Edessäni istuva luokkatoverini, Sari, kääntyi paikallaan minuun päin ja kysyi laskintani lainaksi. Laskin kynäni alas ja aloin tonkia tuota kallisarvoista kanssamatkaajani, ystävääni, elektroniikan ihmeellistä tuotosta, taskulaskintani, esille repustani.
- Mihin sä tota tarviit? kysyin häneltä, ihan vain uteliaisuuttani, samalla kun länttäsin laskimen pulpetilleni. - Mun pitää laskee, et paljon me saadaan noist piparipurkeist... kaikki kun ei ole vielä tuonu niist rahoja.
Nyökkäsin hyväksyvästi - piparipurkit, nuo luokkavarojemme kartuttajat; kauhistukset, joita olimme epätoivoisesti yrittäneet myydä; hirvittävät ylihintaiset rasiat, joista Sari oli urhoollisesti pitänyt lukua ja joista saatuja rahoja hän nyt näytti laskeskelevan, tottahan tuohon tarkoitukseen voi laskintansa lainata - ja katsoin, kun hän otti laskimen ja kääntyi taas oikeinpäin tuolissaan. Otin lyijykynäni takaisin käteeni ja aloin naputella sillä pulpettiani. Samalla tutkailin töhertelemiäni kuvioita, ja pohdiskelin niiden kiehtovia olomuotoja.
- Mikä toi on? Kysymys havahdutti minut toistamiseen ihanasta horroksestani. Kynäni naputtelu lakkasi kuin veitsellä leikattuna ja kohotin katseeni pois noista lumoavista sotkuista. - Täh? - Niin toi tossa, Sari sanoi ja osoitti laskimeni nimilappua, tai pikemminkin sen alareunaa. - Mikä toi niinkun on?
Minulta kesti hetken aikaa tajuta, mitä hän oikein tarkoitti. Sitten muistin; olin joskus aikoja sitten kirjoitellut tuon pienen nimilappuni alareunaan yhden E-mail-osoitteeni - aikani kulukseni, tiedättehän.
- Toi on niinkun... Olisin voinut pitää hänelle vaikka pienen esitelmän aiheesta E-mail. - Se on niinkun...
Yritin etsiä sopivia sanoja. Samalla tajusin, etten ollutkaan ollut yhtä inhottavassa tilanteessa pitkiin aikoihin. Miten minun tulisi selittää täydelliselle maallikolle, että mikä ihme se E-mail oikein on? Mitä sähköposti itse asiassa edes oli? En ollut koskaan aikaisemmin pohtinut asiaa yhtään enempää. Se oli ollut minulle harvinaisen selkeä ja jokapäiväinen asia. En edes voinut kuvitella elämääni ilman E-mailia. Tai ilman tietokonetta. Tai ilman televisiota ja jääkaappia. E-mail oli löytänyt paikkansa listalleni Elämälleni Tärkeät Ja Jopa Välttämättömätkin Asiat.
-Se on näit tietokonejuttuja. Toi on niinkun mun osote, E-mail -osote. Niinkun tommosta sähköpostia varten... Yritin pohtia pääni puhki. En vain löytänyt mitään keinoa selventää sanojani. Ja Sari senkuin tuijotti minua ihmeissään. - Et jos joku niinkun tahtois lähettää mulle postia...näitten tietokoneverkkojen kautta tai jotain. Niin sitä varten toi niinkun sit olisi... et posti tulis mulle... Kirosin mielessäni omaa tyhmyyttäni. Sekä tyhmiä sanojani että tyhmyyttäni noin niinkuin yleensä. "Miksi?" huusin hiljaa itselleni. "Miksi sinä aivoton ameeba menit kirjoittamaan mitään ylimääräistä NIMIlappuusi?!" - Tiiäthän... Se oli epätoivoinen yritys vedota kysymyksen esittäjään. Hetken hiljaisuus. (Jollei siis opettajan ääntä lasketa mukaan.) - Ääh, emmä tajuu tietokoneista yhtään mitään, Sari sanoi hetken kuluttua. - Ei meilläkään ole kun yks ikivanha kone, mut emmä osaa tehdä silläkään mitään.
Sari ojensi laskimeni takaisin pulpetilleni, kiitti lainasta ja kääntyi taas tuolissaan jättäen minut tuijottamaan typertyneenä jonnekin kaukaisuuteen. Monet asiat jäivät vaivaamaan mieltäni. Jospa yrittäisin selittää hänelle asiaa tarkemmin vaikka seuraavalla välitunnilla?
Torjuin ajatuksen. Ei häntä kiinnostaisi keskustelu tuollaisesta. Jo sanassa TIETOKONE oli oikein vastenmielinen kaiku, ainakin joidenkin mielestä. Ja, sitä paitsi, en minäkään tiennyt loppujen lopuksi asiasta yhtään sen enempää kuin hänkään.
- Sun syytäs! kiljaisin mielessäni laskimelleni, kun laitoin sen takaisin reppuuni.
Tosin nimilappuani en ole vieläkään muutellut - ihmisiä kun on niin pirun hauska hämmästyttää.