Jokaisessa ihmisessä on tietoisesta tahtoluonnostamme riippumaton henkinen johtaja spiritus rector - joka on kehkeytynyt sielunelämämme kokonaistoiminnoista. Se on persoonallisuutemme luoja. Tuo tietoisuutemme yläpuolella oleva minuus tietää enemmän kuin meidän tietoinen järkemme. Sieltä me saamme aavistuksemme ja oivalluksemme sekä myös sen intuition - sisäisen viisautemme - jota käytämme hyväksemme silloin ja niissä asioissa, joissa päivätajuntamme ymmärrys ei pääse ratkaisuun. Sisäinen minuus on yksilöllisyytemme kasautuma, joka täysin puolueettomasti on kerännyt muistiin kaiken mitä olemme kokeneet. Freudin mukaan se on ns. piilotajunta, Jungin mukaan ylitajunta - se johon sisältyy myös jonkinlainen kosmillinen "tietoisuus". Teilhard de Chardinin mukaan ihmisen sisäinen on riippuvainen jaksollisista kehitysvaiheista, jotka asteettain kasvavat koko maapallollamme sananaikaisesti. Riippuu tahtoluonnostamme ja pyrkimyksistämme missä määrin sisäinen minuutemme kykenee välittämään kosmillista tajuntaa ulkonaisen minäisyytemme tietoisuuteen.
Selitettäköön näitä asioita miten hyvänsä, tosiasiaksi jää ettei persoonallisuutemme ole vain se ulkonaisesti tietoinen minäisyytemme, joka tavallisesti ylpeilee viisaudestaan. Yksilöllisyytemme on paljon salaisempi kuin järkemme meissä ymmärtää.
Henkinen johtaja meissä on aivan kuin yliluonnollinen henki tai erillinen olento, joka valvoo kehitystämme ja katselee tekojamme ja antaa tarvittaessa apua ja neuvoja ulkonaiselle minäisyydellemme. Henkinen johtaja ei kuitenkaan ole sama tekijä kuin omatunto, vaan eräänlainen "arvon" mittari, joka synnyttää yksilöllisyytemme mahdollisuudet. Omatunto sen sijaan on ulkonaisen minäisyytemme tunneluontoa ja on siten pelonalaisista pyyteistä syntynyttä itsesäilytysvaistoa: "Mitä paremmin elät, sitä paremmin edistyt". Se on itsekäs ja omahyväinen, koska se toimii vain niissä asioissa, jotka tuottavat tuloksia meidän minäisyydellemme. Sen sijaan spiritus rector huolehtii myös sellaisista asioista, jotka ylittävät meidän omat tarpeemme. Se saattaa vaatia sellaisia tekoja, jotka ovat meidän minäisyytemme itsesäilytysvaistoa vastaan. Se tunnustaa vain tosiasiat ja lain välittämättä vähääkään siitä, onko se meidän tunneluontomme minäisyydelle edullista tai ei. Se on tosiasioiden laki ilman "minun hyvääni", ja kuitenkin se on minun itseni aikaansaama kokonaisuuden tajunta, minun yksilöllisyyteni summa - henkeni korkein ulottuvuus, instanssi, oikeusaste.
Spiritus rector henkisenä johtajanamme on joka hetki saatavissamme, mutta tietoinen yhteys korkeimpaan yksilöllisyyteemme ei ole pyydeluontomme tahdon alainen, ja siksi se avautuu meille vain silloin kun se on vapaa pyydeminämme kahleista. Kun sanotaan: "En minä, vaan henki minussa" tarkoittaa se että minäisyys on antautunut sisäiselle johtajallemme, korkeammalle minuudellemme: spiritus rectorille. Onko se oikein vai väärin, tyhmyyttä vai viisautta, on luku erikseen, tässä yhteydessä on tärkeätä todeta vain mitä seurauksia siitä saattaa syntyä.
Pyydeminämme ja itsekeskeisyytemme eivät ole aivan sama ominaisuus vaikka niin erehdyttävästi siltä näyttää. Itsekeskeisyys ei välttämättä ole itsekkyyttä ja pyydettä tavanomaisessa mielessä, sillä se saattaa olla henkisen johtajamme hallitusvaltaa meissä, ja silloin se tarkoittaa että minäisyytemme viettipyyteet ovat antautuneet henkisen johtajamme hallintaan. Kun noin on tapahtunut, silloin meidän itsevarmuutemme sivullisen silmillä katsottuna saattaa näyttää itsepäisyydessään erittäin itsekkäältä. Yksilöllistä itsekkyyttähän se tietysti on, mutta se ei ole samaa itsekkyyttä kuin se joka syntyy minäisyyden pyyteistä. Minä näen asiat näin, Minä tiedän että se on niin", sanoo spiritus rector, koska ulkoinen minuutemme on nöyrtynyt tuon sisäisen tietäjän valtaan.
Terveen ja normaalin kasvatuksen saanut ihminen elää onnellisesti tietämättä mitään sisäisestä johtajastaan. Hänen ulkonainen minäisyytensä on luonnollisella tavalla henkisen johtajan alainen. Mutta konflikti syntyy ulkonaisen ja sisäisen välille heti, kun niinsanotut kohtalolliset asiat pääsevät jollakin tavoin sekoittamaan tuota luonnollista sopusointua. Ja koska kohtalo aina pääsee jokaisen ihmisen minäisyyteen käsiksi, se voi saada aikaan sekaannuksen, ja tuloksena on sellainen ristiriita, joka johtaa etsimään pelastajaa.
On olemassa kaksi pelastusmahdollisuutta. Ensimmäinen on se sielullinen hätä, joka perustuu pelkoon. Se tavallisesti johtaa omantunnon herkistymiseen ja sen avulla nuhteettomuuden tavoitteluun. Siinä määrin kun ihminen onnistuu tyydyttämään itsesyytöstään, hän saattaa saada rauhan. Siihen on olemassa moninaisia uskonnollisia menetelmiä. Toinen mahdollisuus on itseluottamus ja varmuuden tunne siitä, että luonto on viisaampi kuin kaikki ihmisten viisaudet (myös uskonnot). Tämä toinen mahdollisuus edellyttää pelottomuutta, yksintaistelijan voimaa. Mutta joka sortuu, hänet nöyrrytetään. Luonto hoitaa hänet kyllä mutta tavallisesti se on hyvin raskas tie. Sopusointu ja rauha on saavutettavissa tälläkin tiellä, mutta ei ilman oikeudenmukaisuuden lakiin alistumista.
Henkinen johtaja meissä on suurempi herra kuin meidän pyyteellinen minämme. Kun välien rikkoutuminen on tapahtunut ja mielemme minäisyys ja uskontojen eettiset ohjeet eivät ole kyenneet auttamaan tilannetta, järjestää spiritus rector oman "kasvatusmenetelmänsä"; alitajuiset vektorit alkavat toimia kaikenlaisilla varoituskeinoilla, kuten sairauksilla ja sellaisilla pyyteillä, jotka johtavat luonnonlain tuntemukseen (viettien seuraukset). Elleivät nämäkään auta, niin saattaa syntyä sellaista mediumismia, jossa spiritus rector puhuu selvää kieltä suoraan tahdostamme riippumattomien aistinelintemme välityksellä (alkoholin ja narkoosin aiheuttamat hallusinaatiot). Kokonaan omaa luokkaansa näyttää olevan se meediomismi jolloin spiritus rector on kuin vieras henki meissä. Tällöin se tavallisesti nimittää itseään jopa opettajaksi toisesta maailmasta tai hengeksi joka on elänyt satoja vuosia sitten. Silloin on kysymys sielullisesta murroskaudesta, jossa syvemmän henkisen elämän tarve tulee niin tärkeäksi, että älyllinen ymmärrys ei enää riitä koko tunne-elämää tyydyttämään.
Äkillinen fyysisen viettielämän jalostaminen saattaa aikaansaada sen, että pyyteet siirtyvät kokonaan tunne-elämän liialliseksi rasitukseksi. Kun ruumiin viettejä jalostetaan, etsii viettipyyde sielullisia tyydykkeitä, ja jos syvemmän henkisen elämän harrastus tai vastaavat tiedot puuttuvat, saattaa henkisen elämän tarve purkautua alitajunnan kautta meediomistisina taipumuksina tunne-elämää tyydyttämään. Sikäli kun asianomainen ottaa opetuksesta vaarin, hän saattaa päästä hyvään tulokseen, mutta päinvastaisessa tapauksessa on monta vaaraa tarjolla. Tunne-elämän pyyteet suhteessa lihallisiin vietteihin ovat monin verroin monitahoisemmat ja siten vaikeammin hallittavissa. Viekkain niistä on omanarvontunto ja kunnianhimo.
Tutkimus on osoittanut, että ESP-ilmiöt eli normaalin aistimustoiminnon tuolta puolen tulevat elämykset ovat aitoja ja vilpittömiä. Ne saattavat olla niinsanottuja psi-kokemuksia, jotka ylittävät luonnontieteen tunteman todellisuuden. Ne ovat ongelmallisia, koska on vaikea löytää sellaista tutkimusmenetelmää, joka voitaisiin katsoa todistusarvoiseksi. Täysin konkreettista ei voida edes toivoakaan, mutta jonkinlainen selitysperuste pitäisi sentään löytyä, koska ilmiöt laadullisesti todistavat tilastollisesti jotakin sellaista, joka selvästi viittaa ylipsyykkisyyteen: siis sellaisen tutkimuksen suuntaan, johon luonnonomainen psykologinen tutkimus ei riitä, mutta jota puhtaan logiikan johtopäätöksillä voidaan lähestyä ja ymmärtää.
Kuten psykiatrit ovat todenneet, saattaa samassa yksilössä esiintyä useitakin persoonallisuuksia, Se todistaa miten ulkokohtainen aistin- ja elintoimintojen koje ihmisen ruumis on. Se on eräänlainen laite, jota jokin tietoisuustajunta käyttää välineenään. Ihmisen mieli saattaa jakautua kahteen tai useampaankin persoonallisuuden muotoon tai osaan, joista kukin nimittää itseään eri nimillä. Spiritus rector on kuin sähkökatkaisija, joka yhdistää johdot persoonallisuuden eri variaatioihin. Tänään olen Santeri Salava ja huomenna Mikko Muukalainen. Nämä psykiatriassa todetut ilmiöt viittaavat siihen, että ihmisen mieli on riippumaton fyysillisen minän tietoisuudesta. Se saattaa vaihtaa persoonallisuuttaan mielensä mukaan. Se jokin, joka sammuttaa ja sytyttää minän tietoisuutta on jokin fysikaalisista lainalaisuuksista riippumaton. Se voi yhtä hyvin olla se henkinen johtaja meissä, joka pyrkii parantamaan fyysillisen minäisyyden sairasta tilaa. Ja jos niin on, silloin ei ole kaukana ratkaisu, joka todistaa henkisen johtajamme eli korkeamman minuutemme fyysillisen minäisyyden tahdosta riippumattoman substanssin olemassaolosta.
Tarvitsematta kieltää henkiolentojen olemassaoloa voimme selvästi todeta, etteivät vieraat henget pääse valtaamaan ketään epäuskoista. On uskottava joko Jumalaan tai Saatanaan tai uskon pitää olla harhautunutta. Oikea tai väärä usko, yhdentekevää, spiritus rector toimii heti kun pyydeminä tietoisesti alistuu sisäisen minän hallintaan. Sinä hetkenä kun itsekkyys siirtyy uskon avulla sisäisen maailman arvoihin, alkaa ihmisen uusi elämä. Henkinen johtajamme herättää kaikki vaistot toimintaan siten, että sellaisen ihmisen on helppo onnistua kaikissa toimissaan. Itseluottamus syntyy ja varmuus siitä että on aina oikeassa, koska hän ei enää toimi ulkoisen itsekkyytensä vaatimuksesta.
Tämä on suurenmoinen lahja. Historia todistaa, ja monet omasta kokemuksestaan tietävät, että sellainen on mahdollista. Ikävä vain, että henkinen johtaja meissä on sellainen luonnon voima, jolla ei ole inhimillistä arvostelukykyä. Koska se on kaikessa määräysvallassaan täysin puolueeton, se saattaa koitua meille yhtä paljon vahingoksi kuin hyödyksi. Riippuu ymmärryksestämme ja ennenkaikkea viettiluonnostamme, miten tulkitsemme sisäistä johtajaamme. Meidän tulkintamme on ymmärryksen asia, joka hyvin suuressa määrin on perinnöllisten tekijöiden alainen. Kun spiritus rector kokee jonkin elämyksen, se ilmoittaa siitä uskolliselle palvelijalleen ihmisen aistimille, ja selitettävän muodon sille antaa ihmisen intelligenssi.
Tästä syystä eri uskonnot ja lahkot ovat käsitteiltään toistensa vastaisia. Siten ovat syntyneet henkisesti eri tasoilla olevat suunnat ja niiden dogmit. Luonto, joka kaiken tämän teettää, on todistus siitä, että luomakunnan luoja on sallinut ihmiselle vapauden yrittää ymmärtää kulloinkin oman harkintansa mukaan, koska äärettömyyden ideaa ihminen ei kuitenkaan voi käsittää. Pääasia on, että ihminen asteettain kehittyisi karkeasta aineellisesta itsekkyydestään yhä hienostuneempiin itsekkyysasteisiin ja siten kenties joskus tavoittaisi sen todellisuuden hengen, joka on ääretön ja rajoituksia vailla.
Jos ajattelemme, että henkinen johtaja meissä on jonkinlainen ylitajunta, se sellaisena on kuitenkin niiden rajoitusten alainen, jotka juontuvat persoonallisuutemme laadusta, ja ovat siten perinnöllisten tekijäin värittämiä. Se jokin osatekijä, joka tulkitaan ns. mutaatioksi, ei muuta sitä tosiasiaa, että rajoitus on silloinkin havaittavissa, olkoon mutaatio miten harvinainen tahansa. Koska rajoitus on jokaisen ihmisen ylitajunnan värittäjänä, todistaa se, ettei henkinen johtaja meissä ole täysin kaikkivoipa tietäjä - ei mikään estoton ja todella vapaa. Vaikka ihmisen minäisyys olisi täysin varauksettomasti antautunut korkeamman minuuden valtaan ja siten luopunut kaikesta maailmallisuudesta, hän kuitenkin on tässä maailmassa ja siten riippuvainen aineellisista rajoituksista. Sentähden on melko mahdotonta löytää kahta mystikkoa (henkiselle johtajalleen täysin antautunutta yksilöä), jotka puhuisivat tai näkisivät kirjaimellisesti samalla tavalla. Se, minkä ylitajuntamme henkisen johtajamme välityksellä ottaa vastaan ja välittää päivätajuntamme tietoisuudelle, saattaa olla, ja useimmiten on ns. yli-inhimillistä tietoutta, mutta koska yksilöllisyyden substanssi ei siinä tilassa kuole (niinkuin inhimillisen järjen mukaan sen pitäisi kuolla), se kukaties säilyy vielä senkin jälkeen kun fyysillinen ruumis on kuollut. Mutta sitähän me emme kykene todistamaan, koska kysymyksessä on subjektiivinen tietoisuustajunta. Ja todistukseksi ei riitä vaikka tilastollisesti jokainen ihminen saavuttaisi saman minäisyydestä luopumisen asteen. Yksimielisyys jostakin yli-inhimillisestä elämyksestä ei ole mikään todistus. Tämän tosiasian tähden usko minätietoisuuden jatkumiseen kuoleman jälkeen jää edelleen uskon asiaksi ja sellaisena sillä lienee jokin tärkeä psykologinen merkitys. Ei ole viisasta kieltää uskovaisilta tuota pyhää tavoitetta, ei ainakaan niin kauan kuin tiede ei ole voinut todistaa sitä mahdottomaksi. Tieteen ja tutkimuksen perustarkoitus ei ole tuhota ja hävittää mitään ilmiötä, olkoon että se on tieteelle toivoton pulma. Kieltämisellä ei tiede edisty, se voi korkeintaan jättää sellaiset asiat omaan arvoonsa, kuten se on meidän päiviimme asti jättänyt sellaiset psyykkiset ilmiöt jotka nimetään paranormaalisiksi.
Luonnonilmiöiden tieteellinen tutkimus on tällä hetkellä sellaisella rajalla, jossa sen on siirrettävä kriteerioitaan tai myönnettävä se tosiasia, ettei tiede todista, eikä tule nykyisillä kriteeriotositteilla todistamaankaan, mikä on elämän perustekijä. Molemmissa tapauksissa mystisismi perii suuremman voiton ja abstraktiset filosofiat saavat yhä enemmän tieteellistä arvoa. Mutta ei silti pitäisi unohtaa sitä vaaraa, joka on tarjolla, jos eksaktisuuden todistus todistetaan pätemättömäksi. Silloin ei mikään mielivalta ole enää tyrehdytettävissä eikä kukaan enää tiedä kuka on edes osittain oikeassa. Ihmisen perusmerkitys ihmisenä kenties onkin siinä että sen on itse subjektina ratkaistava olemassaolonsa ongelma. Siksi maailma sellaisena kuin se on, on tärkeä kokemuksen kenttä, ja sellaisena se edellyttää ehdotonta vapautta samassa suhteessa kuin minkä se tuntematon X on antanut niin hyville kuin huonoillekin. Niin kauan kun emme varmasti tiedä, niin kauan on vapaus välttämätöntä, vapaus myös ateistiselle uskolle. Antakaamme henkisen johtajan meissä ratkaista ne asiat, sillä kokemus todistaa että tietäjistä parhain tietäjä on se meissä, jota pyyteellinen minäisyys ei pääse hallitsemaan.
Se, mikä tällä hetkellä on tapahtumassa, on poikkeuksellista sen tähden, että ensi kertaa ihmisen siinä historiassa, joka suurinpiirtein tunnetaan, on ihminen kääntymässä sisään päin, itseensä. Vaikka uskontojen oppirakennelmissa siitä on aina puhuttu, se ei ole mennyt ihmisen tajuntaan. On palvottu Isää, Brahmaata ja Poikaa, Vishnua, mutta Pyhä Henki, Shiiva on jäänyt tuntemattomaksi. Tulevaisuuden ihminen ei mene Endorin noidan luokse eikä muihinkaan povareihin. Hän hankkii itse tietonsa omasta sisimmästään. Mutta sitä ennen tapahtuu "henkien taistelu", niin ulkopuolellamme kuin sisällämme. Mutta sisin voittaa jokaisen, joka oivaltaa, että mitään ei ole ulkopuolellamme ellei avaa omaa oveaan. Ei Buddha, ei Jeesus eikä edes hypnologi pysty meitä auttamaan ellemme itse tahdo.
Orvo Raippamaa
(Siirry tästä uuden sivuston Orvo Raippamaan artikkeliluetteloon)