Perhetukimuutokset, syntyvyys ja työvoima pitkällä aikavälillä

Perhetukien ja syntyvyyden yhteyksiä tunnetaan puutteellisesti. Aiheen lähempi tarkastelu tuo kuitenkin esiin piirteitä, jotka korostavat tarvetta tarkastella perhepoliittisia vaihtoehtoja ja painotuksia uudelleen.

Koko maan syntyvyys seuraa täysin kaupunkimaisten kuntien syntyvyyttä, joka nousi ja laski perhetukimuutosten yhteydessä

Lasku- ja nousukausien lisäksi 1980-90 -luvuilla lapsiperheiden toimeentuloon vaikuttivat mm. verovähennysten, lapsilisien ja kotihoidon tuen muutokset. 1980 luvun lopulla lapsilisiä nostettiin säännöllisesti ja kotihoidon tuen saajamäärä laajeni vuoteen 1991 saakka samalla kun joitakin verovähennyksiä poistettiin. Vuoden 1994 perhetukileikkauksen yhteydessä lapsilisiä korotettiin suuria lapsiperheitä painottaen, kun käytännössä loputkin verotuksen lapsivähennykset poistettiin. 

Lipposen hallituksen tultua valtaan 1995 painopistettä siirrettiin lasten kotihoidosta päivähoitoon, joka on erityisesti 1-2 lapsisissa perheissä ja kaupunkimaisissa kunnissa käytetty palvelu. Vuosina 1995-96 kotihoidon tukea leikattiin rajusti ja lapsilisiä leikattiin erityisesti suurilta lapsiperheiltä. Perhetukien ostovoiman on annettu heiketä jättämällä indeksitarkistukset tekemättä. Lapsilisiin indeksitarkistus on tehty viimeksi vuonna 1991. 

Vuoden 2004 lapsilisän 10 euron korotus ensimmäiselle lapselle lisäsi yhden alle 18v lapsen perheen lapsen lapsilisää 10 euroa, mutta viiden lapsen perheessä 2 euroa lasta kohden. Korotus oli tervetullut, mutta se ei kohdistu tutkimuksissa esiin tullutta tarvetta vastaavasti.

Verohelpotukset mukaan lukien Suomen rahalliset perhetuet ovat romahtaneet 1990 -luvulta alkaen suhteessa bkt:een, joka voidaan ajatella maksettujen palkkojen summaksi. Vuoden 1991 tasoon verrattuna verovähennysten osuus bkt:sta on leikattu kokonaan. 

Perhetukien korotukset, leikkaukset ja painopisteen muutokset ovat heijastuneet selvästi syntyvyyteen kaupunkimaisissa kunnissa ja samalla koko maassa. Tämä voimakas korrelaatio on julkisuudessa saanut vähän huomiota, jos ollenkaan. Koko maan kokonaishedelmällisyyden alentuminen yhdellä kymmenyksellä vastaa noin 3200 lasta vuodessa. Kokonaishedelmällisyys kuvaa syntyvyyslukuna synnytysiässä olevien naisten ko. vuoden synnytysten perusteella laskennallisesti arvioitua lopullista keskimääräistä lapsilukua. Se ei riipu synnytysikäisten naisten määrästä.

Syntyneiden lasten kokonaismäärä on pienentynyt 90- luvun puolivälissä enemmän kuin 3200 lapsella, koska 70 -luvun pienet ikäluokat tulivat silloin synnytysikään. Yhteisvaikutuksena väestön ikääntyminen vauhdittui 2020 -luvulle saakka, jolloin meillä on pitkään EU:n kehnoin vanhushuoltosuhde juuri alhaisesta syntyvyydestä johtuen.

Syntyvyys on seurannut jo lapsilisien alkuvuosista alkaen vuosina 1950-2004 selittämättömän tarkasti lapsilisien suhdetta bruttokansantuotteeseen. Kuvan perusteella voidaan väitetyn perhetukien ja syntyvyyden vähäisen yhteyden esittäjiltä vaatia vähintään parempia perusteluja väitteelleen. Yllä oleva verovähennys- ja lapsilisäosuuden kehitystä kuvaava kuvio tarkentaa punaisella kehystettyä aluetta, jotta lapsilisäpiikki näkyisi oikeassa yhteydessään (VATT on seurannut verovähennyksiä vuodesta 1985, sitä edeltävältä ajalta VM:stä ei saanut koottua tietoa).

Tulevaisuuden työvoiman suurin kasvupotentiaali on kaupunkimaisissa kunnissa, valtaosa lapsiperheistä asuu niissä

Vuoden 2001 lopussa 61% lapsiperheistä asui kaupunkimaisissa kunnissa, joten kaupunkimaisten kuntien selvä vaikutus koko maan syntyvyyden muutoksiin 1990 luvulla on luonnollista ja syytä huomioida. Kaupunkimaisissa tai taajaan asutuissa kunnissa lapsiperheistä asuu jo 79%. Rakennemuutos on tuonut lapsiperheet sinne missä on työtä, mutta ei välttämättä vielä lapsiperheille myönteistä elinympäristöä.

Perhepolitiikan kehittäminen siten, että lapsilukutoiveet voisivat toteutua, loisi edellytykset hyvinvointiyhteiskunnan säilymiseen myös pitkällä tähtäimellä. Tulonsiirroissa ei syntyisi kovin suuria siirtymiä eri kuntatyyppien välillä, jos syntyvyyden kasvupotentiaali otettaisiin uusin perhepoliittisin linjauksin käyttöön uusintamaan työvoimaa ja väestöä.

Globaali väestökehitys on tarpeen jäsentää alueellisesti

Vasta viime aikoina on noussut esiin tarve jäsentää alueellisesti tasapainotetulla väestökehityksellä globaalia summatarkastelua. Tasapainotettu väestökehitys tarkoittaa Suomessa ja muissa EU maissa käytännössä syntyvyyden nousutarvetta väestön ja työvoiman uusiutumistasolle.

Tähän on johtanut EU:n alhaisen syntyvyyden takia muuten pysyvästi heikkenevältä näyttävä väestökehitys, joka taas johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen ja kovenevaan kilpailuun riittävästä ja pätevästä maahanmuuttajatyövoimasta heikkenevin edellytyksin. Arvostetut ekonomistit ovat alkaneet varoittaa luottamasta maahanmuttoon koko EU-tasolla. 

Toisaalta maahanmuutosta syntyy ongelmia paitsi muuttajille, myös sekä lähtö- että kohdemaissa. Todennäköisimmissä luovuttajamaissa lähialueella ennakoitu väestörakenteen kehitys on Suomea huonompi, jota maahanmuuttajiksi toivotun parhaimmiston lähtö vaikeuttaa. Suomi taas pystyy hyödyntämään ensimmäisen polven maahanmuuttajien osaamista ja koulutusta osittain vajaatehoisesti kielitaito- ja kulttuurieroista johtuen. Maahanmuuttajarakenteen muutoksia mahdollisesti lyhyelläkin varoitusajalla on myös vaikea ennakoida kotouttamisen kannalta.

Lapsia saava ja hoitava on työvoiman uusintaja, ei työtön työvoimareservi

Jos väestön ja työvoiman uusintamiseen tarvittava työ- ja aikapanos sivuutetaan tarkastelussa, lapsia saavia ja hoitavia vanhempia on väestörakenteen heiketessä suuri houkutus pitää edelleen työttömänä työvoimareservinä, jota pitää kannustaa töihin. Tällöin jää huomiotta, että väestörakenne heikkenee juuri pitkään jatkuneen alhaisen syntyvyyden vuoksi. Lyhyen tähtäimen ajatusmallin ja harjoitetun politiikan puutteet tulevat näkyviin vasta yli 20 vuoden tarkastelujaksolla, kun liian pienten lapsimäärien yhteys liian pieniin aikuisikäluokkiin alkaa näkyä. 

Työvoimatarkasteluissa tyypillinen aikajänne on alle 20 vuotta, jolloin syntyneet ja kasvavat lapset näkyvät vain kustannuksina ja pienet lapset ja lapsiluvun kasvu vanhempien työvoimaa työmarkkinoilta sitovina. Päivähoidon vetoapu lapsilukuun vaikuttaa parhaiten 1-2 lapseen saakka, mutta syntyvyyden kasvuun uusiutumistasolle tarvitaan paitsi lapsettomuuden vähenemistä myös enemmän 3+ lapsilukuja. Lapsiluvun kasvaessa työmäärä kotona kasvaa ja lasten  kotihoito yleistyy, mutta samalla kasvaa perheen kokonaistyöpanos tulevaisuuspainotteisesti, kun myös lasten työ otetaan huomioon.

Kun syntyvyys nousee uusiutumistasolle, uudet ikäluokat ovat saman kokoisia kuin aikaisemmat, jolloin pitkällä aikavälillä työikään tulevien määrä vastaa eläkeikään tulevien määrää ja väestömäärä vakiintuu tietylle tasolle. Suomelle riittävä syntyvyyden kasvu ei siis tarkoita mitään "väestöräjähdystä", vaan edellytyksiä lapsiluvun keskiarvon nousuun 1,7-1,8:sta 2,1:een. 

Näkökulman laajentaminen on ratkaisevan tärkeää nykytilanteessa, kun työvoima ei uusiudu alhaisen syntyvyyden takia, suuret ikäluokat vanhenevat ja riittävä maahanmuutto on epätodennäköistä. Työikään tulevia suuremmasta eläkeikään tulevien määrästä johtuva jatkuva  aktiiviväestön pieneneminen on huono kehityssuunta. Kuvasta näkee, että syntyvyyden kasvuun on tarpeen panostaa viimeistään nyt, jotta "perälauta saadaan kiinni".

Tulevaisuuden haasteita ajatellen on tarpeen voimakkaasti korostaa, että lapsia saavien ja hoitavien vanhempien työ ei ole pois työmarkkinoilta vaan uudistamassa työvoimaa. Suomessa ja muissa EU -maissa positiivinen vaikutus työvoimaan on sitä suurempi, mitä useammasta lapsesta perhe on valmis elatusvastuun kantamaan. Siitä ei pitäisi rangaista taloudellisesti, vaan päin vastoin huolehtia riittävistä taloudellisista edellytyksistä.

Milloin perhetuet ovat riittävät?

Viimeisen vuosikymmenen aikana harjoitettu perhepolitiikka on lisännyt eriarvoisuutta lapsiperheiden välillä ja heikentänyt lapsiperhevaiheen elämänlaatua suhteessa muihin elämänvaiheisiin. Lasten tilantarpeen kustannukset ja nettotulomenetys lasten hoidosta ovat tässä suhteessa merkittäviä ja suuri merkitys on ollut myös lapsilisien ostovoiman heikkenemisellä ja verovähennysten poistumisella.

Ruotsissa on 1990 -luvun jälkipuoliskolta alkaen kiinnitetty huomiota syntyvyyteen ja perhetukiin aivan eri tavalla kuin Suomessa. Lapsilisiä on Ruotsissa korotettu vuosina 1998, 2000, 2001 ja 2005. Vuoden 2001 taso on lapsiluvun kasvaessa suunnilleen Suomen vuoden 1994 tasoa, vuonna 2005 mennään tämän tason yli ilmeisesti alla olevasta kuvasta näkyvän menestyksen kannustamana. Tämäkin kuva vahvistaa käsitystä, että perhetuilla ja syntyvyydellä on yhteyttä. Ruotsin hallituksen teettämien selvitysten mukaan riittävät lapsilisät ovat välttämätön edellytys lapsilukutoiveiden toteuttamiselle, mutta eivät yksin vielä riitä. Muutakin tarvitaan.

Suomessa tarvittaisiin lapsikulujen korvausta ja tuloa lasten hoidosta niin, että perhe ei lapsiluvun kasvaessakaan lasten kulutuksen tai lasten hoitoon normaalina työaikana sitoutuvan työajan takia menetä olennaisesti toimeentuloa ja eläketurvaa suhteessa muihin elämänvaiheisiin. Lapsiluvun kasvaessa kustannusten kasvun mukana kumuloituvia välillisiä ja suoria veroja tulisi alkaa seurata ja alentaa niin, että eri kokoisia perheitä aletaan kohdella tasaveroisesti.

Sama palkka lapsen hoitajalle hoitopaikasta riippumatta loisi todellista tasa-arvoa eri perheiden ja perhevaiheiden välille, parantaisi myös miesten mahdollisuutta hoitaa lapsia, vähentäisi huono-osaisuutta lapsiperheissä ja mahdollistaisi nykyistä korkeamman syntyvyyden. 

Lasten hoitoon suunnattujen tulonsiirtojen ja verohelpotusten taso on silloin riittävä, kun aktiiviväestö uusiutuu ja nykyinen työvoimapulan uhka väistyy pitkällä tähtäimellä.