alkuun
edelliselle sivulle
1) Haastavaa maastoajoa
2) Jännittävää maastoajoa
3) Eräs retki korkealle vuorelle
Ensimmäinen kiusa oli jatkuva kuumuus. Päivällä lämmintä oli reippaat kolmekymmentä celsius astetta varjossa. Illalla kyllä viileni, mutta vasta parisen tuntia auringonlaskun jälkeen. Eli ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hirvittävässä kuumuudessa ajaminen. Tuolloin opin tulemaan toimeen uskomattoman vähäisellä määrällä nestettä. Siitä ei ole haittaa, sillä täällä kotosuomessa polkiessa en tarvitse lyhyillä (alle 2h) matkoilla lainkaan juomista mukaan, en edes heinäkuun 1997 helteillä (en ole kuitenkaan mikään fakiiri, vaan juon urheilusuorituksen jälkeen 2-3 litraa nestettä.)
Toinen kiusa oli piikit poluilla. Afrikassa on käsittämätön määrä kaikenmaailman piikkikasveja.
Osa niistä on sellaisia, että kukinnan jälkeen ne irtoavat kasvista ja jäävät maahan, piikit
sojottaen kaikkiin ilmansuuntiin. Vaikka piikit ovat tavallisesti vain alle 1cm pitkiä ja
hentoja, niin oli ihan selvä juttu, että rengas kesti maastoajoa puhkeamatta alle tunnin.
Kunnes poikkesin maastofillariliikkeeseen ja kerroin ongelmistani. Heiltä löytyi heti ratkaisu
ongelmaan: kevyt ja kestävä kevlar-nauha ulko- ja sisärenkaan väliin. Tuon ihmenauha on ollut
käytössä tähän saakka. Saan ajella nuorison suosimilla kallioilla, eikä lasinsiruista ole
haittaa!
Kolmas kiusa on reitille sattuneet kivenjärkäleet. Olin pari päivää ennen vappua ajamassa maastossa Ruokokosken Pentin kanssa. Mentiin tuttua reittiä, edessä oli jyrkkä, kivinen lasku. Ajauduin huonolle uralle, enkä jarruttanut pyörän hallinnan menettämisen pelossa. Kunnes polku teki jyrkemmän mutkan kuin muistin. Tuolloin jarruttaminen ei enää auttanut, vaan syöksyin päätä pahkaa ojaan. Fillari putosi alta, minä lensin pää edellä kiveen! Onni onnettomuudessa että kaveri oli messissä ja olimme vain muutaman sadan metrin päässä asutuksesta. Säilytin kävelykyni, vaikka otsanahkan revettyä silmiin valuva veri haittasi näköhavaintojen tekoa. Lähdimme takaisinpäin, Pepe työnsi fillariani ja minä kävelin perässä. Kävelyn aikana alkoi tuntua viiltävää kipua oikeassa kyljessä, ja niska sekä ristiselkä alkoivat jäykistyä liikkumattomiksi.
Pepe saatteli minun tien viereen ja lähti hakemaan auton viedäkseen minut sairaalaan. Lopullinen diagnoosi oli 12 tikkiä otsaan, lievä keuhkopussin repeämä ja lievät revähdykset niska- ja ristiselän lihaksissa. Kallon luut jäivät ehjiksi, samoin selkäranka! Otsanahkan alle jäi palanen Afrikan hiekkaa, joka myöhemmin aiheutti kunnon turvotuksen. Selvisin onnettomuudesta säikähdyksellä, sillä jalkeille olin seuraavan päivänä ja fillarin selässä jo viikon kuluttua. Niska ja selkä vihoitteli pitkään, useita kuukausia, mutta kipu ei ollut niin kova, että se olisi estänyt harjoittelun maastossa!
Kiitos ihmeparantumisesta kuuluu ennenkaikkea suojelusenkelille (jota en ole tuon jälkeen vaivannut, vaan käytän AINA kypärää ja muita suojia), Pepelle ja länsimaiselle kirurgialle!
Reitin alkupää oli lukittu puomilla, millä estettiin autolla maastossa ajaminen. Nooh, äkkiäkös sitä yhden fillarin nosti portin yli, joten hip hei ja matkaan. Tunnin ajeltuani päätin pitää reilun lepotauon yhden pienen kumpareen päällä. Siinä vettä nauttiessani näin muutaman kilometrin päässä avolava kuorma-auton sekä joukon miehiä. Olivatten ilmeisesti korjaamassa jotain aitaa tai jotain.
Lähdin jatkamaan matkaa, samalla kuorma-autoon lastattiin joukko mustia miehiä lavalle ja he lähtivät ajamaan kohti minua. Ajelin muutaman minuutin ja vilkaisin taakseni. Näin puskien takaa auton nostattaman pölypilven lähestyvän, aivan kuin minua seurattaisiin. Lähdin polkemaan entistäkin kiivaammin. Seuraavasta risteyksestä vasemmalle, polulle, joka oli hädintuskin maastoautolla ajokuntoinen, paremman tien mennessä suoraan.
Ehdin sopivasti mutkan taakse, jolloin kuulin kuorma-auton ajavan toista tietä melkoista vauhtia ohitseni. "Huh-huh, menivät sittenkin ohi". Vaan ei, meni muutama minuutti ja kuorma-auto palasi takaisin ja kääntyi kohti minua. Mikäs auttoi, kuorma-auto ajoi kohdalleni. Kröhm, tunsinko palan kurkussa? Lavalla kymmenkunta neekeriä pyyhki pölyä silmistä, repsikan ikkuna avautui ja ulos työntyi buurin pää.
Buuri kyseli kaikenlaista, enkä ymmärtänyt ihan kaikkia hänen kysymyksiään, sillä hän puhui englantia Afrikaansin murteella. Hän uteli kuka olin, mistä tulin ja mitä tein. Näppärästi esittäydyin Aabraham Svennssoniksi, ruotsalaiseksi kehitysyhteistyöntekijäksi, joka oli lähtenyt vapaapäivänään tutustumaan kauniin kaupungin upeisiin maastoihin. Kerroin myös Ruotsin jokamiehen oikeuksista ja oletin että samanlaiset olisi myös Namibissa. Buuri valisti tyhmää Ruotsalaista, ettei Namibiassa ole jokamiehen oikeuksia, ja ettei toisen omistamalla tiluksella saanut liikkua ilman omistajan kirjalllista lupaa. Hän kehoitti minua poistumaan tiluksiltaan mahdollisimman nopeasti. Tuossa vaiheessa mieleeni ei tullut kysyä, mitä tarkoitusta varten buurilla oli pistooli näkyvillä kainalokotelossa, vaan lähdin ripeästi kohti kaupunkia ja kerroin, että jatkossa aion käydä kysymässä luvan savannilla liikkumiseen. Tuon jälkeen en ole käynyt savannilla pyöräilemässä!
Windhoekista noin 20km etelään on korkea vuori, joka näkyy upeasti kaupunkiin
saakka. Tuo vuori kohoaa selvästi ympäröivää vuoristoa korkeammelle. Kaupunki
sijaitsee 1800m:n korkeudessa, lähivuoret yltävät suunnilleen 2000-2200m:n
korkeuteen, mutta tuo jättiläinen on 2500m korkea. Sen päällä on radio&tv-linkki,
joten sinne johtaa tie. Koska vuori on jyrkkä, niin myäs päälle johtava tie on jyrkkä ja
siksi myös päällystetty, loivat paikat asfaltilla ja jyrkemmät betonilaatoilla.
Tien jyrkkyys on parhaimmillaan 20°, joten päällystys on ainoa konsti säilyttää
tie ehjänä - hiekka ei kestäisi paikoillaan kuin yhden sadekuuron. Koska vuoren päältä
on hyvät näkymät, niin tie on suljettu puomein, jolla estetään huviajelu maastoautoilla
vuoren päälle.On ilmiselvää, että jonkun maastopyöräilijän päässä syntyy hullu ajatus ajaa fillarilla vuoren päälle. Minkäs teet, eräänä joulukuisena (-93) sunnuntaiaamuna lastasin fillarini maastoauton lavalle ja ajoin autolla puomilla suljetun tien lähistölle. Jätin auton parkkiin muutaman sadan metrin päähän, jottei luvaton tekoni olisi paljastunut heti. Reppuun kamera, suklaapatukoita, vesipullo ja kuiva vaihtopaita; toinen vesipullon fillarin juomapullotelineeseen ja ei muuta kuin räväkkä fillarin nosto puomin yli ja muutama sata metriä ripeää polkemista ylämäkeen, niin etten näy maantielle.
Alkuspurtin aikana sain kalpean aavistuksen edessä olevasta urakasta. Vaikka kello ei
ollut edes yhdeksää aamulla, niin aurinko poltti ihoa ja hikeä alkui valua silmiin
välittömästi. Reitti alkoi 1900m:n korkeudesta, joten hapen määrän vähyys toi lisärasitusta
sinänsä jyrkkään nousuun. Arvelin, että eräs hikipisara ennättää virrata ennenkuin
olen vuoren huipulla. Samoin edessä näytti olevan useahko pysähdys, sillä edes
Afrikasta ei tuntunut löytyvän riittävästi hapekasta ilmaa keuhkoihin!
Ensimmäisen kilomerin matkalla oli nousua suunnilleen 200m, sitten 50m laskua ja parisen kilometria suht'koht' tasaista siirtymätaivalta keskellä kuivaa savannia, ainostaan himpun yli 30°C lämmintä. Kolme kilometriä poljettuani olin aivan vuoren juurella. Matkaa oli jäljellä pari kilometriä ja nousua 450m. Aluksi meni ihan hyvin, sillä vuoren alaosassa tie kulki loivasti, mutta viimeinen puoli kilometriä oli todella jyrkkää. Hiki valui solkenaan, jaksoin ajaa ylöspäin muutaman kymmenen metriä, sitten oli pakko pysähtyä puuskuttamaan ja odottaa maitohappotason laskemista reisissä. Muistaakseni nousu kesti kaikenkaikkiaan 1,5 tuntia. Ylöspäästyäni olin rättipoikki ja liti/hikimärkä ja toivoin viilentävää tuulta, mutta kuten tavallista, tuulet tulevat vasta iltapäivällä.
Join ylhäällä veden loppuun ja nautiskelin mielessäni tulevasta, pitkästä laskusta. Liian aikaisin. Vauhdikkaasta laskusta oli turha haaveilla, sillä tie teki muutaman sadan metrein välein äkkijyrkän mutkan. Ensimmäiseen mutkaan tulin ilman jarruttelua, kunnes tajusin että kohta pitäisi kääntyä todella tiukasti, vauhtia oli aika hulppeasti. Kun ajaa jyrkässä kulmassa olevaa betonilaattaa pitkin alaspäin, niin jarrutusmatka on todella pitkäääääääää... Sain juuri ja juuri hidastettua vauhtia sen verran, että pysyin tiellä enkä suistunut rotkoon. Tämän jälkeen jarrutin koko laskun enkä päästänyt vauhtia kasvamaan. Tasangolle päästyäni oli ihan mukava päästä oikaisemaan vasemman käden sormet! Jos kiipeäminen kävi reisien päälle, niin lasku rasitti eniten jarrutukseen käytettäviä sormia. Laskun aikana en sittenkään päässyt nauttimaan vauhdin huumasta!
(Vuoren päällä otettu kuva on silkkaa historiaa, sillä siinä näkyvä runko on katkenneena
jossain Cannondalen varastossa. Runko (v2.8?) katkesi kesken ajon keväällä -94. Reklamoin
asiasta tehtaalle, jolloin sain uuden rungon (v3.0?) hajonneen tilalle. Sittemmin olen
lisäksi paikkamaalannut koko rungon mattamustaksi. Mainoslogon kohdalla on toistaiseksi
URL minun kotisivuille (=tänne!), mutta ko. tila varattu tulevien
sponsorien käyttöön.)
alkuun
edelliselle sivulle