Ikäluokkien väestövastuu: "Paras aika istuttaa puu oli 20 vuotta sitten, toiseksi paras on nyt"
- Lapset ja lastenlapset ovat jokaisen lapsiperheiässä olevan ikäluokan tärkeimmät eläkeajan rahoittajat
- Nyt rahoittajina olevat suuret ikäluokat ovat synnyttäneet liian vähän lapsia vanhuusajakseen
- Jos syntyvyys ei kasva, lasten ja lastenlasten rahoitustaakka kasvaa ja jää nykyistä suuremmaksi
- Mitä
kauemmaksi syntyvyyden
kasvu
siirtyy,
sitä vaikeampi on rahoittaa sosiaaliturvaa
Kuva 1. Ikäluokkien keskikokojen toteutunut ja ennustettu kehitys vuosina 1950-2069 osoittaa hoitajia tarvitsevien eläkeläisten lukumäärän voimakkaan kasvun ja sen, että suuret ikäluokat ja heidän lapsensa tarvitsevat nyt syntyviä ja tulevia lapsia eläkevaiheensa sosiaaliturvan rahoittajiksi. Suurten ikäluokkien muutto Ruotsiin 60-70 lukujen taitteessa työn, asuntojen ja autojen perään näkyy myös selvästi. Väestövastuurooli korostaa kunkin ikäluokan ajankohtaisinta vaikutustapaa.
Väestövastuulla tarkoitetaan tässä kunkin ikäluokan velvollisuutta hoitaa eri ikävaiheissaan kansan säilymisen ja kulttuurin jatkuvuuden kannalta ajankohtainen muuhun väestöön kohdistuva roolinsa, jotta kaikilla ikäluokilla olisi mahdollisuus hyvään elämään ja turvattuun vanhuuteen.
Tarkastelutavan avulla on helppo seurata ikäluokan siirtymistä taulukossa lapsuudesta aktiivikauden kautta eläkeläisiksi. Työikäisen aktiiviväestön määrä on ratkaisevan tärkeä eläke- ja sosiaaliturvan rahoituspohjan kannalta ja sen yhteys aikaisempaan syntyvyyteen näkyy tällä tarkastelutavalla selvästi, samoin hoitoa tarvitsevien vanhusten määrän raju kasvu.
Lukumäärät osoittavat suuruusluokat ja suhdelukujen tarkastelu osoittaa, että tilanne ei parane kysymysten käsittelyä siirtämällä. Esimerkiksi vuosina 1950-69 taulukon laskentatavalla yhtä eläkeikäistä kohti oli 4,4 työikäistä. Ellei syntyvyys tai maahanmuutto korjaa tilannetta, suurten ikäluokkien "hoitovuosina" 2030-2049 heitä on 1,4 yhtä eläkeläistä kohti. Hoidettavia on silloin 320 000 enemmän kuin nyt, kun aktiivi-ikäisiä on vielä 2,7 yhtä eläkeikäistä kohti. Taulukkoon on erikseen laskettu myös 65 vuotta täyttäneiden määrä sataa 20-65 vuotiasta kohti. Tämä määrä kasvaa 25:stä yli 50:een.
Sivun alkuun
Jokaisen ikäluokan on kannettava väestövastuunsa
Väestövastuuta korostavalla tarkastelutavalla saadaan näkyviin eri ikäkausien kehityskulku eri vaiheissaan paremmin kuin moniin muihin tarpeisiin soveltuvalla poikkileikkausmallilla. Siitä näkyy myös, että työikäisen väestön on tarpeen huolehtia muidenkin ikäluokkien tarpeista ja lasten riittävyydestä, jotta he turvaisivat työikäisen väestön jatkuvuuden avulla oman ja lastensa tulevaisuuden. Kyseessä on eräänlainen sukupolvimalli.Tavanomaisessa yhden vuoden poikkileikkaustarkastelussa korostuvat tuottavan aktiiviväestön tarpeet ja määrän maksimointi. Passiiviväestö ja sen mukana lapset ja nuoret näkyvät helposti vain rasitteena ja minimoitavana kustannuksena. Samoin käy alle 20 vuoden tähtäimellä tehdyissä tulevaisuuden tarkasteluissa, joissa lapset eivät vielä ehdi kasvaa uudeksi työvoimaksi. Lasten hyväksi tehty työ ei niissä ehdi näkyä "tuottavana".
Aktiivikautena ihmiset ovat ensin parhaassa pesänrakennus- ja synnytysiässä ja siirtyvät sitten palkkatason noustessa ja kodin vähitellen tyhjentyessä rahoittajiksi. Eläkeajan alkuvaihe on monille aktiivisen isovanhemmuuden aikaa, jolloin lastenlapset ovat tärkeitä - kulttuuriperintöä siirtyy sukupolven yli kertomusten mukana. Erityisesti lapsiperhevaiheessa riittävät edellytykset väestövastuun kantamiseen mahdollistavat työvoiman ja väestöpohjan tasapainoisen kehityksen, niiden puuttuminen vaikuttaa heikentävästi pitkään.
Taulukosta näkyy, että lapsiperheiden ja eläkeläisten etujen vastakkainasettelu on erittäin lyhytnäköistä. Lapset ovat työikäisinä vanhempiensa ikäluokan varhaisen eläkevaiheen ja lastenlapset myöhäiseläkevaiheen tärkeimpiä rahoittajia ja hoitajia ikäluokasta riippumatta. Sosiaaliturvaan käytettävissä oleva rahamäärä on sidoksissa työikäisen aktiiviväestön määrään ja tuottavuuteen. Määrä ja tuottokyky taas ovat sidoksissa lapsiperheiden edellytyksiin saada ja kasvattaa lapsia ikäluokan lapsuusvaiheessa.
Sivun alkuun
Suurten ikäluokkien panostus inhimilliseen pääomaan jäi kesken
Kehitysmaissa pyritään vähentämään lapsilukua, jotta syntyvyys alenisi, mutta täällä pitäisi lisätä. Taulukosta näkee, että tähän pitäisi kiinnittää huomiota viimeistään nyt, koska viivyttelyllä huono ylimenokausi pitenee. Alle promillen osuudella maailman väestöstä Suomessa on vähän suuruudenhullua puhua globaaliin liikakansoitukseen vaikuttamisesta, kun kansalaistemme väheneminen täällä merkitsee samalla pitojen huononemista.50-luvun suurissa perheissä kasvaneet suuret ikäluokat eivät aikanaan synnyttäneet tarpeeksi lapsia oman vanhuutensa varalle. Heidän tullessaan parhaaseen synnytysikään 60-70 luvuilla tapahtui maaseudun elinehtojen ehtyessä mm. mittava maaltapako asutuskeskuksiin ja Ruotsiin.
Uusien asuntojen hankinta, autoistuminen ja muiden elintason tunnusmerkkien tavoittelu vaativat silloinkin molemmat vanhemmat työuralle rahoituksen ja taloudellisen turvan jatkuvuuden varmistamiseksi.
Ehkäisypillerit tulivat uutena kuvaan mukaan. Lapsiluku pieneni radikaalisti, lapsiin "ei ollut varaa". Niinpä kun 50 -luvun suuret perheet tyhjenivät, uusia ei tullut riittävästi tilalle. Ehkä niissä lapsina koettu elintaso ei houkutellut uusissa olosuhteissa jatkamaan perinnettä, vaikka 50-luvun vanhemmat peräävätkin aika ajoin julkisuudessa tunnustusta puutteellisissa oloissa tekemälleen lastenhoitotyölle.
Sivun alkuun
Suuret perushankinnat ovat kynnys nykyisillekin ikäluokille
Muuttovoittopaikkakunnilla asunnon ja auton hankinta- ja suurentamiskynnykset on nykyisinkin useimmille lapsiluvun kasvuun muuten halukkaille lapsiperheille liian suuria, kun ensihankinnatkin ottavat jo koville. Perhetukien merkitys lisälapsista aiheutuvien kulutusmenojen kompensointiin on edelleen tärkeä erityisesti lapsiluvun kasvaessa ja veroasteen noustua korkeaksi. Asunnon ja auton hankintakynnykseen ne eivät kuitenkaan pure kynnyksen suuruusluokasta johtuen. Eivät purreet suurilla ikäluokillakaan.Lapsiperheille vapaan liikkumisen kannalta yhä tarpeellisemmiksi ja yleisemmiksi käyneiden autojen merkitystä on tässä yhteydessä aliarvioitu ja tietoisesti vähätelty. Autojen verotuotoista on haluttu pitää kynsin hampain kiinni. Taustalle on jäänyt myös asuntohintojen nousujen merkitys kyvylle kantaa väestövastuu lapsiperhevaiheessa.
Perhepolitiikan hullut vuodet
Monella suuriin ikäluokkiin kuuluvalla, nyt "rahoittaja" -vaiheessa olevalla, asenteet ja mielipiteet ovat edelleen peräisin 60-70 luvuilta, jolloin käynnistettiin mm. päivähoidon kehittäminen, jotta perheiden toimeentulo paranisi äidinkin ansiotuloilla.Kuva 2. Toimeentulotukea tarvitsevien osuudet kuvastanevat jossain määrin eri kokoisten lapsiperheiden toimeentulotasoja. Osuuksien muutoksista näkyy mm. vuosien 1995-96 perhetukileikkausten kohdistuminen. Toimeentulotukiehtojen tiukentamisen jälkeen vuodesta 1998 näkyvää alenemaa ei näy tulonjakotilastossa alimman viidenneksen lapsiperheiden määrän kehityksessä.
Viime vuosikymmenellä lapsiperheiden asemaa ja perhetukia systemaattisesti heikennettiin lapsettomiin nähden. Seuraukset ovat näkyneet mm. lisääntyvänä välinpitämättömyytenä ja lasten pahoinvointina yhteiskunnassamme.
Lapsiperheet joutuvat käyttämään yhä enemmän aikaa varmistaakseen kilpailukykyisten ansioiden jatkuvuuden ja vertailukelpoisen elintason säilymisen. Eniten lisätyövaatimusta tulonsaajaa kohti syntyy kustannusten kasvaessa ja perhetukien heiketessä perheille, jotka hoitavat suuren lapsimäärän itse. Erillisverotuksen ja lapsivähennysten puuttumisen takia tätä työtä verotetaan raskaimmin.
Myös rahallisesti suurimmat perhetukien leikkaukset ovat kohdistuneet näihin pääosin yhden päätulonsaajan monilapsisiin perheisiin. Eniten nämä leikkaukset ovat tuntuneet Lipposen kaudella työväestön suurissa lapsiperheissä. Vaikutukset näkyvät mm. kuntia rasittavina toimeentulotuen tarpeen muutoksina. Näiden monilapsisille perheille suurten leikkausten merkitys on ollut valtiolle kuitenkin rahallisesti pieni suurten perheiden vähäisestä määrästä johtuen.
Toimeentulotukea saavien osuuksien kehitys kuvassa 2 kuvastanee paitsi leikkausten kohdistumista, myös jossain määrin eri kokoisten lapsiperheiden toimeentulotasojen eroja laajemminkin. Lapsiluvun kasvu neljään ja yli näyttää heikentäneen perheiden toimeentuloa koko 90-luvun erityisen selvästi ja perhetukien leikkaukset ovat tuntuneet niissä poikkeuksellisen voimakkaina. Pienemmistä perheistä johtopäätösten vetäminen kuvasta 2 on vaikeampaa, koska mukana luvuissa on myös perheitä, joissa osa lapsista on jo täyttänyt 18.
Muista yhteyksistä on kuitenkin selvää, että toimeentulo niukkenee lapsiluvun kasvaessa.
Kun tuen saajien osuus alenee kuvassa 2 vuodesta 1998 eteenpäin, houkuttelee ajatella sen johtuvan toimeentulon paranemisesta. Tällöin tapahtuneen toimeentulotuen saantiehtojen kiristymisen jälkeen tulonjakotilaston alimmassa tulonsaajaviidenneksessä lapsiperheiden määrä kuitenkin kasvaa kuvassa 3, joten saantiehtojen kiristymisellä lienee ollut suurempi vaikutus.
Kuva 3. Lapsiperheiden kuuluminen tuloviidenneksiin 1990-2000 osoittaa lapsiperheiden määrän kasvaneen alimmassa viidenneksessä (punainen käyrä). Perheitä on myös siirtynyt alempiin viidenneksiin. Kasvu vuodesta 1998 on ristiriidassa toimeentulotuen tarpeen vähenemisen kanssa samana aikana.
Suuria perheitä tarvittaisiin kuitenkin lisää jo ennen suurten ikäluokkien eläkkeellelähtöä väestörakenteen tasapainottamiseksi ja työvoiman saannin turvaamiseksi jatkossa. Kuvassa 3 näkyvä lapsiperheiden toimeentulon heikkeneminen ja kuvassa 2 näkyvä suurten perheiden muita suurempi riski päätyä minimikulutustasolle tuskin kannustaa tähän.
Hallitus on viime aikoihin asti sivuuttanut syntyvyyden ja lapsiluvun kasvutarpeen merkityksen kansalliselle säilymiselle, kilpailukyvylle ja sosiaaliturvan rahoitukselle, vaikka kehityskulku on lukuina ollut nähtävissä mm. ETK:n ja KELA:n aktuaarien sekä Tilastokeskuksen ja
Väestöliiton tuottamista aineistoista jo pitkään. Tuloksena kilpailu työkykyisistä ja -haluisista maahanmuuttajista on tullut lähivuosikymmeninä välttämättömäksi. On eletty perhepolitiikan hulluja vuosia, joiden seurauksista kärsitään vielä pitkään. Muutosta tarvitaan.
Sivun alkuun
Kynnyksiä perhettä perustettaessa ja lapsiluvun kasvaessa yli kahden lapsen tulisi madaltaa
Syntyvyyden kasvu alkaa vaikuttaa työikäisen aktiiviväestön määrään jo parinkymmenen vuoden kuluttua, heti alkaessaan noin 10 vuotta suurten ikäluokkien varhaisen eläkevaiheen alun jälkeen. Ollaan siis jo reilun parin hallituskauden verran myöhässä, mutta vielä ajoissa suurten ikäluokkien suurinta hoitajien tarvetta ajatellen.Lisäpanostus yhteiskunnalle kotihoitoa kalliimpaan päivähoitoon ei todennäköisesti nosta syntyvyyttä ratkaisevasti nykyisestä. Päivähoitoa käyttää vajaa puolet 0-6 vuotiaista osa- tai "koko"päiväisesti eli noin 18% alle 18-vuotiaista lapsista. Kun päivähoidossa olevaan lapsiviidenneksen hoitoon kohdistetaan jo lapsilisien suuruusluokkaa oleva nettopanostus (asiakasmaksut vähennettynä) ja se parantaa lähinnä pienten kahden tulonsaajan perheiden mahdollisuuksia hankkia parempi toimeentulo, panostuksen lisääminen tuskin kasvattaa perheiden lapsilukua. Tähän viittaa myös se, että syntyvyydeltään matalimmissa kunnissa päivähoidon käyttö on suurempaa, kuin syntyvyydeltään korkeimmissa.
Enemmän auttaisi lisäpanostus perheen perustamiskynnyksen madaltamiseen, samoin yli kahden lapsen menevän lapsiluvun kasvun esteiden poistamiseen niiltä, jotka ovat siihen muuten valmiita. Väestöliiton Perhebarometri osoittaa, että potentiaalia lapsiluvun kasvuun on, lapsilukutoiveet ovat toteutunutta suuremmat.
Jotta myös pienen elintasojouston perheet kasvattaisivat lapsilukuaan, tarvittaisiin lapsilisien ostovoiman palauttamista kulukorvauksena tai perhevähennysten palautusta verotukseen, lasten kotona hoidosta johtuvan tulon ja eläkkeen menetyksen kompensointia (esim. Lapsiperheiden Etujärjestön markkinoiman Tasarahamallin tapaan) ja lapsiluvun kasvun takia asunnon ja auton suurentamisesta johtuvien lisäverojen huomiointia verotuksessa niin, että kokonaisverotus ei olennaisesti kiristyisi kahden lapsen normista. Tämä olisi yhteiskunnan tietoista investointia inhimilliseen pääomaan, tulevaan työvoimaan.
Jos lapsimäärämme kasvaisi pääosin perhekohtaisen lapsiluvun kasvuna, paine päivähoidon lisärakennusinvestointeihin tai ryhmäkokojen kasvuun tuskin kasvaisi vastaavasti, koska lapsiluvun kasvaessa yhteiskunnalle kalliimman päivähoidon käyttö perheissä vähenee.
Pelkällä "kahden lapsen normilla" uusiutumistasoiseen syntyvyyteen 2,1 lasta per nainen ei edes päästä, vaikka 100%:lla naisista olisi kaksi lasta. Jos kolmea suurempia lapsilukuja ei "hyväksytä", pitäisi puolella naisista olla kolme lasta nykyisellä lapsettomien (15%) ja yksilapsisten (10%) määrillä - ei kuulosta mahdolliselta. Suurempia perheitä siten tarvitaan väestön ja työvoiman jatkuvuuden turvaamiseen nykyistä enemmän.
Lapsiperheet ovat kansakunnan kannattavin investointi
Onko tähän sitten varaa? Kyllä on, kun ajatellaan lasten aktiivikautenaan tulevaisuudessa tekemiä keskimäärin 35 vuoden työpanoksia.
Kuva 4. Lasten tulevien työpanosten bkt -arvo on karkeasti laskien keskimäärin 3,5 miljoonaa euroa per lapsi, jos bkt kasvaa pitkällä aikavälillä 3% vuodessa ja yhden vuoden bkt -tuotto lasketaan jakamalla (vuoden 2000) bruttokansantuote työllisten määrällä, työllisethän sen tekevät. Siitä 1,7 miljoonaa euroa on veroa bkt -veroasteella laskettuna. Kustannukset lapsista on laskettu 0,25 miljoonaksi euroksi per lapsi (VATTin mukaan 1-2 milj. mk).
Vaikka kuvan 4 laskelma on lähinnä suuntaa antava, se kertoo suuruusluokkatasolla, että lasten hyvä hoito ja kasvatus on erittäin kannattavaa työtä, tehdään se kotona, päivähoidossa tai koulussa. Mitä suurempi lapsiluku perheessä on, sitä suurempi bkt -tuotto syntyy tulevaisuudessa jaettavaksi.
Pikemminkin voisi siis kysyä, onko meillä varaa
jättää
panostamatta, kun syntyvyyden kasvu on käytännössä
ainoa tapa taata pitkällä tähtäimellä
kestävä
väestörakenteen ja työvoiman kehitys maassamme ja
kansamme ja kulttuurimme säilyminen.
Kysymyksiä pohdittavaksi
- Pitäisikö perhepolitiikkaa arvioida uudelleen uusiutumistasoisen syntyvyyden, käytännössä lapsiluvun kasvuesteiden poistamisen näkökulmasta, jotta työvoiman saannin jatkuvuus olisi turvattu tulevaisuudessa pitkällä tähtäimellä?
- Pitäisikö jo muuttoliikkeen takia lapsiperheiden lapsista aiheutuvia kustannuksia kattaa enemmän valtakunnallisesti?
- Pitäisikö kuntien lapsikustannuksia keventää siirtämällä perhetukia viimesijaisista tuista vähennyksiin verosta ja ensisijaisiin tukiin?
- Pitäisikö lasten ja nuorten hoito- ja kasvatustyö tehdä nykyistä houkuttelevammaksi uravaihtoehdoksi, joka lapsiluvun kasvaessa voisi olla kokopäivätyö myös lasten vanhemmalle?
- Pitäisikö maahanmuuttajapolitiikka arvioida uudelleen työvoiman ja kansallisen turvallisuuden kannalta selektiivisemmäksi?
- Onko oikein ja kohtuullista, että nykysyntyvyydellä vähiten eläkemaksuja maksaneet hyötyvät eläkkeinä eniten, kun taas eniten maksaneet aikanaan väistämättä hyötyvät eläkkeinä vähiten väestörakenteesta ja sen kehityksestä johtuen?
- Onko viisasta mm. verottamalla nostaa lapsiperheiden välttämättömiksi kokemien hankintojen hintataso niin korkeaksi, että lapsiin ei ole enää varaa, tai lapsille ei ole niiden maksuun tarvittavan työmäärän jälkeen aikaa?
- Pitäisikö äitiyslomakustannukset saada naisvaltaisten alojen sijaan yhteisesti katettaviksi, jolloin nais- ja miesvaltaisten alojen kustannusrakenne ja palkkapelivara tältä osin tasapainottuisi?