Teuvo E. Laitinen:

Krishnamurtin kahdet kasvot

II osa  (tästä I osaan )

Jo yli puolen vuosisadan ajan J. Krishnamurtia on totuttu pitämään pyhimyksenä, jonka puheista ja kirjoituksista ehdoton totuus on virrannut meidän tavallisten ihmisten tarkasteltavaksi. Tämä käsitys on kuitenkin joutunut uuteen valoon, kun tieto hänen naissuhteistaan ja oikeusjutuistaan on tullut julki. Mutta huolimatta kaikista Krishnamurtin henkilökuvaa himmentävistä varjoista hänen sanomansa ja sen merkitys eivät ole muuttuneet miksikään. Millainen Krishnamurti oli ihmisenä? Mistä hänen kauttaan virtaava sanoma oli peräisin? Mitä Krishnamurti todella oli?

 

Ihminen kuvansa takana

Välirikko Rajagopal'in kanssa ja sitä seuranneet oikeusjutut piirtävät varsin lohduttoman kuvan "eksyneestä" Krishnamurtista. Krishnamurtin salattua elämää valottavassa kirjassaan Radha Sloss ei tyydy pelkästään suistamaan häntä yli-ihmisen jalustalta, vaan murskaa myös häneen liitettyjä myyttejä yhden toisensa perästä. Elikö Krishnamurti "hetkestä hetkeen", reagoiden täydellisesti kullakin hetkellä virinneisiin haasteisiin? Vaikka Krishnamurtin opetusten perusteella saattaa syntyä kuva, että hän itse eli jatkuvasti "rajattomassa nykyhetkessä", se ei Sloss'in mukaan ollut koko totuus: Krishnamurti pystyi tekemään pitkäjänteisiä suunnitelmia ja toteuttamaan niitä määrätietoisesti. Samantapaiseen strategiaan perustui myös hänen tunnettu "huonomuistisuutensa", kyvyttömyys palauttaa mieleen kauan sitten sattuneita asioita. Sekin oli pelkkää profiilin kohotusta, sillä muistamattomuuteen vetoaminen oli oivallinen keino välttää ottamasta kantaa vaikeisiin asioihin, Sloss läksyttää.

Yksi selvästi erottuva punainen lanka Krishnamurtin elämän kudoksessa oli hänen suhteensa rahaan ja mammonaan. Kautta koko julkisen toimintansa hän vakuutti, ettei omistanut mitään. Muodollisesti näin saattoi ollakin, mutta miten tähän kuvaan sopi se, että hänellä oli käytössään kalliita autoja - joita hän vaihtoi usein - että hän käytti aina muodikkaimpia vaatteita ja että hänellä oli useita asuntoja eri puolilla maailmaa? Julkisesti hän ei koskaan myöntänyt niitä tarvitsevansa, mutta esimerkiksi autot ja asunnot olivat nimenomaisesti vain häntä varten. Siinä mielessä väite saattoi pitää paikkansa, että Krishnamurti ei varmaankaan ollut psykologisesti läheskään niin paljon riippuvainen omistamisesta kuin hänen kuulijansa - ja sehän on jo paljon sekin. Hän tarjosi usein avokätisesti rahaa ihmisille ja monet pikkutapahtumat hänen elämänsä varrelta vahvistavat käsitystä, jonka mukaan rahalla oli todella vähän merkitystä hänelle.

Entäpä Krishnamurtin "itseoppineisuus"? Kun Krishnamurti toistuvasti väitti, ettei ollut koskaan lukenut yhtäkään "pyhää" kirjaa, on sekin helppo kumota, sillä jo teosofisen kasvatuksensa aikana hän oli joutunut tutustumaan perinpohjaisesti muun muassa Upanishad'eihin ja Buddhan opetuksiin. Jumalhämärään kietoutunut mystinen nuoruus saa Sloss'in pöllytyksessä muitakin uusia ulottuvuuksia. Siirryttyään vuonna 1911 Eurooppaan Krishnamurti oli viettänyt monien vuosien ajan huoletonta, jopa ylellistä elämää ja hänen holhoojillaan oli ajoittain ollut epäilyksiä, pystyisikö nuorukainen kasvamaan siihen suureen tehtävään, joka häntä odotti. Sitten kaukaa valtamerten takaa kantautui viesti, että Leadbeater oli löytänyt uuden nuorukaisen, jolla oli "ihmeellinen menneisyys ja suurenmoinen tulevaisuus" ja joka olisi sopiva ehdokas uudeksi "välineeksi", mikäli Krishnamurtiin liitetyt toiveet eivät toteutuisi. Uusi nuorukainen oli Rajagopal. Sattumaa tai ei, mutta pian tämän jälkeen Krishnamurti "palasi takaisin polulle" ja kertoi Besant'ille ryhtyvänsä vakavasti opiskelemaan filosofiaa, taloustiedettä, uskontoa ja kasvatusoppia sekä haluavansa parantaa mieltään ja kehittää itsessään rakkautta, kärsivällisyyttä ja myötätuntoa.

Vaikka Sloss pidättyy huolellisesti luomasta mielikuvaa olevia oloja hyväksi käyttävästä Krishnamurtista, on hänen kertomansa perusteella vaikea välttyä vaikutelmalta, jonka mukaan Krishnamurti ikään kuin haistoi teosofiassa mahdollisuutensa ja ryhtyi rakentamaan sen varaan helppoa tulevaisuutta. Yksi tämän suuntainen esimerkki riittäköön. Useimmin toisteltuja "pyhiä" tapahtumia Krishnamurtin uralla sattui hänen joulukuussa 1925 pitämänsä puheen aikana. Aiemmissa yhteyksissä hän oli puhunut Herra Maitrejasta aina kolmannessa persoonassa, mutta nyt hän odottamatta siirtyi käyttämään ensimmäistä persoonaa, samalla kun hänen äänensä muuttui juhlavammaksi; ensin: "Hän tulee johtamaan meitä" ja sitten jyrähtäen: "En tule tuhoamaan, vaan rakentamaan". Tämän äkillisen muutoksen katsottiin yleisesti merkitsevän alkua Krishnamurtin ja Herra Maitrejan sulautumiselle, josta Krishnamurti oli yhä uudelleen puhunut. Mutta mitä oli tapahtunut vähän aikaisemmin? Rosalind, joka oli Krishnamurtin seurassa tämän valmistautuessa puheeseen, kuuli hänen sanovan: "Olepa tarkkana! Aion näyttää niille jotakin". Oliko Herra Maitrejan yhtäkkinen esiinponnahtaminen pelkkää teatteria?

Oma murheellinen lukunsa oli nuoren Krishnamurtin suhtautuminen teosofiaan. Se muuttui vähin erin yhä kielteisemmäksi ja itse asiassa sensuuntainen kehitys oli alkanut jo hyvän aikaa ennen irtiottoa teosofiasta ja mestareista. Krishnamurti saattoi tehdä pilkallisia huomautuksia teosofeista, osoittaa avoimesti ikävystymistään juhlamenojen aikana ja käyttäytyä muutoinkin epäkunnioittavasti. Jonkun tuttavan seurassa hän saattoi letkauttaa olevansa "kurkkuaan myöten täynnä niitä typeryksiä". Sitten eräässä vuonna 1927 pidetyssä teosofien kokouksessa hän selitti, ettei ollut lukenut ainoatakaan teosofista kirjaa, ettei pystynyt ymmärtämään teosofista mongerrusta ja ettei yksikään teosofien luennoista ollut saanut häntä vakuuttuneeksi heidän totuuden tuntemuksestaan. Saatuaan kuulla tästä välikohtauksesta Annie Besant järkyttyi niin syvästi, että sai aiheen pohtia, "oliko Krishnan senhetkinen henki tuhoavaa laatua".

Myös suhteissaan lähimpänä itseään oleviin ihmisiin maailmanopettajan uraansa aloitteleva Krishnamurti osoittautui kovin toisenlaiseksi, kuin mitä hänestä huolekkaasti rakennettu kuva kertoo. Jo murrosikäisenä hänen oli vaikea sietää arvostelua ja kuria ja valvovan silmän puuttuessa hän laiminlöi iloisesti hänelle laaditun opinto-ohjelman. Arkipäivän kohtaamiset ystävien, tuttavien ja työtovereiden kanssa käänsivät esiin suruttomasti toisia hyväksi käyttävän nuorukaisen, joka osasi tilaisuuden sattuessa olla oikkuileva, määräilevä, kateellinen, välinpitämätön, tahditon, töykeä ja jopa julma. Pahimmalle tulilinjalle osui tavan takaa Rajagopal, varsinkin sen jälkeen kun hänestä oli käytännön asioita hoitaessaan tullut eräänlainen puskuri Krishnamurtin ja muun maailman välille. Tästä aiheutuvia ongelmia kuvaa pieni välikohtaus vuodelta 1930. Ollessaan Ateenassa puhematkalla Krishnamurti poikkesi omapäisesti eräistä isäntien kanssa etukäteen sovituista järjestelyistä. Kuten tavallisesti kävi sellaisissa tilanteissa, Rajagopal sai tapahtuneesta syyn niskoilleen. Turhautuneena hän puuskahti Krishnamurtille: "Sinut pitäisi paljastaa". Krishnamurti nauroi ja vastasi: "Sen kun vain, yritä pois. Kuka saattaisi koskaan uskoa sinun sanaasi minun sanaani vastaan?"

Mutta entäpä mystinen "prosessi"? Eikö edes se osoita, että pyhyys oli koskettanut Krishnamurtia? Sloss ei halua antaa armoa tässäkään asiassa. Hän kiinnittää huomiota siihen, että prosessi käynnistyi lähes poikkeuksetta vain, milloin läsnä oli joku nainen, johon Krishnamurti oli jollakin erityisellä tavalla sitoutunut. Siitä syystä hän epäilee, että ilmiölle on löydettävissä jokin psykologinen selitys, esimerkiksi persoonallisuuden jakautuminen tai sitten voimakas tietoinen tai tiedostamaton tarve saada osakseen äidillistä hoivaa. Tässä suhteessa prosessi osoittautuikin menestykselliseksi, sillä sen avulla Krishnamurti onnistui voittamaan monien naisten palvonnan ja rakkauden.

Vaikka prosessin yhteydessä esiintyneet keholliset vaivat aiheuttivat prosessia seuranneille paljon epätietoisuutta ja huolta, yhteenkään lääkäriin ei otettu koskaan yhteyttä. Sloss arvelee, että ilmiön todelliseksi syyksi olisi saattanut paljastua niinkin yksinkertaisia vaihtoehtoja kuin lapsuudessa sairastettu malaria tai epilepsia. Itse asiassa Krishnamurti kertoi kerran hänelle kahden kesken, että hänen äidillään oli ollut epileptisiä kohtauksia. Sloss'in arvioinneissa on kuitenkin puolueellisuuden makua, sillä esimerkiksi Krishnamurtin niskaan prosessin alkuvaiheessa ilmestyneen kyhmyn hän sivuuttaa vaieten. On helppo päätellä, että Sloss tulkitsee pelkäksi julkiskuvan rakentamiseksi myös Krishnamurtin oman kertomuksen prosessin huipennuksesta, jolloin tämä näki ilmestyksenomaisesti Herra Maitrejan ja mestari Koot Hoomin.

Vielä yksi odottamaton piirre Krishnamurtin luonteessa on syytä kirjata - pelko. Se oli niin keskeinen aihe hänen opetuksissaan, Sloss muistuttaa, että luulisi hänen olleen siitä omassa elämässään täysin vapaan. Mutta ei, pelko oli nimenomaisesti keskeinen tekijä myös hänen omassa elämässään, Sloss ruotii. Juuri pelko ajoi hänet turvautumaan lapsellisiin valheisiin, milloin hänen piti kohdata jokin vaikea asia elämässä. Kun hän jäi kiinni ja joutui vastaamaan, miksi oli valehdellut, hän saattoi rehellisyyden puuskassaan vastata aivan yksinkertaisesti: "Pelosta". Joskus Krishnamurtin valheet olivat läpinäkyviä eikä hän yrittänytkään verhota niitä, toisinaan niihin liittyi itsepetosta, joka teki niistä uskottavampia. Valheissa piili myös yksi syy hänen Rajagopal'iin kohdistamaansa vainoon, Sloss arvioi. Rajagopal oli uhkatekijä, koska tiesi hänen valehdelleen.

Näitä Sloss'in paljastuksia ja mietteitä vasten onkin sitten hyvin hämmentävää lukea, mitä Mary Lutyens todistaa (vuonna 1980) Krishnamurtista: "Aivan varmasti hänestä ei löydy pelkuruutta sen enempää kuin väkivaltaisuuttakaan. Enin osa väkivaltaisuudesta ja julmuudesta syntyy pelosta ja koska Krishnamurti ei tunne pelkoa, hän ei ole hyökkäävä eikä kostonhaluinen". Ketä uskoa?

 

Intialainen kumilelu

Krishnamurtin inhimillinen puoli on tullut edellä Sloss'in muistumien avulla kuvatuksi varmasti riittävän perusteellisesti; ehkäpä mestarin erheet ja virheet ovat jopa nostaneet hienoisen häpeän punan myötätuntoisen lukijan poskille. Säälimättömän tuntuinen käsittely puolustanee kuitenkin paikkaansa, kun ottaa huomioon, miten yksipuolinen kuva Krishnamurtista on vuosikymmenien aikana syntynyt. Pystyykö kukaan ihminen viettämään noin nuhteetonta elämää tässä harhan ja petoksen maailmassa, moni on saattanut kaikessa hiljaisuudessa tykönänsä ajatella lukiessaan Mary Lutyens'in elämäkertoja. Mitä Krishnamurtista on sitten kaiken esille tulleen jälkeen ajateltava? Pitäisikö hänet ja hänen opetuksensa heittää roskiin halveksivan tuhahduksen saattelemana?

Samantapaiset kysymykset askarruttivat myös niitä Krishnamurtin lähellä olleita ihmisiä, jotka joutuivat kokemaan hänen luonteensa ikäviä puolia. Rajagopal ja hänen vaimonsa esimerkiksi havahtuivat usein - kumpikin itsenäisesti omalla tahollaan - ihmettelemään, olivatko he tekemisissä kahden eri Krishnamurtin kanssa: yhden jonka rinnalla eläessä heillä oli suuria hankaluuksia ja toisen, jonka opetukset koskettivat syvästi niin heitä kuin muitakin hänen kuulijoitaan. Virisipä oikeusjuttujen päästyä vauhtiin jopa epäilyjä, että Krishnamurti olisi muuttunut tai muuttumassa jakomieliseksi.

Se ajoittain toistuva kärsimysnäytelmä, jonka hänen nuorena kuollut veljensä Nityananda oli nimennyt "prosessiksi" ja jonka lähemmän erittelemisen Radha Sloss jostakin syystä (tarkoituksenmukaisuussyistä?) jättää vähälle huomiolle, tarjoaa runsain määrin aineistoa myös Krishnamurtin persoonallisuuden monijakoisuuden tarkastelemiseksi. Miten monimuotoisesta ja vaikeaselkoisesta asiasta tässä ilmiössä on kysymys, siitä antavat hyvän käsityksen tapahtumat, jotka sattuivat Krishnamurtin vuonna 1948 tekemän Intian matkan aikoihin.

Eräänä päivänä Krishnamurti oli ollut kävelyllä yhdessä aikaisemmin mainitun ihastuksensa kohteen Nandini Mehtan ja tämän sisaren Pupul Jayakar'in kanssa. (Pupul Jayakar on kirjoittanut yhden kiinnostavimmista Krishnamurti-elämäkerroista). Äkkiä Krishnamurti oli sanonut tuntevansa olonsa huonoksi ja palaavansa takaisin majapaikkaansa. Koska sisarukset eivät olleet aikaisemmin olleet näkemässä prosessia, hän pyysi heitä pysyttelemään luonaan eikä kutsumaan lääkäriä eikä pelästymään, tapahtuipa mitä tahansa. Krishnamurti valitti voimakasta kipua päässään ja ilmoitti hetken päästä "menevänsä pois". Kasvoille kohosi väsynyt ja kivulias ilme.

Hetken kuluttua Krishnamurti hämmästytti sisaruksia kysymällä, keitä he olivat ja tunsivatko he Nityanandan. Sitten hän kävi puhumaan veljestään, kertoi heille, että tämä oli kuollut ja että hän rakasti tätä ja itki hänen takiaan. Hän kysyi naisilta, olivatko he hermostuneita. Sitten hän sanoi: "Hän on kieltänyt minua kutsumasta itseään takaisin". Hän puhui kuolemasta sanoen sen olevan hyvin lähellä, "vain hiuskarvan päässä", ja vakuutti miten helppoa hänen olisi kuolla, mutta hän ei halunnut, koska hänellä oli vielä työtä tekemättä. Lopulta hän sanoi: "Hän on tulossa takaisin. Ettekö näe kaikkia heitä hänen seurassaan - tahrattomina, koskemattomina, puhtaina - nyt kun he ovat täällä, hän tulee. Olen niin väsynyt, mutta hän on kuin lintu, aina virkeä".

Joitakin päiviä myöhemmin prosessi uusiutui ja Pupul Jayakar kirjoitti muistiin seuraavan kuvauksen: "Krishna oli valmistautumassa kävelyretkeä varten, kun hän äkkiä sanoi tuntevansa olonsa heikoksi eikä olevansa täysin järjissään. Hän sanoi: 'Mikä kipu minulla onkaan', piteli takaraivoaan ja kävi pitkäkseen. Muutaman minuutin kuluttua tuntemamme K [Krishnamurti] ei ollut paikalla. Kahden tunnin ajan näimme hänen kokevan voimakasta kipua. Hän kärsi tavalla, jolla en ollut koskaan nähnyt hänen kärsivän. Hän sanoi, että hänellä oli kipua niskassa. Hammas tuotti hänelle vaivaa, hänen vatsansa oli kova ja turvoksissa ja hän vaikeroi. Silloin tällöin hän huusi. Hän menetti tajuntansa useita kertoja. Kun hän tuli tajuihinsa ensimmäisen kerran, hän sanoi: 'Sulkekaa suuni, kun pyörryn'. Hän toisti toistamistaan: 'Amma, oi Jumala, anna minulle rauha. Minä tiedän, mitä varten he ovat asialla. Kutsu hänet takaisin, minä tiedän milloin kivun ääriraja on saavutettu - silloin he palaavat. He tietävät, miten paljon keho pystyy kestämään. Jos tulen hulluksi, pitäkää minusta huolta. Eipä silti, että tulisin hulluksi. He ovat hyvin huolellisia tämän kehon kanssa - tunnen itseni niin vanhaksi - vain pieni osa minusta toimii. Olen kuin intialainen kumilelu, jolla lapsi leikkii. Juuri lapsi antaa sille elämän'. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan uupuneet ja kivun runtelemat. Hän koukisteli yhtenään sormiaan kyynelten virratessa silmistä. 'Tunnen olevani kuin mäkeä kiipeävä veturi'. Kahden tunnin kuluttua hän pyörtyi uudelleen. Kun hän tuli tajuihinsa, hän sanoi: 'Kipu on hävinnyt. Syvällä sisimmässäni tiedän, mitä on tapahtunut. Minut on täytetty polttoaineella. Tankki on täynnä'."

Miten hyvin edellä kuvatut sekavan tuntuiset kokemukset sopivat epilepsian tai jonkin muun vaivan taudinkuvaan, siitä ovat lääketieteen tuntijat oikeampia esittämään arvionsa, mutta jos kertomukset Krishnamurtin omista tuntemuksista ja kokemuksista otetaan todesta, on kysymys ilmeisesti jostakin paljon enemmästä. Mary Lutyens arvioi, että Krishnamurtista löytyi kolme erillistä kerrostumaa. Ensinnäkin oli arki-Krishnamurti, joka "meni pois" prosessin alkaessa ja tuli takaisin, kun se päättyi. Sitten oli jokin lapsenomainen olento, jonka huostaan pois menevä Krishnamurti jätti kehon. Tämä olemuspuoli tuntui elävän jonkinlaisessa lapsuuden tai nuoruuden aikaisessa taantumassa suhtautuen poismenneeseen Krishnamurtiin hyvin suurella kunnioituksella. Kolmas olemuspuoli oli sitten jokin mystinen olento, johon viitattiin pelkästään sanalla "hän".

Olivatko nämä kolme olemuspuolta Krishnamurtin oman tietoisuuden kerroksia vai erillisiä olentoja? Arki-Krishnamurti itse väitti, ettei pystynyt vastaamaan kysymykseen. Hän totesi kuitenkin olevansa syvästi tietoinen siitä, että joku tai jokin suojeli jatkuvasti niin häntä kuin jokaista, joka oli hänen kanssaan. Mutta sitä, mistä tuo suojelu virtasi, hän ei kyennyt sanomaan. Hän oli kuitenkin varma, ettei kyseessä ollut Herra Maitreja: suojelu oli siihen liian "kiinteää ja perusteellista". Prosessin merkityksestä hänellä oli sen sijaan selvempi käsitys: "Tuo kipu tekee kehoni ikään kuin teräkseksi ja niin joustavaksi, taipuisaksi, ajatuksettomaksi". Pupul Jayakar kysyi, voisiko Krishnamurti välttyä kivulta, johon hän vastasi: "Sinä olet synnyttänyt lapsen. Voitko estää sitä tulemasta, kun se alkaa?"

 

Tyhjyyden verho

Vuosien myötä Krishnamurtin kokema prosessi muuttui ikään kuin osaksi jokapäiväistä elämää ja sen rajuus ilmeisesti lientyi. Hän alkoi kutsua tätä uutta ilmenemää "meditaatioksi" ja kuvaili sitä vuonna 1980 seuraavasti (viitaten itseensä kolmannessa persoonassa, kuten hänellä oli tapana):

"Jo pitkän aikaa hän on herännyt keskellä yötä siihen outoon meditaatioon, joka on seurannut häntä hyvin monien vuosien ajan. Se on ollut normaalia hänen elämässään. Se ei ole tietoista, harkittua meditaation tavoittelua eikä tiedostamatonta halua saavuttaa jotakin. Se on hyvin selvästi kutsumaton ja tavoittelematon. Hän on ollut huolellisesti varuillaan, ettei ajatus tekisi muistikuvaa näistä meditaatioista. Niinpä jokaiselle meditaatiolle on ominaista tunne jostakin uudesta ja tuoreesta. Se on kuin kasvava hyöky, tavoittelematon ja kutsumaton. Joskus se on niin voimallinen, että päässä on kipua, joskus tietoisuus valtavasta tyhjyydestä, johon liittyy mittaamaton energia. Joskus hän herää nauruun ja sanoin kuvaamattomaan iloon. Nämä oudot meditaatiot, jotka olivat luonnollisesti etukäteen suunnittelemattomia, kasvoivat kiihkeydessään. Vain päivinä, jolloin hän matkusti tai saapui myöhään illalla, ne taukosivat; tai kun hänen oli herättävä varhain ja lähdettävä matkalle."

Mitä vanhemmaksi Krishnamurti tuli, sitä enemmän hänen olemuksensa monijakoisuus alkoi askarruttaa myös häntä itseään. Vuonna 1970 hän kertoi Mary Lutyens'ille alkaneensa kiinnostua "pojasta", kuten hän nimitti siinä yhteydessä entistä itseään. "Miksi Leadbeater oli valinnut hänet kaikista muista Adyar-joen rannalla olleista pojista? Mikä oli 'pojan' mielenlaatu silloin? Oliko hän jonkinlainen luonnonoikku? Mikä oli suojellut häntä kaikki nämä vuodet? Miksi liehakoinnille ja teosofiselle hapatukselle altistettu 'poika' ei ollut muuttunut turmeltuneeksi ja ehdollistetuksi?"

Tämä omien olemuspuolten tarkastelu ikään kuin ulkoa päin saattaa vaikuttaa teennäiseltä ja herättää epäilyjä Krishnamurtin vilpittömyydestä, mutta hänen mukanaan olleet ihmiset ovat kirjanneet muistiin tapauksia, joista käy ilmi, että hän oli selvästi tietoinen elämänsä ja persoonansa kaksijakoisuudesta eikä pystynyt rakentamaan siltaa osien välille. Kun Krishnamurtin pitkäaikainen ystävä ja tukija Shiva Rao kyyditsi häntä kerran edessä olevaan puhetilaisuuteen, hän kuuli vierustoverinsa jupisevan: "Mitä ihmettä minun pitäisi siellä sanoa?" Hänellä ei näyttänyt olevan mitään suunnitelmia puheen sisällöstä, mutta lavalle ehdittyään hän piti sitten mitä vaikuttavimman puheen. Varmuus jatkuvasta suojeluksesta näyttää siten ulottuneen myös esiintymislavalle ja arki-Krishnamurti tuntui siinäkin suhteessa luottavan sokeasti siihen "johonkin", joka kulki hänen mukanaan. "Mikä tämä jokin on?", Mary Lutyens penäsi. "Se on tuolla jossakin, ikään kuin se olisi verhon takana. Voisin nostaa verhon ylös, mutta minulla on tunne, että se ei ole minun asiani".

Kirjoittaessaan toista Krishnamurti-kirjaansa (The Years of Fulfilment, Täyttymyksen vuodet) Lutyens yritti toden teolla pureutua kysymykseen Krishnamurtin perimmäisestä olemuksesta ja keskusteli Krishnamurtin kanssa asiasta useita kertoja. Krishnamurti lupasi auliisti auttaa häntä parhaansa mukaan, mutta arveli, ettei hänestä sittenkään olisi suurta apua, "koska vesi ei voi käsittää vettä". Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ratkaisun avain piili siinä mielen tyhjyydessä, jonka vallassa hän oli jo poikasesta alkaen ajoittain elänyt. Tuo tyhjyys oli tuonut joskus hänen kasvoilleen nyrpeän ilmeen ja saanut ihmiset pitämään häntä jopa vähämielisenä. "Tyhjyys ei ole koskaan mennyt pois. Ollessani hammaslääkärissä yhtäkään ajatusta ei tullut päähäni neljään tuntiin. Vain kun puhun tai kirjoitan, 'tämä' astuu kuvaan."

Krishnamurtin mielen erikoislaatuinen tyhjyys oli ilmeisesti välttämätön ehto sille, että "prosessi" voisi ylläpitää hänen kehoaan ja "jokin" virrata hänen kauttaan. Lähipiirissä esittämissään pohdinnoissa Krishnamurti näyttää tulleen joskus yllättävän lähelle vuosikymmenien takaista teosofista perusnäkemystä. "Voiman" on täytynyt tarkkailla hänen kehoaan jo syntymästä alkaen, hän mietiskeli ja heitti ilmaan kysymyksen, oliko Ojain kokemus - prosessin vuonna 1922 tapahtunut ensinäytös - tarpeen siksi, että hänen kehonsa ei ollut riittävästi virittynyt. Krishnamurti kertoi myös tunteneensa aina merkillistä viehtymystä Buddhaa kohtaan. Sitten hän kuitenkin teki pesäeron "teosofiseen hapatukseen" sanoen pitävänsä teosofista teoriaa uskottavimpana, mutta ei kuitenkaan oikeana.

Millä tavoin tuon "jonkin" virtaus Krishnamurtin kautta käynnistyi hänen ryhtyessään puhumaan tai kirjoittamaan? "Kun mieli on tyhjä, se tietää olleensa tyhjä vasta jälkikäteen", Krishnamurti tiesi kertoa. Mieli lakkasi olemasta tyhjä, kun oli välttämätöntä käyttää ajatusta, kommunikoida. Näkikö hän jotain sillä hetkellä, Lutyens tivasi. Ei, hän ei nähnyt mitään sellaista, jonka olisi sitten kääntänyt. Se mikä tuli, tuli esiin omaehtoisesti ja oli aina tullessaan jotain loogista ja rationalista. "Jos siltä kysyisi, mikä se on, se ei antaisi vastausta. Se sanoisi vain: 'Olet liian pieni'".

 

Enkeleiden asiamies

Edellä esitetyn tarkastelun perusteella Krishnamurtin maailmanopettajan tehtävä alkaa muistuttaa yhä selvemmin sitä samaa, jota nykypäivänä muodikkaasti kutsutaan kanavoinniksi. Mary Lutyens on kuitenkin haluton asettamaan ystäväänsä näin hohdottomaan asemaan, vaan muotoilee näkemyksensä seuraavasti:

"Olen taipuvainen uskomaan, että jokin ulkopuolinen todella käyttää ja on käyttänyt K:ta [Krishnamurtia] aina vuodesta 1922. En tarkoita, että hän on meedio. Meedio on erillään siitä, mitä hän 'tuo läpi', kun taas K ja mikä sitten hänen kauttaan ilmentyykin, ovat suurimmalta osaltaan yhtä. Hänen tajuntansa on samalla tavalla tämän toisen kyllästämä kuin sieni veden. On kuitenkin aikoja, jolloin vesi näyttää kuivuvan tyhjiin jättäen hänet hyvin suuresti siksi samaksi, mitä hän oli ensimmäisten muistikuvieni aikoina - häilähtevä, lempeä, erehtyväinen, ujo, yksinkertainen, taipuisa, hellä, nauramassa mielellään typerimmillekin vitseille ja kuitenkin ainutlaatuisella tavalla tyystin ilman vähintäkään turhamaisuutta ja omahyväisyyttä."

Puolueettomampi tarkkailija saattaisi olla eri mieltä Lutyens'in tulkinnasta ja huomauttaa, että mediumismissa on aina esiintynyt suuria astevaihteluja ja että Krishnamurtinkin välittäjänosa mahtuisi kyllä hyvin meedion määritelmän sisään. "Tavallisen meedion" kuvaa ovat vahvistamassa lukuisat kertomukset hänen paranormaaleista kyvyistään. Hän varoi kuitenkin huolellisesti tuomasta tätä puolta esille ja hänen puheistaan ja kirjoituksistaan voi usein saada käsityksen, että hän suhtautui paranormaaleihin ilmiöihin torjuvasti ja kieltävästi aina säälimättömyyteen asti. Kuolemansairaat ihmiset esimerkiksi saapuivat hänen puheilleen toivoen saavansa kuulla lohduttavia sanoja elämän jatkumisesta haudan toisella puolen. Krishnamurti kuitenkin kieltäytyi antamasta heille minkäänlaista toivoa yrittäen sen sijaan saada heitä oivaltamaan syyt, joiden vuoksi he halusivat lohtua ja toivoa. Mutta on olemassa selviä viitteitä siitä, että jotakin tapahtui "virallisen pöytäkirjan ulkopuolella", sillä kuvauksista päätellen ahdistuneet ihmiset läksivät hänen luotaan keventynein mielin.

Peter Michel on koonnut vaikuttavan luettelon tapauksia, jotka osoittavat, että Krishnamurti "oman työnsä ohella" toimi niin parantajana kuin selvänäkijänäkin ja että hänellä oli runsaasti muitakin paranormaaleja kokemuksia. Parantaessaan Krishnamurti käytti ilmeisesti yksinkertaista, Raamatusta tuttua kätten päälle panemista. Sen avulla hänen tiedetään parantaneen tai lievittäneen ainakin kuuroutta, alaruumiin halvausta ja erilaisia silmäsairauksia. Miten tehokas hänen diagnosointi- ja parannuskykynsä oli, siitä saa käsityksen tuberkuloosia sairastavan englantilaismiehen kuvauksesta:

"Eräänä iltana saavuin Krishnamurtin luokse ilman etukäteissopimusta. Halusin näet kuulla hänen neuvonsa, pitäisikö minun mennä leikattavaksi. Hän käveli ulos portista. Hän sanoi: 'Suokaa minulle anteeksi. Minulla on ollut työntäyteinen päivä ja olen liian väsynyt ottaakseni Teitä vastaan. Olen menossa kävelylle. Voitte tulla seurakseni, jos haluatte'. Minä tein työtä käskettyä. Niinpä kävelimme yhdessä hyvän aikaa läpi niittyjen ja peltojen ja hän sanoi tuskin sanaakaan. Kun seisahduimme erään paljaan maatilkun kohdalle, Krishnamurti sanoi: 'Sillä hetkellä, kun näin Teidät, tunnistin sairautenne. Veljelläni oli sama vaiva'. Sitten hän pyysi minua olemaan pelkäämättä: 'Älkää pelätkö'. Seuraavaksi hänen sormensa alkoivat liikkua selkänikamiani pitkin. Hän hieroi selkärankaani käsillään. Tunsin kuumuuden syöksähtävän esiin ja alkavan liikkua pääni suuntaan. Tunsin palavan aistimuksen kehoni yläosassa. Siihen liittyi epämukavaa painon tunnetta ja olin lysähtämäisilläni maahan. Hän piti minusta lujasti kiinni ja auttoi minua kävelemään takaisin talolleen. Muutamaa viikkoa myöhemmin tunsin kehoni vahvemmaksi ja terveyteni parani selvästi. Suoritettiin tutkimuksia ja lääkärit ilmoittivat, ettei sairastunut keuhko ollut enää sairas. Leikkaukseen ei ollut enää mitään tarvetta."

Tässä tapauksessa Krishnamurti käytti kaikesta päättäen hyväksi selvänäkökykyään sairauden havaitsemiseksi. Monien muiden selvänäköisten ihmisten tavoin hän näki maailman paljon monikerroksisemmaksi kuin me tavalliset ihmiset. Esimerkkinä tästä olkoon seuraava tapaus. Joskus seitsenkymmenluvun alussa mies nimeltä Rodney Field oli Krishnamurtin kanssa kävelyllä meren rannalla ja aprikoi: "Oletan, että jos pystyy näkemään selvänäköisesti, paikka ei näyttäisi niin tyhjältä. Ihmisiä, meressä asuvia luonnonhenkiä...". Krishnamurti keskeytti: "Paikka on täynnä niitä. En kiinnitä niihin mitään huomiota". Field päätti takoa raudan ollessa kuuma ja kysyi, oliko näkymättömiä auttajia olemassa. "Miksei olisi?" Krishnamurti vastasi. "Jokainen kunnon ihminen tässä maailmassa auttaa toista pulassa. Miksei niin olisi toisellakin puolella? Mikä siinä on niin erikoista?" Hänellä itsellään ei ilmeisesti ollut vaikeuksia havaita näitä auttajia, koskapa hän rohkaisi kerran erästä ruotsalaista parantajaa jatkamaan työtään, varsinkin kun "kaksi enkeliä oli hänen sivullaan".

Kuten monen muunkin elämänalueen suhteen Krishnamurti suhtautui myös selvänäköisyyteen kriittisesti. Tässä hän näyttää noudatelleen sitä vanhaa intialaista perinnettä, jonka mukaan henkiset kyvyt ovat haltijalleen vaaraksi. Miksi? "Suhtautukaa aina epäilevästi niihin, jotka väittävät olevansa selvänäköisiä", hän painotti. "Se ei tarkoita, etteikö selvänäköisyyttä olisi. Sitä on taatusti olemassa. Mutta jos uskotte, että teillä on muilta puuttuvia kykyjä, eikö se ruokikin turhamaisuuttanne?" Krishnamurti vakuutti, ettei itse turvautuisi selvänäköisyyteensä, koska "se olisi samaa kuin lukisi ihmisten yksityiskirjeitä". Tämä toteamus vaikuttaa ehkä ristiriitaiselta sen valossa, mitä edellä tuberkuloosia sairastavan miehen yhteydessä kävi esille, mutta ehkä selvänäköisyys on jollakin tavoin kaksisuuntainen ilmiö: joko selvänäköinen ihminen "vetää" tietoa toisesta ihmisestä tai tämä toinen "työntää" sitä hänelle.

 

Älyn ja energian lähettiläs

Juuri ennen kuolemaansa Krishnamurti puhui lähellään olleille muutaman sanan haluten, että ne nauhoitetaan. Hän viittasi valtavaan energiaan ja älyyn, joka oli käyttänyt hänen kehoaan suurimman osan hänen elämästään, joka menisi pois hänen kehonsa mennessä ja joka palaisi takaisin vasta satojen vuosien kuluttua. Kukaan ei ollut elänyt hänen opetustensa mukaisesti, hän lisäsi, joten kukaan ei tuntisi sitä tietoisuutta.

Myönsikö Krishnamurti näillä sanoilla vihdoinkin olleensa pelkkä "väline"? Kaksikymmenluvun kumouksellisina vuosina Leadbeater oli määritellyt hänen maailmanopettaja-tehtävänsä sisällön toteamalla, että Herra Maitreja tulisi käyttämään häntä välineenä, mutta ainoastaan ajoittain ja sopivissa tilanteissa, ei esimerkiksi Krishnamurtin ollessa syömässä tai matkalla. Elämänsä loppupuolella Krishnamurti tuli lausumissaan niin lähelle tätä ajatusta, että sitä voidaan pitää melkeinpä anteeksipyyntönä teosofiselle liikkeelle. Aivan viimeisinä elinvuosinaan hän teki muodollisen sovinnon teosofien kanssa vierailemalla liikkeen vanhassa päämajassa Adyarissa ja perumalla siten nuorena esittämänsä uhkauksen, ettei astuisi sinne enää jalallakaan.

Omasta tulevasta kohtalostaan Krishnamurti näyttää olleen kuolemansa kynnyksellä yhtä vähän kiinnostunut kuin kuka tahansa täyden päivätyön tehnyt mainen matkamies. Hänen ympärillään hyörivät ihmiset olivat asiasta tietysti sitäkin kiinnostuneempia ja yrittivät onkia esille hänen käsityksiään kuoleman jälkeisestä elämästään - turhaan. Viimeisen yrityksen tekijä uskoi muotoilevansa polttavan kysymyksen niin ovelasti, ettei Krishnamurti pystyisi kiemurtelemaan irti koukusta: "Kun se tietoisuus, joka täällä maan päällä on tullut tunnetuksi Krishnamurtina, on mennyt pois, mikä tulee olemaan sen tila?" Vastaus oli moniselitteisyydessään yhtä taipumaton ja tylyltä kalskahtava kuin niin usein ennenkin: "That cannot be given" (se ei ole ilmaistavissa, sitä ei voida ilmaista, sitä ei voi kertoa).

Huolimatta Krishnamurtin lientyneistä asenteista teosofiaa kohtaan mestarit pysyivät pannassa loppuun saakka. Herra Maitrejan paikan oli ottanut "jokin", joka virtasi hänen kauttaan, mutta joka ei puuttunut hänen eettisiin valintoihinsa. Se ei ollut ottamassa häntä kiinni pikkuvalheista, ei hillitsemässä hänen vihaansa Rajagopal'ia kohtaan, ei varoittamassa perässäkävelijöistä eikä paheksumassa lemmensuhdetta naimisissa olevaan naiseen. Krishnamurti sai elää elämäänsä parhaansa mukaan tässä ristiriitaisessa maailmassa, josta valppaimmankin on vaikeata selvitä ilman tahroja ja ruhjeita.

Ehkäpä Radha Sloss'in ja hänen vanhempiensa epäkiitolliseksi osaksi tuli elää liian lähellä arki-Krishnamurtia ja kadottaa siksi näköalansa hänen kauttaan virtaavaan syvälliseen sanomaan. Intialaisesta uskonnosta ja filosofiasta ihanteensa ammentava Rajagopal oli Krishnamurtin kautta ilmenevän "jonkin" harras kuuntelija, mutta hänen vaimolleen ja tyttärelleen niin teosofia kuin puhuva ja kirjoittava Krishnamurtikin jäivät jokseenkin etäisiksi.

Mutta meille muille, joille Krishnamurti on tullut tutuksi vain sanojensa kautta, tilanne on monin verroin mutkattomampi. Meidän ei tarvitse liittoutua sen enempää krishnamurtilaisten kuin rajagopalilaistenkaan kanssa eikä käydä jälkiviisaasti puolustamaan kummankaan riitapukarin nuhteettomuutta. Tottakai Krishnamurti ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta myös tavallisena ihmisenä siinä kuin kuka tahansa yhdeksänkymmenen vuoden ikään yltänyt vanhus. Kun käsitys Krishnamurtin jumalläheisyydestä on hänen elämäkertojensa avulla karissut ja sen myötä Krishnamurti tullut melkein meidän muiden kaltaiseksi ja kun tiedämme hänen nimissään kulkevan sanoman olevan peräisin "joltakin valtavalta älyltä", voimme paneutua kuuntelemaan sanomaa entistä vapaampina. Yhtäkään auktoriteettiä ei ole enää tulkitsemassa totuutta, kenenkään ei tarvitse enää olla palvoja eikä seuraaja. Kenenkään ei tarvitse mieli hämmästyksestä turtana ihmetellä, miten lähelle perimmäistä totuutta joku ihmisen hahmossa elävä on voinut päästä - ja siinä samalla näppärästi unohtaa, mihin hänen sanansa oikein tähtäsivätkään.

Tätä käsitystä tukee myös se palaute, jonka Radha Sloss sai lukijoiltaan "paljastuskirjansa" ensimmäisen laitoksen ilmestymisen jälkeen. Melkein poikkeuksetta ihmiset totesivat, ettei tietoisuus Krishnamurtin inhimillisistä heikkouksista ja ristiriitaisuuksista hänen opetustensa ja yksityisyytensä välillä ollut suinkaan vieroittanut heitä hänen opetuksistaan. Päinvastoin, ne olivat tehneet hänen sanomansa entistä mielekkäämmäksi. Ehkä olikin kaikin puolin paikallaan, ettei Sloss'in kirja löytänyt tietään julkisuuteen Krishnamurtin eläessä, sillä mikäpä olisikaan ollut nolompi loppu maailmanopettajan uralle kuin yleisön joukosta viuhuvat mädät tomaatit.

"Olen tullut parantamaan sieluja, en kehoja", Krishnamurti puolusteli joskus valintojaan. Vaikka hän olikin niin pessimistinen opetustensa hedelmällisyyden suhteen, ehkä siemen sittenkin itää. Sana elää ja samalla se "jokin" tulee ehkä vähä vähältä elävämmäksi.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Cheryll Aimée Barron: The Anti-Guru. Buzz Magazine, On-Line Edition, Issue 35.

Gabriele Blackburn: The Light of Krishnamurti. Idylwild Books, Ojai Valley 1996. 235 p.

Pupul Jayakar: Krishnamurti - A Biography. Harper & Row, San Francisco 1986. 516 p.

Mary Lutyens: Krishnamurti - The Open Door. Avon Books, New York 1991. 162 p.

Mary Lutyens: Krishnamurti - The Years of Awakening. Avon Books, New York 1976. 335 p.

Mary Lutyens: Krishnamurti - The Years of Fulfilment. Rider, London 1983. 248 p.

Mary Lutyens: The Life and Death of Krishnamurti. Rider, London 1990. 235 p.

Peter Michel: Krishnamurti - Love and Freedom - Approaching a Mystery. Bluestar Communications, Woodside 1995. 205 p.

Radha Rajagopal Sloss: Lives in the Shadow with J. Krishnamurti. Addison-Wesley Publishing Company, Reading (Massachusetts) 1993. 336 p.

Peter Washington: Madame Blavatsky's Baboon. Schocken Books, New York 1995. 470 p.

Hits since 18.5.98

*