Henkilökultti

lauantai, marraskuu 27, 2004

Viikonloppu, lamminta juotavaa ja filosofinen kirja. Paljon ei onneen tarvita. Nailla mieltymyksilla luulen rupeavani isona (lue ensi vuonna) tutkijaksi. Ongelma on vain siina, etta suurin osa tutkimuksesta on turhanpaivaista tai sanotaan vaikka, etta tunnen sen jotenkin liian standardoiduksi itselleni.

Erityisesti tama vaivaa kaupallista alaa, missa soveltavan tutkimuksen viidakossa omaperaisyytta joutuu etsimaan oikein kunnolla. En ole pitkaan aikaan tormannyt muualla kuin filosofian alalla edes artikkeliin, joka olisi simuloinut minua miettimaan asioita uudelta kantilta tai jonka "tulosta" voisi edes etaisesti pitaa mielenkiintoisena. Tosin kauppiksessa lopputuloksen tietaa jo ennen artikkelin lukemista. Lyhyesti: tiede ei ole erityisen siistia.

En oikein ymmarra miksi nain on. Riskinottoa valtetaan viimeiseen saakka kulkemalla samasta paikasta mista aina ennenkin on kuljettu. Tosin aivan huipputasolla tutkimus ei tallaista ole - olisiko niin, etta vain siella todella uskalletaan ottaa riskia (tai edes osataan kirjoittaa vetavasti)?

Taustalla on ehka tiedeyhteiso, joka kannattaa pikemminkin yltiokonservatismia tai ainakin heimokulttuuria. Osasyyna lienevat myos rahoituksen ongelmat: tyot loppuvat, jos et tee paria artikkelia vuodessa. Tiedeyhteiso omaksuu asiat hitaasti (mika on tietysti hyvakin) ja lapimurtoja tapahtuu suhteellisen vahan.

Ehka olisi sittenkin pitanyt valita ala, jolla rahoittajien mielesta tapahtuu edistysta ja johon liittyy vauhtia. Ainiin, niinhan mina teinkin mentyani tietojarjestelmia kaupallisesti (ja siten organisoinnin suunnalta) tutkivaa tiedetta oppimaan. Sen jalkeen jossain vain puhkesi jokin kupla ja krapula vaivaa pyorasta kauppiksessa pudonneita tutkijoita, jotka pitavat vanhoilla kalvoilla ja hypettavilla kirjoillaan kolmatta kurssiaan elektronisen kaupan ruusuisesta tulevaisuudesta odottaen koska rahan tulo alalle loppuu kokonaan.

Filosofian ongelmana on usein se (leikitaan tassa pieni hetki, etta filosofia on tiede, kun kerran oikein Helsingin yliopistossa niin leikitaan), etta tutkimus on erikoistunutta. Tama ei nahdakseni sovellu laisinkaan filosofiaan. Luet yhden jannun koko tuotannon, elamankerrat, merkittavimmat kommentaarit ja rakastajattaren kirjeet ja sitten olet oikeutettu filosofian laitoksen syventaviin opintoihin ja saat tehda kohteestasi gradun. Sitten teet gradun vaikka Hegelin tieteenfilosofian logiikan operaattoreista tai Descartesin pyorreteorian sovelluksista Newtonilaisessa fysiikassa. Jos gradu on hyva, saat toita laitokselta ja jatkat tutkimuksiasi aiheen parissa, jonka yleinen kiinnostavuus ja merkittavyys lahentelee vastaluvun avulla ilmaistuna aarettomyytta.

Bonuksena paaset opettamaan porukkaa, joista puolet virittaa dialektisia ansoja ja toinen puoli retorisia ansoja opettajalleen yhteisoon jossa tervehtimista pidetaan epaterveena ja jonka oppilaista puolet kuvittelee olevansa maailman aivoja. Unohtamatta taistelua ainoasta alalle myonnettavasta puolivuotisesta apurahasta naapurihuoneen Aristoteleen tradegiakasitysta lukion oppikirjoissa kasitellytta vaitoskirjantekijaa vastaan. Kerran viikossa opetuksen jalkeen kayt naapurihuoneen tutkijan kanssa juomassa kaljat pitkan sillan toisella puolella ja rantasateessa bussia odottaessasi Hakaniemen torilla mietit, etta tamako oli elama.

Tutkimuksesta poissa ovat paitsi merkitykselliset kysymykset ja niihin asetetut vastaukset kuin tutkimuksen merkittavyys. Eika moisesta ole enaa edes tieteen itsekritiikiksi yhteiskunnasta nyt puhumattakaan. Bonuksena viela se, etta merkitysta tuskin loytyy edes omalle elamalle. Elama laitoksella muistuttaa mita tahansa tyopaikkaa, poissa hohto, alyllinen ponnistelu ja omakohtainen totuuden etsinta.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home