Tein itselleni tavoiteväliaikataulukon, printtasin sen ja teippasin kellon rannekkeeseen. Tavoitteena on pyrkiä lähtemään 6.40 min/km liikkeelle ja ekan kympin jälkeen 6.30 min/km. Näin tavoiteloppuajaksi tulisi 4.35.58 - mielestäni varsin haastava tavoite mutta päävalmentajan hyväksymä. Pakkasin kassit heti töitten jälkeen. Illalla normaali jauhelihakastike-spagetti ateria ja ajoissa nukkumaan. Jännittää melko lailla, silti varsin rento olo.
Aamulla klo 9 lähtö Turun suuntaan, matkalla puoli litraa urheilujuomaa, desi vettä ja kaksi vessataukoa. Perillä klo 11, parkkipaikka löytyy helposti lähtöalueen läheltä.
Ilmoittautuminen ja vaatteitten vaihto Turun teatterissa. Vielä viimehetken valmistelut mm. vaseliinit nivusiin, laastarit rintoihin, aurinkorasvaa olkapäihin, Turkulaisten radiokanavien virittäminen kännykkään sekä tyhjennysharjoittelu teatterin miesten WC:ssä.
Ulkona viimeistään käy selväksi että keli on kuuma ja aurinkoinen. Fiilis on oudon löysä: vain kevyttä jännittämistä. Arvelluttaa miten pystyy puristamaan kun on näin välinpitämätön olo. Kelin ansiosta ajatukset on lähinnä läpipääsemisessä. Lähtöalueelle kerääntyy arviolta 500 ihmistä, kevyt jumppa ja sitten alkaa lähtölaskenta.
Lähdössä ei ole kummenpaa ryysistä. Pääsen nopeasti lähtöportin läpi ja kadulle. Yritän pitää vauhdin aisoissa kun jengiä suihki joka puolelta ohi. Meno tuntuu kohtalaisen hyvältä. 5 km:n kohdalla olen noin minuutin jäljessä tavoiteaikataulusta. Kaupunkiosuus on kuuma, satamassa vähän onneksi tuulee. Ruissalossa pääsee puitten varjoon ja tilanne tuntuu taas inhimilliseltä. Päätän joka juomapaikalla vetää rauhassa mukin urheilujuomaa ja mukin vettä ettei nestehukka pääse yllättämään. Otan lisäksi yhden kupin vettä, jolla kastelen lippiksen ja kaadan osan suoraan päähän. Juttelen parin hepun kanssa, peesailen ja tarkkailen muita juoksijoita. Syke tuntuu pyörivän 150 - 160 paikkeilla, hiukan korkeampi kuin ajattelin mutta koska ei tunnu pahalta ja koska mukana on kilpailujännitystä en huolestu. 10 km:n väliaika näyttää että on tultu aika tarkkaan 7 min/km vauhtia.
Yritän hiukan petrata vauhtia ja löydän pari nuorta juippia, jotka tuntuvat etenevän sopivaa vauhtia ja lyöttäydyn mukaan. 11 km:ssa otan ekan geelin, juottopaikkaa joutuu vaan odottaamaan yllättävän pitkään. Ajatuksena ottaa geeli puolen tunnin välein tästä lähtien. 13:sta kohdalla Turun maratontiimistämme valitettavasti pois jäänyt jäsen Jukka soittaa kyselee tilanteen ja heittää tarvittavat kannustukset. 15 km kohdalla homma alkaa tuntua yksitoikkoiselta ja pistän radion päälle. Radiosta ei kovin inspiroivaa materiaalia tunnu löytyvän, mikä tässä vaiheessa ei vielä tunnu ongelmalta. 18 km:n kohdalla porukkaamme liittyy vanhempi kaveri. 20 km kohdalla olen 3 min jäljessä tavoitteesta ja etenemme kohti maalialuetta mielestäni kiristetyllä tahdilla.
Maalin jälkeen Veera antaa minulle 4 geelipussia lisää. Juoma-asemalta jaetaan Maxim-energiapatukan paloja, joita nappaan muutaman kouraani ja rouskuttelen matkalla. Vetoapuni painaa hyvää tahtia ja toinen nuorista kolleista alkaa näyttää väsymisen merkkejä. 25 km väliaika jää jopa alle tavoitteeni eli viimeinen 5 km on menty todella vauhdilla. Vaihdan muutaman sanan reippaamman nuoren kaverin kanssa ja ylitämme pisteen mitä pitemmällä en ole ikinä käynyt (27 km). Väsyneen oloinen kaveri alkaa hiipua ja jää kelkasta. Jatkamme kolmestaan ja tikkaamme rintarinnan ylös Ruissaloon. Periaatteessa tuntuu jo saamarin pahalta mutta saan kuitenkin psyykattua itseni muihin ajatuksiin ja homma sujuu yllättävän reippaasti. En huomaa katsoa kolmen kympin väliaikaa. En myöskään tarkoituksella katsele enää sykettä sillä se varmasti on ikävästi 180:n luokkaa.
Tunnustelen tuleeko joku kolmenkympin muuri eteen - ei tule, ei myöskään 32 km:n muuria. Sen verran sekaisin olen että hetken aikaa luulen että ajanottokelloni on jo 4.30 ja että tulee kiire viiteen tuntiin. Vähän ajan päästä tajuan että se onkin 3.30. 33 km:n kohdalla Jukka pirauttaa ja joudun myöntämään että tossu nousee kuitenkin vielä yllättävän hyvin, saan tsempin taas päälle. 35:n kohdalla väliaika ei enää jaksa kiinnostaa, laukkaan jo hieman väkinäisesti eteenpäin. Juomapaikalla tiputan ensin geelipussin maahan, nostan sen ylös ja putsaan hiekasta. Sitten juomapaikalta poistuessa otan normaalisti hatun päästä nappaan vesimukin ja kumoan vedet päähäni mutta mukin sijasta heitänkin lippiksen tien sivuun - ei ole mies kaikkein terävimmillään tässä vaiheessa juoksua. Joudun palaamaan pari metriä ja nappaamaan hatun mukaan. 36:n paikkeilla joudun piipahtamaan kuselle pusikkoon, jään hiukan seuraamastani parivaljakosta ja homma tuntuu menevän koko ajan vaikeammaksi. Yritän selata virittämiäni radio-kanavia jos löytäisin jotain piristävää musiikkia - ei löydy kuin ruotsinkielistä puhetta ja valitusvirsiä, mikä vaan syö miestä entisestään.
Viisi kilsaa ennen maalia alkaa tosissaan hyytymään. Koko ajan on käveleminen mielessä, juottopaikalla kävelenkin jo reilusti ja juon hartaasti. Kantti ei kestä ja alkaa vaihe, jossa vuorotellen juoksen kolme sataa metriä ja kävelen satametriä. Kolme kilometriä ennen maalia päätän että enempää ei kävellä ja hissuttelen hammasta purren menemään. Joen varsi tuntuu pitemmältä kuin ekalla kierroksella. Joka sillan kohdalla luulen että tästä mennään yli ja petyn useampaan kertaan. huomaan että ärsyttävin mahdollinen kannustus on että joku katsoja kertoo että "nyt on vähän jäljellä" ja että "nyt kaikki peliin" - totuus on että matkaa on liikaa jäljellä ja kaikki on ollut pelissä jo tunnin verran! Rouva ja tytöt löytyy kannustamasta toisiksi viimeisen sillan juurelta ja saattaa olla että saan siitä pientä apua loppumatkalle. Käännös sillalle ja siitä kaksi n. 300 metrin suoraa jäljellä maaliin. Liikun enää pyhällä hengellä. Jalat tuntuu jäykistyvän entisestään. Loppusuoralle käännyttäessä joudun ottamaan käyttöön puujalkatyylin, jossa kädet käy kun kilpakävelijällä ja puupökkeloitä siirrellään toisen eteen rytmikkäillä nykäisyllä. Kyllä on 195 metriä vähän helvetin pitkä suora. Maalissa näyttää olevan kaksi ajanottomaton näköistä mattoa peräkkäin ja ikäväkseni totean että vasta jälkimmäinen niistä on se virallinen maalilinja. Pääsen kuin pääsenkin maaliin ja olen totaalisen puhki. Yritän vilkuilla sopivaa nurmikkoa läheltä, mutta viiden metrin säteellä (johon katseeni yltää) ei moista löydy, joten läjähdän istumaan asfaltille lähes maalin eteen. Huimaa, hengästyttää, jalat on tukossa ja varpaat tulessa. Lapset kantaa mulle vettä ja kaatelen sitä päähäni. Loppuajasta ei itselläni ole mitään hajua enkä huomaa edes pysäyttää kelloani. Huhhuh!
Ote tuloslistasta:
# Nimi Joukkue Väliaika Nettoaika Kokonaisaika
5359 Nissilä Kimmo JurateResor 02:20:49 04:35:21 04:35:43
Pahimmasta toivuttua alkoi selvitä että juoksuhan meni erittäin hyvin: täysin oman tavoiteaikataulun mukaan, joka oli mielestäni laitettu jo vähän yläkanttiin omaan kuntoon nähden. Kaiken lisänä oli kuumimmat olosuhteet missä olen ikinä juossut. Juoksu eteni myös nousujohteisesti niin kuin oli tarkoituskin - kenties hieman liian kovaa 20 - 30 välillä, mistä ehkä johtui lopun kävelytarve. Vain pieniä vaurioita löytyy eri paikoista: siinä missä ennen oli vasen pikkuvarvas on nyt jumalaton vesirakkula-monumentti, vasemman käden kyynärnivel on kipeä, kitalakea(?) kirvelee syödessä ja tietenkin jalat on tönköt.
Alussa (11.1.2005):
Lopussa (4.7.2005):
Kaikki lähti viime syksynä epämääräisessä kunnossa annetusta lupauksesta ja yleisestä uhoamisesta. Harjoittelu lähtikin sitten käyntiin heti Uuden vuoden jälkeen Hotakaisen Juoksuhaudantien päähenkilön innoittamana. Kuuden kuukauden harjoittelu kantoi hedelmää, mitään muuta ei tarvinnut tehdä kuin seurata osaavan valmennusjohdon ohjeita ja täytellä harjoituspäiväkirjaa. Tämä osoittaa sen että määrätietoinen harjoittelu tekee päästäisen sykkeellä varustetusta miehestäkin maratoonarin.
Suurin kiitos saavutuksesta kuuluu Juhalle, joka päävalmentajan ominaisuudessa viritteli meikäläiselle sopivan harjoitusohjelman ja online harjoituspäiväkirjan, motivoi harjoittelun edetessä, antoi asiantuntija-apua, järkkäsi osaavan hierojan, huolehti tankkauksen onnistumisesta jne. jne. Kaikkia yksityiskohtia en muistakaan, mutta kaikki tietää ettei tämä poika olisi yksin kyennyt tähän. Niin kuin JurateResorin logossa sanotaan: In Jurate We Trust!
Kiitos kuuluu myös vaimolleni Ninalle ja lapsilleni Viiville ja Veeralle, jotka joutuivat harrastamaan iskän maratoonia puolen vuoden ajan.
...sen verran on tässä vielä jalat ja muu kroppa kipeänä että ehkä (ihan heti) ei toista maratonia tarvi juosta. Sen kuitenkin sanon että musta Marathon Finisher-paita päällä kehtaa kukkoilla!