Dia 2 (15)

Lapsiperheiden tukien osuus bruttokansantuotteesta pienenee lapsimäärän vähetessä, jos nykyinen alhainen syntyvyys jatkuu (KELA 1999). Bruttokansantuotteeseen syntyvää pelivaraa olisi hyvä kohdistaa perhekoon kasvukynnysten poistamiseen. Kolmannesta lapsesta alkavan perhekoon kasvukynnyksen kovuutta kuvaa, että aborttien suhde syntyneisiin on suurin välillä 3-5 lasta (STAKES, Aborttitilasto 1997, Suomen tilastollinen vuosikirja 1998).

Yhteiskunnan ei tulisi lainsäädännössä ottaa tavoitteeksi mitään ihanneperhekokoa. Keskimääräisiä lapsilukuja ja keski-ikälukuja siitä milloin ensimmäinen lapsi tehdään, voidaan käyttää mittareina perheiden hyvinvoinnista ja yhteiskunnan perhepolitiikan onnistumisesta. Niitä ei tule kuitenkaan käyttää velvoitteena ja kannustimina johonkin perhekokoon. (Väestöliitto: perhepoliittinen ohjelma, 1998). Toisaalta ei tule myöskään kaventaa edellytyksiä lapsimäärän kasvuun. Perhekoon kasvu yli kahden lapsen on arvo- ja elämäntapavalinta, jolle hyvinvointiin tähtäävässä pohjoismaisessa laskevan syntyvyyden yhteiskunnassa tulee olla sijaa. Lapsimäärä pitäisikin voida valita vapaasti perheen omista lähtökohdista.

Perheellä tulisi olla taloudelliset mahdollisuudet valita lasten hoitotapa itse. Yhteiskunnan tulisi tukea eri hoitotapoja lapsimääriin suhteutettuna tasapuolisesti, myös monen eri-ikäisen lapsen hoitoa kotona. Uusia menettelyjä, esimerkiksi palveluseteleitä, käyttäen yhteiskunnan menot eivät välttämättä edes olennaisesti kasva, vaikka lasten kokonaismäärä kasvaisi (vrt. Palokangas: Säätelyn vaikutus lasten päivähoitopalvelujen kustannustehokkuuteen, lisensiaattitutkimus, Tampereen yliopisto 1999).

Hoitotavasta riippumatta useita lapsia hoitavan toimeentulo-, eläke- ja sosiaaliturvan tulee olla kunnossa. On kohtuullista, että vieraaseen hoitajaan nähden myös lasten synnyttäjälle saadaan tähän tasavertaiset taloudelliset edellytykset.