Minä ajattelen, siis olen olemassa. Mutta kuka minä olen? Minä olen se joka ajattelee. Mutta silloin se joka ajattelee jää tuntemattomaksi. Minä olen ajatus - ajatus ajattelee että minä, ajatus, ajattelen. Mutta silloinhan minua ei ole - on vain ajatus. Mutta millä edellytyksellä ajatus ei voisi olla minä? Joten minä-nimitys on tarpeeton koska se johtaa vain harhaan. On vain ajatus ja sillä siisti. Kun ajatus loppuu, loppuu minäkin. Mutta loppuuko ajatus? Siinä se!
Parapsykologinen tutkimus toteaa lukuisia kertomuksia siitä miten ajatus toimii senkin jälkeen kun aivokäyrä näyttää tyhjää. Uskooko tähän vai eikä uskoa? Koko juttu on uutta ja outoa. Etsitään epätoivoisesti jotuin puuttuvaa tekijää joka paljastaisi tutkimusvirheen. Tiede on sitkeä, mutta niin pitääkin olla. Epäuskoiset tiedemiehet vieläkin sitkeämpiä, ne eivät tutki lainkaan.
Jos ajatus jatkuu vaikka aivokuolema on tapahtunut, niin ajatus ei ole fyysisestä koostumasta riippuvainen, eikä siten ole aivosolustosta lähtöisin, vaan päinvastoin. Mutta onko ajatus tunne-elämän tuote joka jatkuu sielussa, voi onko se sielusta yhtä vähän riippuvainen kuin fyysisistä aivoistakin, ja siis itsenäinen substanssi omassa ulottuvuudessaan? Tämä on perusongelma.
Paavali on sanonut että liha on heikko. Sitä se kyllä tuntuu olevan. Mutta fyysisiä tarpeita sentään voi monin tavoin ohjailla, vaikkakin se joissakin tapauksissa on hyvinkin vaikeata. Se kuitenkin saattaa tottua uuteen ohjelmaan jos ja kun keksitään riittävän hyviä menetelmiä. Mutta sielu, tuo yllättävän konstikas ja aina varovaisena pälyilevä juonittelija, kuten Shakespearen Jaago (vert: Jaago - yhteiskunta - Kapulet- ja Montaguesuvut - kilpailu - kateus) sellaisen sielun hallitseminen on lähes toivotonta. Eevan sielu o m a k s u i käärmeen viekkauden oli yhtä kuin käärme. Ja niin järjen tieto sumentui selittelemään syitä, vaikka tieto oli selvällä suomenkielellä ilmoitettu: älä syö! Ja niin tapahtui, kuten Shakespeare on kuvaillut: Othello ja Desdemona (rakastaja ja rakastettu) molemmat kuolivat, ja samoin kävi Romeolle ja Julialle. Kummallista? Noin erilaiset tarinat, mutta samat lopputulemat?
Mutta luetaanpas mitä Puck - luonnonhaltija sanoo Kesäyön unelman viimeisenä repliikkinään: "Jos me varjot loukkasimme, vaikka toisin tarkoitimme, aatelkaa, ett' uinahtain täällä näyn te näitte vain, joutavan ja tyhjän ilveen, joka haihtui unten pilveen. Siis nyt anteeks antakaa, toiste näätte parempaa. Niin, sen takaan toden totta: pilkkanne jos ansiotta vältämme ja moitteet vian, hyvityksen suomme pian; muuten vieköön Puckin hiis. Hyvää yötä kaikki siis. Kättenpauketta jos saan, niin kaikki vielä korvataan."
Kuka korvaa ja miten? Siinä pulma. Shakespearella on vastaus siihenkin. Mutta viisainta on antaa vastauksen olla kätkettynä, sillä suora vastaus ei ole vastaus lainkaan.
Hamlet aprikoi kuolemaa, mutta kuka silloin maksaisi pahalle palkkansa, sillä pahaa oli todella tehty, sen oli isän henki ilmoittanut, ja linnan vartijat olivat todistajina, joten se ei voinut olla Hamletin oma hallusinaatio. Mutta miten kävi? Paha sai tosin palkkansa, mutta oikeustaistelijat makasivat kuolleina viimeisessä näytöksessä rikollisten kanssa. Kummitteleva isä ei tainnut olla ainakaan oikea kristitty koska ei muistanut varoitusta "älä vastusta pahaa", tai ainakin hän oli ns. levoton sielu joka yllytti poikaansa kostamaan. Mutta siinä on taas tuo oikeustaju joka sotkee niin monta hyvää asiaa, kuten Juudas Iskariotin pään, ja monien muiden päät, jotka miettivät monumenttilausetta: "Se minkä teet, tee pian", jonka Jeesus sanoi Juudakselle.
Yhä monimutkaisemmaksi käy mitä pitemmälle menemme sielun analyysissa... Mutta jatketaan tuonnempana.
Orvo Raippamaa