Vibha Deshpande kääntää punaisen Nissan Qashqain pihatielle. Agastya, 5, ja Arin, 10, nousevat autosta. Pojat katoavat trampoliinille. Perheen valkoinen tiilitalo sijaitsee Vapaalan pientaloalueella Länsi-Vantaalla. Deshpande kaataa laseihin punaista ruusumehua ja istuu sohvalle. Hän kertoo saaneensa taas samanlaisen viestin verkostoitumispalvelu Linkedinissä. Sen on lähettänyt mies, joka on muuttamassa töiden takia Intiasta Suomeen. Vaimo on analyytikko, ja mies kysyi, voisiko Deshpande löytää tälle työpaikan Suomesta. 43-vuotias Deshpande työskentelee Microsoftilla vastuutehtävissä. Hän saa pyyntöjä melkein joka päivä. Kysyjät ovat tutun tuttuja tai ventovieraita intialaisia, jotka ovat muuttamassa Suomeen. Sisältö on sama: voitko toimia suosittelijana? Ja lähes aina Vibha Deshpande kieltäytyy. ”En halua suositella ihmistä, jonka kanssa en ole tehnyt töitä tai jota en tunne henkilökohtaisesti”, Deshpande sanoo. Hän on oppinut, että sellaisesta suosittelusta olisi haittaa molemmille. Deshpande muutti Suomeen vuonna 2012. Hän sai hyvän työpaikan Microsoftilta. Ensimmäisenä syksynään Deshpande kävi tapaamassa asiakasta Nokian konttorilla Espoossa. Kun hän käveli Keran juna-asemalle, alkoi pyryttää. Hän oli nähnyt lunta, mutta ei ollut kokenut lumisadetta. ”Muistan oudon ajatuksen: entä jos hautaudun lumeen ja minut löydetään keväällä, kun lumi sulaa.” Kahdentoista Suomen-vuoden aikana on tapahtunut paljon. Deshpande on eronnut. Hän on löytänyt kirpputorilta uuden rakkauden. Hän on saanut lapsen. Viisivuotias Agastya juoksee sisään hengästyneenä. Hän hörppää kertakulauksella lasillisen ruusumehua. ”Minulla on nälkä”, hän sanoo englanniksi. Päiväkodissa on luultavasti ollut kalapäivä, Desphande päättelee. Hän menee tekemään pojalleen voileivän. Kahdessatoista vuodessa Vibha Deshpande on myös oivaltanut, mikä ratkaisee sen, kotoutuuko maahanmuuttaja Suomeen. Henkilö valmistaa ruokaa keittiössä yöllä tai hämärässä valaistuksessa, höyryävän kattilan vieressä olevalla liedellä. Vibha Deshpanden mielestä Suomen intialaista yhteisöä on kuvattu mediassa yksipuolisesti. Kaksi henkilöä istumassa keittiön pöydän ääressä, edessään kulho hedelmiä ja lasillinen juomaa, keittiön kaapit taustalla. Vibha Deshpanden poika Agastya eli Oggy on suomalaisessa päiväkodissa. Keväällä 2023 Intia ohitti Kiinan maailman väkirikkaimpana maana. Intiassa on yli 1,4 miljardia asukasta ja yli 58 000 korkeakoulua. Pelkästään insinöörejä valmistuu vuosittain 1,5 miljoonaa. Se on aivan liikaa Intian omiin tarpeisiin. Mutta esimerkiksi Suomessa insinööreistä ja monen alan osaajista on jo pulaa. Ja tilanne vain pahenee, kun Suomen väestö vanhenee. Niinpä Suomi on alkanut houkutella intialaisia. Suomea on mainostettu intialaisessa mediassa ja korkeakoulujen kampuksilla. Moni on vastannut kutsuun. Viime vuoden aikana intialaisia muutti Suomeen jo yli 2 800. Pääkaupunkiseudulle on syntynyt muutamassa vuodessa eräänlainen Pikku-Intia. Eniten intialaisia asuu Espoossa. Suomen intialaiseen yhteisöön kuuluu arviolta 16 000 ihmistä. Tulijoista monet ovat korkeasti koulutettuja nuoria pariskuntia tai sinkkumiehiä. Tyypillisin ammatti on it-insinööri. Monet intialaiset saapuvat niin sanottua pikakaistaa pitkin. Korkeasti koulutetut ja kovapalkkaiset erityisasiantuntijat saavat oleskeluluvan muutamassa viikossa. Pääkaupunkiseudulla asuvien Intiassa syntyneiden vuositulot ovat keskimäärin yli 48 000 euroa. Se on viitisen tuhatta euroa enemmän kuin espoolaisilla keskimäärin. Tulijat ovat työn perässä muuttavia osaajia. Kun politiikassa puhutaan työperäisestä maahanmuutosta, tarkoitetaan siis juuri heitä ja hoitoalan työntekijöitä. Ja näitä ammattilaisia havittelevat muutkin maat, joita uhkaavat väestön ikääntyminen ja osaajapula. Suomen tulevaisuuden kannalta intialaisten kotoutuminen on kohtalonkysymys. Mutta haluavatko he jäädä? Kaksi henkilöä keskustelee ulkona talon kuistilla yöaikaan. Arvind Sharma ja Vibha Deshpande tapasivat keravalaiselle kirpputorilla. Heitä yhdisti elämäntilanne ja intialaisuus. Arvind Sharma tulee töistä ja istuu vaimonsa Vibha Deshpanden viereen sohvalle vantaalaisessa omakotitalossa. Sharma on se kirpputorilta löytynyt rakkaus. 43-vuotias Sharma työskentelee lehtorina Laurea-ammattikorkeakoulussa. Hän on asunut Suomessa vuodesta 2008. Kun pariskunta törmäsi toisiinsa keravalaisella kirpputorilla, heitä yhdisti intialaisuuden lisäksi myös elämäntilanne. Molemmilla oli vaikeaa avioliitossaan. He alkoivat tukea toisiaan. Keskustelut johtivat rakastumiseen. Nyt he elävät uusperhe-elämää keskiluokkaisella pientaloalueella. Arvind Sharma on tullut töistä kotiin bussilla ja kävellyt osan matkasta. ”Rakastan joukkoliikennettä ja kävelemistä”, Sharma sanoo. Intian suurkaupungeissa työmatkoihin menee helposti kaksi tuntia suuntaansa. Myös työpäivät ovat yleensä pidempiä kuin Suomessa. Suomessa Arvind Sharma saa vuorokaudessa ainakin kolme tuntia enemmän aikaa itselleen kuin Intiassa. ”Se on elämänlaatua.” Samaa toistavat kymmenet muutkin tätä juttua varten haastatellut Pikku-Intian asukkaat: Suomessa on verraton tasapaino työn ja muun elämän välillä. Suomessa on turvallista. Elämä on yksinkertaista. ”Intialainen yhteisö ei ole mikään monoliitti.” Intiassa on luettu uutisia siitä, että Suomi on valittu kansainvälisessä vertailussa jo seitsemän kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomalainen mediakin näyttää ihastuneen tarinaan intialaisista, jotka muuttavat maailman onnellisimpaan maahan. Jutuissa on kerrottu hyväpalkkaisista it-insinööreistä. Vibha Deshpandekin on ollut tällaisessa jutussa haastateltavana. Mutta juttujen sävy ärsyttää häntä. Intialainen yhteisö ei ole mikään monoliitti, Deshapande sanoo. Hän sanoo tuntevansa monia intialaisia, joilla ei mene niin hyvin. On puolisoita, jotka eivät löydä töitä Suomesta. On Suomen yliopistoista valmistuneita, joille on tarjolla lähinnä ruokalähetin tai siivoojan töitä. Jutuissa ei ole kerrottu, miten vaikeaa kotoutuminen voi olla. Kotoutumisen pitäisi olla kädestä pitämistä, Deshpande sanoo. Hän oli vasta muuttanut Suomeen, kun suomalainen ystävä vei hänet ruokakauppaan. Sitten ystävä vei kotiinsa ja teki perunoista keittoa. Mutta aika harvalla tulijalla on alussa kädestäpitäjää. Kotouttaminen voi tarkoittaa kielikurssia, jossa taivutellaan verbejä. ”Menen, menet, menee, menemme”, Deshpande sanoo suomeksi. Hänestä tällaiset kurssit ovat rahan tuhlausta. Kielioppia tankkaamalla ei opi sellaista arkisuomea, jonka avulla pääsisi aidosti lähemmäs suomalaisia ja suomalaisuutta. Kaksi henkilöä istumassa huoneen lattialla pelaten lautapeliä, jossa on värikkäitä pelinappuloita ja kortteja, taustalla näkyy pimeä puisia huonekaluja. Kymmenvuotias Arin (vas.) asuu vuoroin isänsä ja vuoroin äitinsä luona. Arin on suomenkielisessä koulussa. Kaksi henkilöä vintillä, toinen istuu ja katselee kun toinen seisoo ja pitelee kypärää. Ympärillä näkyy työkaluja ja lasten leluja. Agastya eli Oggy leikkii vintillä isänsä Arvind Sharman kanssa. Monet intialaiset panevat lapsensa englanninkieliseen päiväkotiin tai kouluun. Mutta Deshpanden ja Sharman pojat ovat tavallisessa koulussa ja päiväkodissa. Deshpahden mielestä lasten pitää oppia suomea. Se antaa heille juuret. Kun pariskunta kertoo elämästään vantaalaisen omakotitalonsa sohvalla, he kuulostavat suomalaisemmilta kuin useimmat kantasuomalaiset. He syövät lohta ja perunaa. Heillä oli aiemmin asuntovaunu, jolla he kiersivät leirintäalueita. He uivat luonnonvesissä. He ovat vuokranneet mökin järven rannalta. Arvind Sharman mielestä kotoutuminen on tulijan vastuulla. Ei riitä, että noudattaa lakeja. On opeteltava myös maan kirjoittamattomat säännöt. ”Suomessa ei ole tapana kailottaa puhelimeen metrossa.” Sharma puhuu ”kansalaisuustajusta”. ”Suomessa ei ole tapana kailottaa puhelimeen metrossa tai junassa. Kun puhelin soi, täällä sanotaan hiljaa: soitan sinulle kohta”, Sharma sanoo. Leirintäalueella ei jäädä syömään omia ruokia grillipaikalle. Omat jäljet siivotaan, ja sitten mennään omalle paikalle syömään. Kotoutumisyritykset voivat olla vaarallisia. Suomessa myös maisterien oletetaan tekevän pienet asennus- ja korjaustyöt omin käsin. Hyväosaiset intialaiset eivät ole tottuneet sellaiseen. Intiassa ei porata edes reikää seinään itse. On halvempaa ostaa työ ulkopuoliselta kuin käyttää siihen omaa aikaansa. Kun Arvind Sharma oli kiipeämässä katolle putsaustöihin, kahdeksankymppinen naapurinmies riensi paikalle. ”Hän sanoi, että et saa tehdä tätä yksin”, Sharma sanoo. Naapuri neuvoi, miten turvavaljaat kiinnitetään. Omakotitalon omistajana Sharma on joutunut opettelemaan kädentaitoja. Tänä kesänä hän alkoi rakentaa aitaa pihan ympäri. Sharma arvioi saavansa aitaa valmiiksi ehkä metrin verran yhdessä viikonlopussa. Naapurinmies tuli taas avuksi. Aitaa syntyi kesän aikana 34 metriä. Ihmiset nauttimassa ulkoilmatilaisuudesta puistossa, jossa on ruokaa ja juomaa, perheet ja ystävät kokoontuneet yhteen. Divija Unhale (keskellä maassa) tapasi perheystäviä Intia-päivän juhlassa elokuussa. Unhalen sylissä on kolmivuotias Divit-poika. Suuri osa intialaisista pariskunnista ja perheistä muuttaa Suomeen miehen työn takia. Monissa perheissä on pieniä lapsia, joiden kanssa äidit ovat aluksi kotona. Mutta useimmilla näistä naisista on ollut ura Intiassa. Kun he haluaisivat palata töihin, niitä ei Suomesta noin vain löydykään. Intialaisten naisten työllisyysaste Suomessa on noussut, mutta se on edelleen vain 49 prosenttia. 38-vuotias Divija Unhale muutti Suomeen miehensä työn takia keväällä 2022. Unhale jäi kotiin. Pienempi pojista oli kahdeksankuinen ja isompi kolme ja puoli vuotta. Nyt pojat ovat kasvaneet ja Unhale haluaisi mennä töihin. Intiassa hänellä oli oma leipomo. Hänellä on sekä maisterin tutkinto elintarviketieteestä että Yhdysvalloissa tehty MBA-tutkinto. Unhale etsii Suomesta töitä, mieluiten omalta alaltaan. Perhe asuu Leppävaarassa, kuten yli 1 200 muutakin intialaista. Samassa rapussa asuu useampi intialainen perhe. ”Saatamme mennä soittamaan naapurin ovikelloa. Tai naapurit tulevat meille spontaanisti kylään. Erityisesti talvella sosiaalinen elämä on vilkasta. Silloin ei huvita mennä ulos”, Divija Unhale sanoo. Unhale voisi elää kotiäidin elämää intialaisessa kuplassa. Perhe valmistautumassa juhliin keittiössä, lapset pukeutuneina perinteisiin asuihin, herkullisia ruokia pöydällä. Divija Unhale järjesti syyskuussa juhlan kotonaan Ganesh-jumalan kunniaksi. Vieraat kävivät ennen lähtöään kunnioittamassa Ganesh-jumalan patsasta. Kuvassa myös Unhalen pojat Advik ja Divit. Kaksi lasta leikkimässä leluilla lattialla parvekkeella, taustalla kaksi aikuista keskustelee toisessa huoneessa. Divija Unhalen lapset, kuusivuotias Advik ja kolmivuotias Divit, leikkivät parvekkeella Ganesh-jumalan kunniaksi järjestetyssä juhlassa. Kolme lasta katsoo sinistä ovea, yksi lapsi osoittaa ovessa olevaa kylttiä. Divit käy kutsumassa naapureita juhliin. Samassa rapussa asuu useita intialaisia perheitä. Pääkaupunkiseudun Pikku-Intiassa on jo niin paljon asukkaita, että vapaa-aikansa voi helposti viettää täysin intialaisessa seurassa. Espoon kansainvälisessä koulussa on joka viikko jonkin intialaisen järjestön juhla tai tilaisuus. Kaikilla ei ole motivaatiota opetella suomen kieltä, sillä edessä saattaa pian olla uusi työkomennus uuteen maahan. Asuinpaikat valitaan kansainvälisten koulujen ja päiväkotien läheltä. Myös Divija Unhalen pojat ovat englanninkielisessä päiväkodissa ja esikoulussa. Divija Unhale on kuitenkin päättänyt itse opetella suomea. Elokuussa hän sai loppuun suomen kielen intensiivikurssin. Kielitaito voi auttaa työpaikan löytymisessä. Ja on suomen opettelulle toinenkin syy: kriketti. Divija Unhale on Suomen paras naisten kriketin pelaaja. Hän oli jo nuorena huippupelaaja Intiassa, jossa kriketti on yksi epävirallisista kansallislajeista ja pelaajia on miljoonia. Unhale pelasi Maharashtran osavaltion naisten edustusjoukkueessa ja tavoitteli paikkaa Intian maajoukkueessa. Hän kuitenkin päätti lopettaa opintojensa takia. Suomessa Unhale löysi rakkaan lajin uudestaan. ”Olin niin onnellinen, kun sain pidellä mailaa taas käsissäni. Se tuntui uskomattomalta.” Kriketti on kotouttanut hänet Suomeen. Kaksi urheiluasuisessa henkilöä halaamassa krikettikentällä, taustalla muita pelaajia ja vihreä kenttä. Divija Unhale pelaa HCC:n eli Helsinki Cricket Clubin naisten joukkueessa. Elokuussa HCC kohtasi Tikkurilan krikettikentällä SKK:n eli Stadin ja Keravan Krikettikerhon. Krikettipiireissä kaikki tuntevat toisensa. Unhale halaa vastustajan pelaajaa ennen ottelua. Krikettimaila nojaten verkkoon, vieressä vesipulloja ja värikäs pussi nurmikolla. Joka viides Suomen sarjoissa krikettiä pelaavista on taustaltaan intialainen. Suomessa on noin 1 500 kriketin lisenssipelaajaa. Heistä joka viides on taustaltaan intialainen. Unhalen joukkue on HCC eli Helsinki Cricket Club. Elokuisena sunnuntaiaamuna joukkue kohtaa SKK:n eli Stadin ja Keravan Krikettikerhon Tikkurilan krikettikentällä. Lajia tuntematonkin katsoja näkee heti, miksi Suomen krikettipiireissä on oltu niin innoissaan Divija Unhalesta. Monet pelaajista ovat aloittelijoita. Heidän keskellään Unhale on kuin entinen NHL-tähti, joka on mennyt pelaamaan pipolätkää. Ensi keväänä Unhalesta tulee virallisesti edustuskelpoinen maajoukkuepelaaja. Silloin hän on asunut Suomessa yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Lajipiireissä haaveillaan jo siitä, että Suomi pelaisi jonain päivänä krikettiä olympialaisissa. Kriketistä on tulossa olympialaji Los Angelesissa vuonna 2028. Olympiaunelman toteutumisessa Divija Unhalen kaltaisilla suomenintialaisilla on tärkeä rooli. Altarilla olevia valokuvia, kukkia ja muita esineitä, mikä viittaa muistopaikkaan tai kunnianosoitukseen. Aroran perheen omakotitalon kellarissa on hindulainen temppeli. Alttarilla on gurujen kuvia, joiden eteen seremoniaan osallistuvat asettelevat ruusuja. Ryhmä ihmisiä juhlimassa sisätilassa, naiset pukeutuneet perinteisiin etnisiin asuihin. Vineeta Hooda (vas.) ja Jyothi Niraj Dayama osallistuvat hindulaiseen seremoniaan Shefali Aroran luona. Om, Jai Shri Jagtaran, Swami Jai. Lattialla istuva Shefali Arora aloittaa laulun. On elokuinen sunnuntai-iltapäivä vantaalaisen omakotitalon kellariin rakennetussa hindulaisessa temppelissä. Seinille on ripustettu värikkäitä viirejä ja muovikukista tehtyjä köynnöksiä. Takaseinällä ledivalot vilkkuvat kuin trooppinen tähtitarha. Edessä on alttari, jonka päällä on kuvia hengellisistä guruista ja hindujen jumalista. Kuvien eteen on tuotu ruusuja ja seteleitä. Vähitellen temppeli täyttyy. Monet tulijat ovat nelikymppisiä. Muutamalla naisella on yllään sari ja miehillä kurta eli pitkähelmainen paita. Useimpien asut ovat suomalaisen arkisia: sortseja, farkkuja, t-paitoja. Mukana on kouluikäisiä lapsia ja muutama vauva. Valot sammutetaan meditaation ajaksi. Kellaritemppelissä kuuluu vain ilmalämpöpumpun hurina. Loppua kohti meno kiihtyy. Talon emäntä Shefali Arora laulaa kullanväriseen mikrofoniin. Osallistujat soittavat helistimiä, nelikymppinen nainen hakkaa rytmiä kehärummulla. Kaksi vanhempaa naista tanssii alttarin edessä. Lopulta kolmituntinen seremonia päättyy. Sitten syödään. Eteiseen on katettu kertakäyttölautasia ja lämpöastioita. Tarjolla on perunacurrya, chana masalaa eli kikherneitä maustekastikkeessa, chapati-leipää, kheeriä eli riisivanukasta sekä öljyssä kypsennettyä puri-leipää. Hindulaisuus on näkyvä osa Pikku-Intian elämää. Pääkaupunkiseudulla on jo useita temppeleitä. Monet Suomeen muuttaneet intialaiset ovat saattaneet viettää Intiassa maallisempaa elämää, mutta ulkomaille muuttamisen jälkeen kotimaan perinteistä ja uskonnosta tulee kuin ankkureita. Jopa ateistit osallistuvat hindulaisiin seremonioihin. Henkilö pukeutunut perinteiseen asuun tarjoilee juhla-asetelman edessä. Shefali Arora on myös hengellinen johtaja. Hindulaisessa rukousseremoniassa hän heiluttaa tuikkuja pyöreällä liikkeellä myötäpäivään alttarilla jumalien ja gurujen kuvien edessä. Ihmiset seisovat jonossa saadakseen ruokaa tilaisuudessa, jossa tarjoillaan kastiketta tai muhennosta suuressa valkoisessa kulhossa. Seremonian jälkeen syödään. Jälkiruoaksi on halvaa. Kellaritemppelin emäntä on menestynyt yritysjohtaja Shefali Arora. Hän järjestää seremonian kotonaan kerran kuukaudessa. Perjantai-iltapäivänä okranvärisen omakotitalon pihassa Vantaan Leinelässä on vain Aroran perheen Tesla. Shefali Arora kuumentaa teen ja maidon kattilassa ja ropsauttaa sekaan lusikallisen sokeria. Maitoteen kanssa hän tarjoaa kikherneistä tehtyjä leivoksia. ”Valitsimme talon juuri ison kellarin ja lentoaseman läheisyyden takia”, Arora sanoo. Arora on Suomi-Intia-seuran puheenjohtaja. Perinteikäs yhdistys viettää tänä syksynä 75-vuotisjuhlaansa. Arora on Suomen intialaisen yhteisön matriarkka. Hänen puoleensa käännytään, kun kaivataan neuvoja. Kun isovanhemmat eivät saakaan viisumia tai oleskeluluvan kanssa on ongelmia. Aroralla on suhteita. Shefali ja Rajiv Arora muuttivat Suomeen kahden pienen lapsensa kanssa 2000-luvun alussa. Shefali Arora aloitti Myyrmäen kirjaston tiskiltä, mutta pääsi pian Nokialle ja sitten Wärtsilälle. Nyt 54-vuotias Arora vastaa Wärtsilässä tuotesuunnittelusta ja elinkaaripalveluista maailmanlaajuisesti. Arora on seurannut intialaisen yhteisön kasvua Suomessa. Hänen mielestään yhteisö on kasvanut liian nopeasti. ”Suomessa ei ole tarpeeksi töitä kaikille tänne muuttaneille intialaisille”, Arora sanoo. Tilastojen perusteella väitteessä on perää. Useimmat intialaiset muuttavat Suomeen tietyn työpaikan takia. Mutta jos työnsä menettää, vastaavan löytäminen ei ole helppoa. Työllistymisvaikeudet koskevat myös Suomessa opiskelleita intialaisia. Moni joutuu tyytymään pienipalkkaiseen työhön, joka ei vastaa koulutusta. ”Eihän Suomikaan halua, että korkeasti koulutetut ihmiset ovat työläisammateissa. Vai haluaako?” Arora kysyy. ”Onko nimi sitten se ongelma? Vai naama? Vai ihonväri?” Ongelmat työmarkkinoilla liittyvät usein kielitaitoon. Koulutetuille intialaisille englanti on usein kuin toinen äidinkieli. Englannilla pärjää monikansallisissa yrityksissä. Mutta isoissakin suomalaisfirmoissa arkikieli on edelleen suomi, vaikka bisnestä tehtäisiin maailmalla. Aina sujuva suomen taitokaan ei auta. Tästä Aroran perheellä on omakohtaista kokemusta. Shefali Aroran lapset ovat syntyneet Intiassa mutta kasvaneet Suomessa. Tytär Kashika Arora on ammattitanssija. ”Hän on esiintynyt Kaija Koon keikalla stadionilla”, ylpeä äiti kertoo. Se oli perheen yhteinen tähtihetki: myös muut perheenjäsenet vilahtivat keikan taltioinnissa. ”Hän on pirun hyvä! Ja alallaan ainoa intialainen nainen Suomessa. Kirjoita hänestä!” Arora sanoo. Poika Gandharv Arora opiskeli kauppatieteitä Hollannissa. Hän oli välillä pari vuotta hissiyhtiö Koneen palveluksessa, kunnes palasi Hollantiin tekemään maisterintutkinnon. Kun poika tuli maisterina Suomeen, töitä ei löytynytkään. Gandharv Arora haki melkein 300:a työpaikkaa ennen kuin sai paikan Fazerilta. ”Hän on täällä kasvanut Suomen kansalainen. Hän puhuu sujuvaa suomea. Silti työpaikan saaminen oli todella vaikeaa”, Shefali Arora sanoo. Hän ei ymmärrä, miksi työnsaanti on niin hankalaa. Arora on kuullut, että ulkomaalaiset nimet eivät helposti pääse haussa jatkoon. Hän on puhunut rauhallisesti kahvipöytänsä ääressä. Mutta nyt Arora vähän kiihtyy. ”Me olemme integroituneet suomalaiseen kulttuuriin. Joten onko nimi sitten se ongelma? Vai naama? Vai ihonväri?” Sohva pehmeillä tyynyillä, jossa on koristeellisia kukkakimppuja ja seinillä roikkuvia kukkaköynnöksiä sisustuselementteinä. Kellaritemppelin nurkassa on nojatuoli, jossa hengellinen guru istui vieraillessaan Shefali Aroran luona. Nyt tuoli on koristeltu muovikukilla. Aiemmin Suomeen muutti pääasiassa pohjoisintialaisia, mutta nyt tulijoita on käytännössä kaikkialta. Melkein jokaisella Intian 29 osavaltiosta on Suomessa oma yhdistyksensä ja Facebook-ryhmänsä. On intialaisten naisten bisnesverkosto ja Punjabin kulttuuriseura. Elokuussa Etelä-Helsingin Meripuistossa pidettiin Intia-päivä, johon osallistui yli 20 000 ihmistä, pääosin intialaisia. Intia-päivää oli järjestämässä 17 intialaisten pyörittämää yhdistystä. Pinnan alla on myös jännitteitä. Tiettävästi Intia-päivän kulisseissa tuli riitaa ruokatarjoiluista. Intiassa ei yleensä syödä naudanlihaa, sillä lehmää pidetään hindulaisuudessa pyhänä eläimenä. Mutta Keralan osavaltiossa osa hinduistakin syö naudanlihaa. Keralan edustajat olisivat halunneet myydä omalla ruokapisteellään naudanlihaa. Osa muista järjestäjistä vastusti ajatusta, ja heidän kantansa voitti. ”Intia-päivässä halutaan esitellä Intian moninaisuutta. Mutta ei sitten kuitenkaan haluta”, intialaisen yhteisön jäsen sanoo. Enimmäkseen Pikku-Intiassa vallitsee kuitenkin hyvä yhteishenki. Jännitteitä vähentää se, että monet Suomeen muuttaneet intialaiset kuuluvat ylempiin yhteiskuntaluokkiin ja kasteihin. Suomeen muuttaminen vaatii rahaa. Suomenintialaiset ovat toki tietoisia toistensa kastista. Usein jo sukunimi kertoo kastin. Osa suomenintialaisista sanoo, että kastilla saattaa olla paljonkin väliä, erityisesti työpaikoissa, joissa on paljon intialaisia. Mutta etuoikeutetut eivät välttämättä edes tajua kastin vaikutusta, yksi yhteisön jäsen sanoo. Kaksi henkilöä seisomassa lasisen seinän edessä, toisella musta huppari ja toisella valkoinen paita sinisen takin alla. 18-vuotiaat kaksoset Armaan (vas.) ja Akshat Hooda pitävät välivuoden, jotta oppivat suomen kielen ja saavat kansalaisuuden. Harmaantuvan Suomen kohtalonkysymys koskee erityisesti intialaisten ja muiden Suomeen muuttaneiden lapsia. Kasvaako heistä uusia suomalaisia, jotka jäävät Suomeen? Voiko Suomeen juurtua, jos ei osaa kieltä? Hoodan kaksosille kysymys on ajankohtainen. 18-vuotiaat Armaan ja Akshat Hooda pelaavat Oodi-kirjaston sohvalla Xboxilla jalkapalloa suomalaisten ystäviensä kanssa. Kaksoset muuttivat Suomeen vuonna 2017. Kun pandemia alkoi, perhe palasi välillä vuodeksi Intiaan. Nyt he asuvat Pikku-Huopalahdessa. Äiti on opettajana Vantaan kansainvälisessä koulussa ja isä tutkijana Ilmatieteen laitoksella. Kaksoset valmistuivat keväällä Suomalaisen yhteiskoulun eli Sykin lukion kansainväliseltä IB-linjalta. Heillä on edessään valoisa tulevaisuus, mutta ei välttämättä Suomessa. Armaan on saanut opiskelupaikan Cambridgen yliopistosta ja Akshat Toronton yliopistosta. Molemmat aikovat opiskella tietojenkäsittelytiedettä. Valmistumisensa jälkeen he hakeutuvat luultavasti maailmalle töihin. Huippuyliopistojen tutkinnoilla kaksosille avautuvat ovet esimerkiksi eturivin konsulttifirmoista. Oodin sohvalla he suunnittelevat kuitenkin palaavansa kenties kolmikymppisinä Suomeen. Kaksi miestä istumassa odotustilassa, yksi heistä näyttää rauhanmerkkiä, toinen pitää kädessään kännykkää, vieressä reppu ja näyttötaulu näkyy taustalla. Armaan ja Akshat Hooda käyvät pelaamassa Oodi-kirjastossa vanhojen lukiokaveriensa kanssa. Keskellä Elias Ollila. Syy on elämänlaatu. Kaksoset ovat puhuneet aiheesta monen Suomeen muuttaneen intialaisen kanssa. Kaikki ovat samaa mieltä. Kuten Armaan Hooda sanoo: ”Suomessa työn ja muun elämän tasapaino on parempi kuin missään muualla.” Jotta veljekset voivat aikanaan halutessaan palata Suomeen helposti, he haluavat nyt hankkia Suomen kansalaisuuden. Ja siksi he pitävät välivuoden, jonka aikana he opettelevat suomen kieltä aikuislukion intensiivikurssilla. ”Kasvoin Intiassa, mutta Suomi avasi minulle maailman”, Akshat Hooda sanoo. Suomen kansalaisuuteen vaaditaan vähintään tyydyttävää suomen tai ruotsin kielen suullista ja kirjallista taitoa. Lisäksi vaaditaan nuhteettomuutta. ”En usko, että rikosrekisterin tarkistaminen on minulle ongelma”, Armaan Hooda sanoo. Ihmisiä matkalla metrossa, jossa on oranssit istuimet ja harmaat kaiteet. Avashesh Kumar valmistui Aalto-yliopistosta ja haluaa löytää työpaikan Suomesta. Kumar matkustaa metrolla kuntosalille Espooseen. Intialaisia on yhä enemmän myös Suomen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Aalto-yliopiston maisteri- ja tohtoriohjelmissa on yli 200 intialaista. Helsingin yliopistossa opiskelee noin 150 intialaista ja Metropolia-ammattikorkeakoulussa yli 100. Valmistuttuaan monet haluaisivat jäädä Suomeen töihin, mutta suomalaisesta tutkinnosta huolimatta töitä ei noin vain löydykään kaikille. 25-vuotias Avashesh Kumar valmistui tammikuussa Aalto-yliopistosta maisteriksi. Sen jälkeen hän on hakenut ainakin sataa työpaikkaa. Hän kertoo täyttävänsä usein kaikki hakukriteerit mutta ei silti saa edes vastausta. Joskus hän etenee haastatteluun. Silloin hänelle esitetään lähes aina samat kysymykset: Aiotko jäädä Suomeen? Kyllä, Kumar vastaa. Miksi? Siihen on monta syytä. ”Rakastan Helsinkiä. Täällä voin kävellä aamukahdelta kotiin vilkuilematta olkani ylitse. Samaa ei voi sanoa Delhistä tai Lontoosta, joissa olen asunut. Täällä olen löytänyt hyvän elämän”, Kumar sanoo. Polku tähän pisteeseen on ollut vaikea. Kumar muutti Britanniasta Suomeen opiskelemaan syksyllä 2021. Koronarajoitusten takia hän ei tavannut ketään. Maa oli vieras. Kieli oli käsittämätöntä. Hän tunsi Suomesta yhden ihmisen, veljensä Animeshin, jonka kanssa hän asui Espoon Niittykummussa. ”Minulla oli mielenterveysongelmia. Kaipasin ihmisiä”, Avashesh Kumar sanoo. Valkotaulu magneeteilla ja merkkauskynällä kiinnitetty jääkaapin oveen, sisältää päivitetyn ostoslistan, jossa on mainittu jogurtti, kana, sipulit, korianteri ja garam masala -jauhe.. Avashesh Kumar asuu Jätkäsaaressa veljensä kanssa. Veljekset kokkaavat kotona yhdessä intialaista ruokaa. Henkilö seisoo avoimen keltaisen rakennuksen ovella, polkupyöriä taustalla hämärässä. Avashesh Kumar haluaa jäädä Suomeen ja oppia kielen. Myös Kumarin pelasti kriketti. Suomen intialainen krikettiyhteisö kuuli uuden tulijan tilanteesta. He houkuttelivat hänet mukaansa. He antoivat varusteet ja mahdollisuuden käydä harjoituksissa ilmaiseksi. ”He kohtelivat minua kuin perheenjäsentään”, Kumar sanoo. Nyt Kumarilla on myös liuta suomalaisia ystäviä, joihin hän tutustui Aallon tenniskerhossa. Hän on juuri palannut Kroatiasta tenniskerhon matkalta. Siellä pelattiin päivät ja juhlittiin illat. Kumarin veljekset asuvat nykyään Jätkäsaaressa. Olohuoneessa on valtava televisio ja kaksi monen näytön työpistettä. Seinää vasten nojaa neljä krikettimailaa. Kriketti on kuitenkin nyt tauolla, sillä työnhaku vie niin paljon aikaa. Kumar on aloittanut myös suomen opiskelun. Hän on ollut työharjoittelussa Koneella ja Vaisalassa ja nyt Fortumissa, mutta pesti on päättymässä. Kumarin oleskelulupa on voimassa ensi heinäkuun loppuun asti. Siihen mennessä pitäisi löytää töitä. On vielä yksi painava syy, jonka takia Avashesh Kumar haluaa jäädä Suomeen. ”Minulla on suomalainen tyttöystävä.” Huone, jossa näkyy vastavaloon aurinko paistamassa avoimesta ovesta, luoden voimakkaan valoefektin sisustukseen, jonka seassa näkyy muun muassa tuoleja ja pöytä. Avashesh Kumar on päässyt Suomen krikettimaajoukkueeseen, mutta nyt pelaaminen on tauolla työnhaun takia. Kotona Jätkäsaaressa hän harjoittelee veljensä kanssa pehmeällä pallolla. Syysilta tummuu Vantaan Vapaalassa Vibha Deshpanden ja Arvind Sharman kotona. Vähitellen pitäisi ryhtyä iltatoimiin. Deshpande ja Sharma ovat pian lähdössä Intiaan. Kyseessä on surumatka. Sharma menetti äskettäin isänsä ja Deshpande äitinsä. He osallistuvat vanhempiensa muistotilaisuuksiin. Aiemmin molempien vanhemmat kävivät säännöllisesti Suomessa ja viettivät kerrallaan turistiviisumin enimmäisajan eli kolme kuukautta. Isovanhemmat ovat intialaisille hyvin tärkeitä. He rientävät avuksi, kun perheeseen tulee vauva. Tai kun joku sairastuu. Tai muuten vain. Monet suomenintialaiset ovat tuskailleet sen kanssa, että isovanhemmat eivät ole saaneet viisumia matkustaakseen lastensa tueksi kaukaiseen Suomeen. Naapurin pariskunnasta on tullut Deshpanden ja Sharman pojille kuin varaisovanhemmat. Arvind Sharma käy hakemassa soittimen. Se on intialainen harmoni, jonka Vibha Deshpande sai naapurin mieheltä. Deshpande soittaa harmonilla Ievan polkan, suomalaisen kansansävelmän, jossa lauletaan nuapurista. ”Tila auttaa löytämään oman itsensä.” Pojat ja Deshapande ovat Suomen kansalaisia, mutta Sharmalla ei ole vielä Suomen passia. Syynä on pieni peltopläntti, jonka Sharma peri Intiasta. Intia ei salli kaksoiskansalaisuutta eikä maanomistusta ulkomaalaisille. Siksi hän on lykännyt asiaa. Passin myötä lähtisi pelto. Mutta ehkä se on pian edessä, sillä 16 vuotta Suomessa asunut Arvind Sharma on tajunnut olevansa jo enemmän suomalainen kuin intialainen. Kun Sharma matkustaa Intiaan, hän alkaa kahden viikon kuluttua kaivata takaisin Suomeen. Suomessa ei ole jonoja. Ei ruuhkaa, ei hälyä. Viimeksi hän hermostui Intian-matkallaan, kun perhejuhlassa sukulaiset viskoivat muovipulloja luontoon. Sharma keräsi pullot. Sukulaislapset ihmettelivät, mitä setä oikein tekee. Tuohan on siivoojien hommaa. ”En voinut itselleni mitään.” Sharma sanoo tajunneensa, että Suomi on muuttanut häntä ihmisenä. ”Tilan tuntu, elämän väljyys on vapauttanut mieltä. Tila auttaa löytämään oman itsensä.” Arvind Sharma löysi itsestään vantaalaisen perheenisän.