Minä kirjoittajana

Minä kirjoittajanako? Se mitä minäni haluaa kirjoittaa on kovin usein aivan muuta kuin mitä kirjoitan. Alussa on aina tyhjä paperi. Se joko tuijottaa pöydältä tai, kuten tätäkin tuotosta pohtiessa, loistaa puhtauttaan monitorin lasin takaa. Sieltä se kurkkii odottaen ensimmäisiä koukeroita.

Alku on aina sama. Jollei tekstiä lähde välittömästi syntymään, tarkistetaan teksturin kirjasinkoko. Se on kymmenen. Voisiko sitä vähän suurentaa, ihan hiukan, vaikkapa vain neljääntoista pisteeseen. Ei, ei, se on liian isoa. Kaksitoista saa nyt kelvata, mutta riviväliksi on asetettava puolitoista. Silloin sivun vaihtumisen riemu koittaa aikaisemmin ja kappaleetkin tuntuvat runsaimmilta. Kaksi kappaletta kirjoitettu – luomisen tuska alkaa helpottaa.

Aikojen kuluessa kirjailijaminäni kynä on kuivunut käyttämättömänä pöytälaatikossa. Nyt sen sieltä löydettyäni muste loppuu juuri vauhtiin päästessäni, ensimmäisen pilkun kohdalla. Siinä hetki tuherretaan, mietitään, pyyhitään ja taas tuherretaan. Tässä suhteessa kirjailijaminäni ja vanha aikoinani kotoa lähdettyäni mukaan saamani kuivamustekynä olemme samanlaisia: käyttämättömyys kangistaa. Ehkäpä vain ahkerasti harjoituttamalla kynäni jälkeä saan jälleen oman sisäisen paasilinnani herätettyä.

Mitä kirjailijaminäni on eniten mieltynyt kirjoittamaan? Faktoin väritetty pohdiskeleva teksti ja aivan viime vuosina runot ovat minulle läheisimpiä. Päiväkirjaa aloin käyttää ajatusteni tukena, eräänlaisena kävelykeppinä, kolmisen vuotta sitten. Pyrin pääsemään valkoisen paperin kauhusta ja ylikriittisestä mielestä eroon harjoittelemalla mielenvirtakirjoittamista. Harjoittelu tuottikin tulosta, ja tärkeimmäksi koin kirjoittamisen terapeuttisen vaikutuksen, jossa omia ajatuksiaan ja asenteitaan oli helpompi käsitellä suollettuaan ne ensin eteensä paperille.

Lopetuskappale on kokoavuudessaan haastava, mutta toisaalta tekemisen iloa täynnä. Sitä voisi verrata aplodeihin,  jotka esiintyjä saa puheensa jälkeen, tai esiripun sulkeutumiseen teatterikappaleen jälkeen. Siinä kirjoittajana voin myös kohdata tuotokseni keskeneräisyyden tai punnita tuotokseni onnistuneisuuden ja tiedostaa seikkoja, joihin seuraavalla kerralla voisin paneutua syvemmin.