MITÄ OVAT ELÄMÄN PERIMMÄISKYSYMYKSET JA MITÄ NIISTÄ PITÄISI JOKAISEN TIETÄÄ
Kun noin kymmenkunta vuotta sitten eräässä meidän (Suomen Parapsykologisen tutkimusseuran) kokouksessamme keskusteltiin elämän perimmäiskysymyksistä ja tuotiin esiin eri uskontojen käsityksiä, sanoi eräs monivuotinen jäsenemme, ettei hän pidä tuollaisia lörpötyksiä parapsykologiana ja käveli ovesta ulos eikä sen jälkeen ole kokouksiimme tullut. Mitä arvelette, oliko tuo seuran jäsen oikeassa vai väärässä?
Suorasukaisesti tulkiten, hänen mukaansa uskonnolliset ongelmat eivät kuulu parapsykologisen tutkimuksen piiriin; laadullisesti parapsykologia tieteenä ei edellytä johtopäätösten tekoa koska analyysi kuuluu filosofiaan. Voidaan tietysti sanoa, että esim. lääketiede ja lääkäri ovat kaksi eri asiaa: lääketiede tutkii ja lääkäri tekee diagnoosin. Mutta onko tuollainen jako käytännössä tosiasia? Ei tietenkään, koska ilman lääkäriä ja hänen diagnoosiaan ei ole myöskään mitään lääketiedettä. Samalla tavoin, jos tehdään vaikka kuinka laaja tilasto ilmiöistä, joita kukaan ei osaa arvioida määrättyyn arvojärjestykseen, ei ilmiöillä ole mitään merkitystä. Näinollen parapsykologia on ennenkaikkea filosofoiva tutkimustapa ja sitä se on sitäkin suuremmalla syyllä koska kysymyksessä ovat nimenomaan sellaiset ilmiöt, jotka ovat spontaaneja - edeltä asetetuista systeemeistä piittaamattomia. Tämä todistaa sen että kysymyksessä on aistinelinten ulkopuolelta tuleva ilmiö. Näinollen parapsykologinen tutkimus on jo nyt todistanut, ettei paranormaalia voida tutkia millään tunnetulla materiaalisella menetelmällä, koska se jokin joka ilmenee ei ole biologinen ilmiö vaan tulee jostakin biologisen ulkopuolelta vaikka ilmentyessään käyttää ainetta ilmennyskenttänään. Tämänkin eräiltä osin myöntävät myös mekanistisen maailmankuvan biologit todetessaan etteivät he tiedä, miksi eräät ilmiöt siltä näyttävät. Koska näin on, jää parapsykologiselle tutkimukselle vain se osa tutkimusmahdollisuutta, joka perustuu uusien tutkimusmenetelmien löytämiseen siinä tasossa, jonka tieteellinen kritiikki katsoo lähinnä mahdolliseksi myös kaikissa muissa tiedekunnissa, kuten arvofilosofiat yleensä ja monet hypoteettiset tutkimukset.
Tämä toteamus asettaa parapsykologisen tutkimuksen kokonaan uuteen arvoasemaan kuin mitä siitä on luultu ja mitä odotettu. Mutta toisaalta ilmiöitä vertailevana tutkimuksena parapsykologia on kaikkia tieteitä vastaanottavana hypoteesina tärkein ajatuksen tiede, jota ilman tulevaisuuden maailma ei tule toimeen. Sitä mukaa kun ns. parafysiikka edistyy, tulee parapsykologia yhä tärkeämmäksi, koska ilman parapsykologista peruskysymyksiin tähtäävää johtopäättelyä parafysiikka ajautuu vain määrättyyn osaan koko laajan ilmiökentän tutkimuksessa, niin kuin jo eräissä tapauksissa on käynyt. Esimerkiksi sitä mukaa kun tulee todistetuksi, että telepatia on kyky, jota voidaan kehittää kuten musiikkitajua, niin se lakkaa olemasta ESP-ilmiö ja vielä vähemmän niin sanottu psi, vaikka todellisuudessa koko elämä on psi - täysin tuntematon ilmiö. Parafysiikka voi kehittyä miten pitkälle tahansa, ja se tuleekin kehittymään, mutta koskaan se ei tule paljastamaan elämän perikysymyksiä, koska ne eivät ole eksaktisen tieteen tavoitettavissa. Mutta sen sijaan parapsykologia tulee pyrkimään yhä lähemmäksi niitä tekijöitä, jotka johtavat henkisesti siihen tietoon, joka avaa subjektiivisen maailman (ulottuvuuden) koko laajuudessaan. Ero parafysiikassa ja parapsykologiassa on sama, joka on todettavissa Freudin ja Jungin psykologiassa - detaljien tutkimuksessa ja kokonaisvaltaisessa näkemyksessä.
Kaikki ihmiset uskovat olevansa perusolemukseltaan totuudellisia. Tämä on hämmästyttävän yleinen usko ja se saattaa ollakin tosiasia. Mutta mistä sitten petos ja epätosi syntyvät? Ne syntyvät siitä ettei kukaan usko toisten totuudellisuuteen. Ei ainoastaan parapsykologinen tutkimus vaan koko maailma tällä hetkellä on umpiossa. Kaikki näkevät selvästi, mistä on kysymys, mutta tämä pysähdystila joka vallitsee, johtuu valintarohkeuden puutteesta, koska tieto tarpeitten merkityksestä on ymmärryksen eikä tiedon asia. Vaikka ymmärrys ilman tietoja ei lainkaan aukea, eivät tiedot sinänsä takaa yhteisymmärrystä jos ei ole luottamusta. Ja luottamuksen syntyminen edellyttää totuudellisuuden todistusta, ja sitä ei puolin eikä toisin ole saatu, koska kukaan ei voi saada varmuutta toistensa ymmärryksestä. Tiedot jo kaikilla on, mutta ymmärrys on vaillinainen. On luonnollista, että tässä tarvitaan neuvottelua, sillä se on ainoa tapa lähestyä, koska lähimmäisen rehellisyyteen nähden luottamus ja usko (siis luottamususko) puuttuvat. Kuitenkin me tiedämme tarkalleen, että jokainen ihminen on täysin tinkimättömästi totuudellinen perikysymyksiinsä nähden. Mutta totuudellisuus muuttuu epätotuudeksi siinä vaiheessa (tilanteessa), jossa tämä tieto unohdetaan ja uskotaan, että lähimmäinen ei ole totuudellinen. Ja totta on, ihminen joka on sisäiseen minuutensa nähden totuudellinen, ei sitä ole ulospäin. Ei edes Saarikoski, Salama, Kejosesta puhumattakaan. Jokaisella on rooli, joka on näyteltävä enemmän tai vähemmän onnistuneesti, kuten Shakespeare on sanonut. Samalla tavoin kuin sammakko on totuudellinen laatunsa rajoitusten mukaan, samalla tavoin jokainen ylioppilas on totuudellinen asemansa edellytysten mukaan. Jos edellytyksiä rajoitetaan, syntyy ristiriita ja kapina heti silloin, kun tieto herättää ymmärryksen näkemään rajoitusten syyt. Syitä täytyy olla olemassa, jos kapina syntyy, sillä totuudellinen ihminen ei nouse taistelemaan aiheetta. (On muistettava, että jokainen ihminen on totuudellinen).
Tämän hetken vastalausekapinan aiheuttaja on nuoriso, siis syyt ovat vanhoillisissa. Isien elämänohjelma on virheellinen. Se perustuu vanhuuden suojaamiseen nuorison elämänohjelman kustannuksella. Nuorisolta riistetään sillä tekosyyllä, ettei heidän aikansa vielä ole tullut. Heidän on nöyrryttävä, taivuttava, sitten kasvettava miehuuteen saadakseen sitten vuorollaan riistää, nöyryyttää ja kasvattaa seuraavia polvia. Tämä selitetään elämänkokemuksen viisaudeksi. Ilmiönä se on sama, joka vallitsee kapitalismin ja proletarismin välillä. Suuri Luonto on tulkittu Jumalaksi, joka on antanut vanhemmille (ensimmäisille onnistuneille) vallan kasvattaa nöyrryttämällä muita. Siten on onnistuttu pitämään valtaa maailmassa, jossa tietojen puute toisaalla ja ymmärryksen puute toisaalta on antanut edellytysten mahdollisuudet vallanpitäjille.
Monet vilpittömät kasvattajat ovat vilpillisten vallanpitäjien kanssa samaa mieltä siitä, että niin kauan kun riittävä määrä tietoja puuttuu ei täydellistä yhteisymmärrystä voida edes odottaa yhteisöltä ja siksi tarvitaan jatkuvaa kasvatusta - ns. rodunjalostusta; alempiosaiset, ns. vitkastelijat on aidattava määrättyihin kasteihin, koska muuten syntyy kaaos, väkivaltatila, jossa arvot menettävät merkityksensä. Teoriassa väitelmä on totta, mutta käytännössä päinvastaista systeemiä ei ole edes aikojen aamuna yritetty toteuttaa. Ne primitiiviset ajat, jotka historia tuntee, ovat aina olleet vallanpitäjien ja teoreetikkojen käsissä. Ja koska teoriat ovat aina olleet elämänohjelmina, niin tietysti on aina ollut niitä, jotka ovat pyrkineet teoriain hallintaan, valtaan ja alimmilla tasoilla edes jonkinlaiseen elintilaan. Siten sotatila on ollut jatkuva.
Nyt on tietoa - ainakin riittävästi tietoa elämästä, mutta edelleen ymmärrys on vaillinainen. Eikö siis nöyrryttäminen, kärsimys ja jatkuva taistelu "paikasta auringossa" olekaan jalostanut ihmistä ymmmärtämään. Jos ymmärrys on koko ongelman ratkaisu, niin mitä merkitystä on taistelulla, jos se ei tuo ymmärrystä
Kaikki hyveet kiteytyvät sanaan ymmärrys, joten niin kauan kun ymmärrystä ei ole, ei myöskään ole hyvyyttä. Siitä syystä, ettei hyvyyttä ole, hyvyys on määritelty nuhteettomuudeksi, ja on saatu syntymaan kokonainen filosofia sääntöjä nuhteettomuuden saavuttamiseksi. Siten syntyi moraali: voimistelutekniikka, jolla ymmärtämättömyys on saatu piilotetuksi. Nuhteettomuus on saatanallisuuden loistavin keksintö. Sen avulla voidaan jatkuvasti keksiä uusia sääntöjä, joita nimitetään arvoiksi, ja siten syntyy uusia pyrkimyksen portaita elämän raskauttamiseksi ja saadaan näyttämään siltä, että kärsimys on elämän oleellisin osa ja taistelu sen voittamiseksi koko elämän ainoa päämäärä. "Taistele, niin kirkkaamman kruunun saat". Lupaus soveltuu sekä tähän että tulevaan elämään, jonka johdosta lause on suosittu sekä materialistien että idealistien keskuudessa. Taistelu kärsimystä vastaan on pakkotila, jota emme voi välttää, mutta tehdä siitä ihanteellinen sankaruustavoittelu ja siten kilpailu paremmuudesta, pätevyydestä ja väkevämmän vallasta on luonnollisen kärsimyksen ruuvikierre. Siitä on tullut elinkeino ja heikkojen orjuutus. Kilpailu ja kilvoittelu on luonut minäisyyden, omanvoitonpyynnin ja tappanut rakkauden, hellyyden ja säälin. Tavoitteena voitto, vaikkapa taivasten valtakuntaan pyrkimisenä, on kaikkien muiden tosiarvojen hylkäämistä.
Sisäisen ulottuvuuden iloa ei tunneta. Tässä asema- ja valtataistelujen maailmassa ei enää ole mitään iloa, ei mitään vapautta eikä niinollen sisäistä ulottuvuutta. Ei ole ihme, että uskonnot ovat menettäneet sen merkityksen, joka niillä ehkä alunperin oli. Maailmasta on tullut aineellisten tavoitteiden tyydytyskenttä. Kilpailu mukavuuteen raskaan ruumiillisen rasituksen kustannuksella. Naurettavaa, miten paljon ponnistellaan stressin rajoille asti aseman, rahan ja maineen saavuttamiseksi. Siksi tarvitaan "laukaisuhetkiä", jotka hetkeksi antavat vaihtelua: monet sukupuolityydytyskeinot ja ajatuselämän pysäyttäminen joko kemikaaleilla tai pyyteitä tyydyttävillä aatteilla, jotka ovat valmiiksi ohjelmoituja, ovat juuri näitä "laukaisumenetelmiä". Omakohtaisen ymmärryksen mahdollisuudet on tyrmätty jopa niin täydellisesti, että on kehitetty määrätty ruokailuseurustelumuoto, jonka etikettiin sisältyy tarkoin määritellyt keskusteluaiheet. Salonkisivistys edellyttää tapoja, joiden noudattaminen avaa ovet piireihin. Se tyyli, miten oopperassa lauletaan ja liikutaan, kuten "sievistelevien hupsujen" aikakaudella, on salakavalasti tarttunut niihinkin, jotka eivät koskaan ole harrastaneet musiikkia. (Nämä tyylikeinot eivät ole vielä kuolleet vaan ovat saaneet vain joitakin vapautuneempia muotoja). Rakkaus-sanasta tunnetaan vain pornografia ja toisaalta fyysillistä ruumista vailla oleva abstrakti Jumala, joka luo liikutuksen mielihyvätunteita pyyteelliseen mieleen. Ihminen psyykkisenä olentona, jolla on mittaamaton sisäinen maailma on tuntematon käsite, epäilyttävä harvinaisuus. Eivät edes tämän hetken runoilijat tiedä sellaisesta muutoin kuin voimakkaiden lääkeaineiden avulla, joka on valitettavaa, koska se saattaa johtaa toisaalta niin sanotun arkiminän suureen tyhjyyden yksinäisyyteen tai liialliseen aggressioon vallitsevia olosuhteita kohtaan. Nykynuoriso on lähtenyt tälle tielle, koska heille ei ole opetettu koko totuutta ihmisestä. Oman fyysillisen ruumiin on kerrottu olevan täynnä estymiä ja yllättäviä viettejä, joiden hallitsemiseksi on tarvittu kurinpitoa Ja toisaalta kaunisteltuja valheita, koska muka totuudet sellaisina kuin ne ovat raaistavat viattoman kasvua. Ja niin on tapahtunutkin maailmassa, jonka tavoitteet ovat ennalta suunniteltujen unelmien ohjelmoituja ihanteita. "Aseta itsellesi suuri päämäärä niin sinulle käy hyvin." Ellei Jumala vastaa seurauksista niin onhan aina mahdollisuus suuriin ihanteisiin, jotka kannustavat seuraavia polvia jatkuvaan taisteluun. Ja niin kasvaa ja kasvatetaan minäisyyttä todellisen minän kustannuksella, joka hienotunteisesti on siirtynyt taka-alalle ja katselee ihmisen jatkuvaa itsepetosta ja odottaa hetkeä, jolloin heittää ensimmäinen varoituksensa. Viisas, jolla on henkinen korva, kuulee, mutta tyhmä istuu uuteen autoonsa ja painaa kaasutinta.
Näin ovat asiat, mutta kuka meidät pelastaa, ellei ymmärrys synny. Tietoja on, mutta ymmärrys puuttuu, eikä ymmärrystä voi opiskelemalla opiskella. Jos voisi, olisi akateeminen sivistys sen aikaansaanut jo ajat sitten, sillä tietäjien valta on jo kauan ollut tosiasia. Jotain muuta tarvitaan, koska usko on kuollut (paremmin sanoen ns. uskoa ei ole koskaan ollutkaan) ja Kristus tehnyt sen tehtävän, joka hänellä oli. Valistus, sanoo demokratia, aivankuin systeemien muuttaminen riittäisi, jos ohjelma on vanha sama. Tarvitaan uusi Kristus, jos niin asia tahdotaan tulkita tai sitten sen, joka on tulossa, sen pitäisi saada tulla: todellisen vapauden, jonka hinta ei ole huokea mutta ei niin kallis, kuin se, jonka muutoin joudumme maksamaan. Tämä kaikki on jo tapahtumassa, ja se tapahtuu, sillä se jokin, joka tätä "katselee", se puhkeaa luonnon omalla voimalla, koska luonnon viisaus on suurempi kuin se tietojen paljous, joka ihmisillä on.
Elämän perus- tai ns. perimmäiskysymykset avautuvat jokaiselle, joka pysähtyy "katselemaan" tätä maailmaa ja sen touhuja. Ilman pysähtymistä ei oivallusta synny. Se ei tule ponnistuksen avulla eikä kiihottuneen mielen innoituksella. Se tulee kuin "varas yöllä" hiljaa, niin ettei yksi huomaa kun "toinen otetaan ja toinen jätetään" jne. Sisäinen maailma on kuin taidegalleria, jonka kuvat puhuvat itse puolestaan. Silmä näkee muodot, mutta taiteilija meissä näkee "molekyylisilmällä" sen, mitä muotojen sisässä liikkuu. Siksi tarvitaan sellainen uusi ideologia, joka ei perustu valtaan ja kilpailuun, vaan joka osoittaa meille, että todellinen auktoriteetti ei ole se, joka tietää, vaan se, joka koskettaa meitä hellyydellä. Sitä sanotaan rakkaudeksi, mutta enemmän se on kuin ihmisten käsite rakkaudesta - se on Viisautta suurella kirjaimella.
Tämä kaikki on hyvin hämmästyttävää, eikö totta, mutta eikö olisi jo korkea aika ryhtyä mietiskelemään tätä kaikkea?
Koska vanha ideologia perustuu hyvän, pahan ja tuomion käsitteeseen, täytyy uuden ideologian johtaa noiden yläpuolelle. Toteutuskeinoina nuo kolme ovat uudessa ideologiassa: vapaus, rakkaus ja ymmärrys. Koska Jumala on tuntematon ääretön, aluton ja loputon Jokin, joka ilmenee jopa useampina ulottuvuuksina ja tunnetaan vain ilmennyksinä yksilöllisissä tietoisissa tajunnoissa, ja siten määritellään niiden seuraamusten mukaan, joita kukin kohdallaan kokee, täytyy tuo Jokin olla jotain, joka perustuu sellaiseen vapauteen, jonka ainoana lakina on vapaus, olla vapaa. Laki, jonka lakina on vapaus ei voi olla tuomion Jumala, vaan jotain joka Hänen itsensä kannalta on tärkeämpää kuin tuomio, koska tuomio on vapauden vastustamisen tulos. Mitä se lähinnä voisi olla, ellei jatkuvaa anteeksiantoa. Ja koska se on jatkuvaa anteeksiantoa, sen täytyy ominaisuudeltaan olla lähinnä rakkautta, joka perustuu ääriä vailla olevaan viisauteen. Ja ellei asia ole tällä tavalla, ei pidä ihmetellä, että ihmisjärkeily helposti tulkitsee asian ateistisesti: Ei-mitään löysi sattumalta jotain, joka synnytti mahdollisuuden ja elollinen sai alkunsa suotuisissa olosuhteissa. Tuo elollinen olisi voinut olla jotain muutakin, ja varmaan onkin jossain, mutta tässä ja nyt se omaa tällaiset olosuhteet ja lainalaisuuden ja saamme tyytyä siihen sekä tehdä siitä paras mahdollinen pyyteittemme ja eetillisen ymmärryksemme mukaan jne.
Se, minkälaista elämämme on, on meidän muovailtavissamme, ei ainoastaan subjektiivisesti (psykologisesti) vaan juuri siten myös yhteiskunnallisesti. Mutta kukaan - tai mikään mahti - ei sitä tee ellei ihminen itse. Maailma on sellainen, minkälaisia me olemme, ja siksi se ei muutu ellemme me muutu. Monet radikalistit sanovat, ettei ihminen voi muuttua elleivät olosuhteet muutu, ja siksi he toimivat olosuhteitten muuttamiseksi. Tosiasiassa he itse ovat todisteina siitä, että ihminen voi muuttua, vaikka olosuhteet eivät ole muuttuneet. Sitä samaa muutosta voimme odottaa siis toisiltakin. Kun kaikki ovat tulleet radikalisteiksi, niin maailma on muuttunut toiseksi kuin mitä se oli. Kysymys on nyt siitä, minkälaiseksi radikalistit tahtovat muuttaa maailman. Onneksi ihminen kuuluu luontoon vaikka hänellä onkin aika suuri liikkumavapaus ja niinpä ihminen on aina informaatio sisäisestä sanomasta, koska hän on perusolemukseltaan totuudellinen. Ihminen, joka luo uutta on aina enemmän kuin ihminen, joka ei luo mitään uutta tai hukkaa aikaansa taistelussa vanhan puolesta.
Koska Jumala (psi) on aluton ja loputon, on se ääretön. Ja koska se on ääretön se ei voi olla irrotettu, itsenäinen, riippumaton absoluutti. Jumala on kaikki ja kaikkea, koska ilman tuota ääretöntä tekijää ei olisi äärellistä eikä mitään pientä tuossa suuressa. Näinollen ei ole olemassa mitään, mikä voitaisiin erottaa Jumalasta tai tehdä irralliseksi ja itsenäiseksi siten, ettei se olisi tuossa suuremmassa. Tästä johtuu, että jokainen olio on yhteydessä Jumalaan tahtoen tai tahtomatta, sillä kaikki ovat Häntä itseään, koska muussa tapauksessa Jumala ei olisi ääretön kaikkeuden ja kaiken herra.
Koska Jumala on vapautta, hän ei ole etukäteen säätänyt sääntöjä ihmiselle, joten Jumala ei ole sanonut, että hyvän- ja pahantiedon puusta ei saa syödä. Sen on ihminen itse keksinyt selitykseksi siitä ensimmäisestä "virheestä", joka asetti ihmisen itsevastuuseen teoistaan. Keksittiin, että kyllä Jumala varoitti. Tieto oli ihmisen mielestä virhe (lue synti), koska itsevastuu tuntui epämiellyttävältä. Ihminen ei alunperin ottanut huomioon, että vapaus on itsevastuuta. Mutta Jumala on itsevastuullinen, koska on vapaa, ja koska on vapaa, hän ei vangitse ketään, koska todellisuudessa, jos hän vangitsisi sen, joka hänessä ilmenee, hän vangitsisi itsensä eikä niinollen olisikaan vapaa.
Äärettömyyden psi (Jumala), koska on vapautta, se voidaan tuntea vain ominaisuuksina niillä edellytyksillä, jotka rajoitukset kullakin on. Kokonaisuutena ääretöntä ei ole olemassa, koska mitään ns. kokonaisuutta ei äärettömässä voi olla olemassa. Jos ääretön olisi jokin yksi kokonaisuus, se ei olisikaan ääretön. Sensijaan äärettömyyden ominaisuus on aina ääretöntä itseään, olkoon se miten rajoitettua tahansa. Siten voidaan sanoa, että hyvä - paha - tuomio -käsite on eräs äärettömyyden ominaisuus, jos sitä mittaa jokin, joka on noiden ominaisuuksien pelon alainen. Jos pelko lakkaa tai sammuu, sammuu myös tuomio. Mutta ääretön ei siihen sammu. Jos sata tähteä pyyhitään taivaalta, se ei tarkoita sitä, että kaikki tähdet on pyyhitty. Siitä huolimatta hyvä - paha - tuomio on tosiasia, koska pelko on tosiasia. Mutta pelko ei ole ääretön, koska se tunnetaan ja koska se voidaan poistaa tai ainakin muuntaa.
Ääretön ja vapaa ovat saman asiantilan synonyymejä. Olla vapaa, on olla vapautunut, ollakseen siten ääretön. Äärettömästi vapautunut ei voi olla, ellei siihen ole jokin syy, sillä ellei syytä ole, se saattaisi lakata olemasta vapaa, ja siten ääretön. Syy ei voi olla mikään pakkotila koska se on vapautta, siispä sen täytyy olla jotain sellaista viisautta, joka on hyvää, onnea tuottavaa, siis rakkautta: rakastuneena olemista. Rakastuneena oleminen on kaikkien seikkojen ymmärrystä. Siten vapaus, rakkaus ja ymmärrys ovat äärettömän Jumalan perusominaisuudet. Mutta hyvä - paha - tuomio on ihmisen kokemuksista syntynyt johtopäätös, jonka ihminen uskoo kuuluvan Jumalaan periaatteena. Että siis Jumala, vaikka on rakkaus, ei olisikaan vapaus, tai hän on vapaus, mutta ylimaallinen rakkaus (viisaus) hänessä on sommitellut (lue juonitellut) hyvä - paha -systeemin, jotta ihmisessä syntyisi rakkaus. Siksi tarvitaan Jumalan ulkopuolella oleva tekijä, Saatana. Tämä epälooginen teoria ei ota lainkaan huomioon, että jos Jumalan ulkopuolella on jotain, ei Jumala ole yksinvaltias eikä ääretön tai ollen ääretön, hänen rakkautensa on tehnyt virheen luodessaan sellaisen systeemin, johon tarvitaan avuksi Saatanaa, ja siten hänen rakkautensa, ollen epäilyttävää, on myös epäilyttävää hänen vapautensa. Tähän sekavuuteen tarvitaan todella lause: "Tutkimattomat ovat Jumalan tiet". Tällä lauseella ihminen pujahtaa pois keksimänsä teorian vastuusta. Sensijaan, että ihminen myöntäisi olevansa itsensä ja lähimmäistensä pettäjä, hän sanoo, ettei ihminen yksin jaksa ellei Herra armahda, koska rakkaudettomuus hänessä on luonut pelon. Siten vertauskuvallisesti Eeva piilottautui viikunanlehteen, eikä siksi, että hänessä oli vietti. Rakkaudessa ei vietti ole syy; syy se on silloin, kun ei ole mitään, minkä tähden antaa vietilleen vallan. Eeva sen paremmin kuin Aatamikaan eivät olleet täydellisiä, vaikka heistä sanottiin, että he olivat Jumalan kuvan kaltaisia. Heillä oli vapaus, mutta heistä puuttui rakkaus. Rakkauden puute on nähtävästi eräänlainen anemia, joka vaivaa ihmistä vielä tänäkin päivänä. Jumalan luomakunnassa - ilmiömaailmankaikkeudessa, joka on viisauden lain alainen, on viisaus sidottu lakiin, ja siten se on vapauden vastainen. Jumalan ruumisaivot, joilla hän ajattelee, eivät ole ne, jotka ajatuksen synnyttävät, vaan ne, joilla hän ajattelee.
Siten kaikki se, joka mittaa ajatusta, on äärellistä äärettömässä, ja siten tosi Viisauden muunnelmaa. Tosi Viisaus on ilmenemätön, mutta ilmentyy rakkautena, joten Jumala, joka on ääretön Viisaus, ilmenee Valona (Lucifer = ilmiömaailmankaikkeus), ja siten elää (on olemassa) rakkautensa autuutena kaikissa ilmennyksissään. Tällä tavoin ihminen on vain kuva Jumalasta, koska on Jumalan äärellinen edustaja äärettömässä Jumalassa - Jumalan Viisauden tietoinen ajatus rakkaudesta, joka ilmenee ikuisena toimintona, Jumalan hellyyden ruumistumana, joka etsii alkuperäänsä ymmärryksen avulla suureen Viisauteen. Siten vapaus johtaa rakkauteen, tosin "erehdysten" eli kokemusten kautta, mutta lopulta ymmärrykseen, joka avaa oivalluksen suureen Viisauden yhteyteen.
Siten vapaus, rakkaus ja ymmärrys ovat ne kolme prinsiippiä, jotka tulee elää, jotta hyvä - paha - tuomio tulisi voitetuksi ja Jumalan kuva saisi iankaikkisen elämän.... Nämä sanat ovat vain runokieltä, joten tämän kaiken voisi sanoa toisellakin tavalla, kuten olen usein tehnytkin.
Maailmassa tapahtuu kaiken aikaa määrättömästi asioita ja demokratia vaatii, että kaikilla pitää olla vapaus saada ilmaista itseään. Tieteen pitää olla tiedettä, uskonnon uskontoa, taiteen taidetta ja politiikan politiikkaa. Ja nyt rakkauskin itsenäistyy omaksi laatutapahtumaksi, jolla on omat ilmaisukeinonsa, jopa koneelliset välineensä.
Ei pidä heittäytyä älyttömäksi, kuten hippiläiset, sillä se on itsekorostuksen vaihtoehtotila, vaan pitää luopua roolista kokonaan ja tarjota kättänsä. Joka siihen tarttuu yhtä eleettömästi, hän on ystäväsi. Kysy ja vastaa lähimmäisellesi avoimesti, kuin keskustelisit itsesi kanssa. Katso silmiin pelkäämättä ja häpeämättä sitä, että pyrit lähimmäisesi ystäväksi. Se, joka tekee samoin, on tai tahtoo olla kaltaisesi. Ellei, niin hymyile hänelle ja sano, että erimielisyytenne on valitettavaa.
Minäisyyden tärkeys sulkee yhteyden todellisen Minän tajuntaan. Siksi olisi tärkeätä pyrkiä luopumaan kaikesta roolinomaisuudesta. Rooli on älyllisen itsekeskeisyyden todistus. Sitä saattaa olla myös hippiläisen äärimmäisyyteen viety asenne. Olla aito ei edellytä ulkonaisia tehosteita aitoutensa todistamiseksi, vaikka on totta, että jonkinlainen hippiläisyys aina muodostuu, jos on aito. Parta on muotiasia, sen mukaan ei voi arvostella ketään niin tai näin. Mutta parta voi myös olla vastalause vanhaa maailmaa vastaan, silloin se todistaa aitouteen pyrkimyksestä ja halusta edustaa uusia vapaita aatteita. Mutta pitää muistaa: kaikki roolit ovat itsetehosteita.
Itsetehostaja on minästään tärkeä ja sellainen ihminen pitää älyä ihanteena. Niin tärkeä kuin äly onkin, se ei ole elämän ratkaisija. Älyn avulla opitaan helpommin ymmärtämään määrättyjä asioita, mutta todelliseen oivallukseen äly yltää vain, jos se löytää rakkauden avaimen. Rakkaus on eräänlaista inspiraatiota aivankuin kaikki innoitus on, mutta todellinen rakkaus ei ole mitä hyvänsä intoa, kuten humalainen tai hullu taiteilija luulee. (Sellainen on mustaa meediomismia = neekereiden horkkatanssia). Se rakkaus, josta puhun on rakastuneenaolemisentilaa, jossa minäisyys on alistunut hiljaa kuuntelemaan rakastamiaan olentoja. Se näkyy katseesta, siksi on syytä luopua itsetarkkailusta ja älyllisyytensä tärkeydestä, katsoa lähimmäistään ja tarjota hänelle kätensä. Jos hän siihen tarttuu samalla sävyllä, niin olette löytäneet toisenne.
Älykkyys on hyvä asia, mutta ystävyydessä sillä ei ole mitään arvoa. Et voi olla älykäs ja samanaikaisesti antautunut rakastaja. Ystävyyteen tarvitaan vain rehellinen katse ja rohkea kosketus. Häveliäisyys on kaunista, mutta ujous on rakkauden heikkoutta. Joka rakastaa, hän on aktiivinen ja elävä. Joka rakastaa ja pelkää, hänellä on omanarvon tunto suurempi kuin rakkaus - sellainen ihminen on huono ystävä.
Ihminen ei menetä mitään, jos tulee torjutuksi, hän on joka tapauksessa saanut tilaisuuden ilmoittaa rakkautensa. Rakkauden sanoma menee aina perille, silloinkin kun se torjutaan, sillä rakkauden sanoma on mystillinen voima, jota vastaanottaja ei voi paeta. Se, joka torjuu tarjotun rakkauden, saa joka tapauksessa lahjan, joka ei jää vaikuttamatta. Vaikka kävelette eri suuntiin, jää rakkauden ilmoitus joka tapauksessa välillenne. Sillä on aina eräs arvo, jota ei voi poistaa, se on side, joka jää vaikka yhteydet on katkaistu. Joten ilmoittakaa aina rakkautenne vaikka ette saisikaan vastausta, sillä lopulta kuitenkin kaikki rakastavat toisiaan.
Orvo Raippamaa