamusten rinnalla hetkellisen mielihyvän ostaminen muutamalla satasella vilpilliseltä tai hyväuskoiselta "kanavoijalta" on todella mitätön epäkohta ja sellaisista epäkohdista tiedottamisen laiminlyönti anteeksiantamatonta.
Ainoa varteenotettava mahdollisuus kielteisten ilmiöiden vähentämiseksi piilee tosiasioiden tunnustamisessa. Skeptikkojen pitäisi ehdottomasti luopua sivistyneestä, rikkiviisaasta piilosillaolostaan ja myöntää avoimesti paranormaalien ilmiöiden todellisuus. Kunnioituksen palautumiseen ja kuuntelukanavan avautumiseen saattaisi riittää lievempikin kannanotto, esimerkiksi painokas toteamus psi-ilmiöiden vahvasta todennäköisyydestä. Skeptismille riittäisi vielä sittenkin aivan kylliksi työsarkaa eikä sen mahdollinen pätevyysalue siitä vähenisi millään olennaisella tavalla. Mutta niin kauan kuin skeptikkojen itsevarmat lausunnot ovat lajia "paranormaalien ilmiöiden olemassaolosta ei ole saatu minkäänlaista tieteellistä näyttöä", vaistoavat ihmiset skeptismiä varjostavat psykologiset ja psykososiologiset ongelmat - ja kaikkoavat etsimään muita selittäjiä.
Skeptismi on hankkiutunut paljon vartijaksi, mutta pikavauhtia se on unohtanut hienolta kuulostavat ihanteensa ja päättänyt valita eräänlaisen filosofisen anomalian osan. Lieneekö Jung aavistanut sitä kalvavan "vasemman aivopuoliskon syndrooman" olemassaolon, kun hän muistelmissaan toteaa: "Kriittinen järki näyttää viime aikoina hylänneen monien muiden myyttisten käsitteiden ohella myös ajatuksen elämästä kuoleman jälkeen. Tämä on ollut mahdollista vain sen vuoksi, että ihmiset ovat nykyään samastuneet melkein yksinomaan tietoisuuteensa ja kuvittelevat olevansa vain sitä mitä itsestään tietävät. Jokainen jolla on hiukankin oivallusta psykologiasta, ymmärtää kuitenkin, kuinka rajoitettua tämä tieto on. Rationalismi ja doktrinarismi ovat meidän aikamme sairauksia; ne väittävät tietävänsä kaiken - -" (kursivointi lisätty). Sopiiko skeptismi tämän huomautuksen piiriin? Sen pystynee jo jokainen itse päättelemään.
Teuvo E. Laitinen
Lähteitä ja kirjallisuutta: