Sanaton viestintä

Johdanto

Sanaton kieli on meidän ensimmäinen kielemme. Kun lapsi on oppinut sanallista kieltä viidenteen ikävuoteensa mennessä, sanaton kieli ikään kuin painuu sanallisen alle.

Kun lapsi syntyy, hänen ensimmäiset kokemuksensa ovat järkyttävät. Siirtyminen äidin lämpimästä ja turvallisesta kohdusta viileämpään synnytyssaliin merkitsee luultavasti käsittämätöntä turvattomuuden tunnetta. Siitä viestii ensimmäinen parkaisu, joka on alkuna fyysiselle elämälle. Äidin käsien kosketus ja lämmin syleily viestivät lapselle hänen elämänsä ensimmäisen viestin: Älä pelkää. Kaikki on hyvin.

Tutkimusten mukaan lähes 90 prosenttia ihmisten välisestä viestinnästä tapahtuu eleiden ja ilmeiden avulla. Tästä äänensävyn välittämää viestintää arvellaan olevan reilu kolmannes. Suurimman osa sanattomasta viestinnästä kertovat kuitenkin kasvojen ilmeet. Jos sanattoman ja sanallisen viestinnän välillä on ristiriita, tilanne ratkeaa sanattoman hyväksi. (Hyyppä 1986: 59.)

 

Sanaton viestintä osana sanallista

Sanat perustuvat sopimuksiin. Sanallinen viestintä ymmärretään usein tärkeimmäksi viestinnän muodoksi. Uudet keksinnöt ja toimintamallit nimetään tietyllä sanalla. Kielen sanat perustuvat suurelta osin sopimuksiin. Sanoilla ei siis vältäämättä ole sisällöllistä merkitystä. Ne ovat symboleja, joita käytetään ihmisten välisessä viestinnässä. (Klemi 1988: 29.)

Sannallisellakin viestinnällä on sivumerkitys, johon liittyy usein tunneperäinen sisältö. Auto voi siis olla myös omistajalleen enemmän kuin vain kulkuväline. Se voi merkitä myös rakasta, pitkän säästämisen tuloksen saatua esinettä, jota omistaja hellii säännöllisemmin kuin omaa puolisoaan. (Klemi 1988: 29-30.)

Sanojen osuus kokonaisviestinnästä on vain kolmannes. Muu osa viestinnästä on oheisviestintää. Oheisviestinnän avulla kerromme herkimmin tunteistamme kuin sanallisen kielen keinoin. Eleet, ilmeet, asennot, liikkeet ja äänen paino ovat osa kehon kieltä.  Oheisviestintään Klemi sisältää myös sen, miten pukeudumme, mitä värejä, tuoksuja ja koruja käytämme. (Klemi, 1988: 31.)

Kehon kielen sisältö ja sanoma riippuvat paitsi ympäristöstä ja tilanteesta, myös tunnelmasta. Asiakaspalvelussa tarvitaan ystävällistä ja asiantuntevaa esiintymistä. Jos kehon kieli viestii muusta, särkyy tilanteen uskottavuus.

 

Kasvojen ilmeet

Suurin osa eleistä ja ilmeistä on Hyypän mukaan kulttuurisidonnaisia, sillä eri kulttuureissa ruumiin viesteillä on erilaisia merkityksiä. Kun eskimo pitää toveristaan, hän hieroo nenäänsä tämän nenään. Meidän kulttuurissamme vastaavaa käyttäyttäytymistä pidettäisiin hiukan epähienona. Saatamme ihmetellä, miksi japanilaisten kasvoilla karehtii jatkuva hymy, kun puhuttelemme heitä. Japanissa hymy ilmentää hämmentyneisyyttä, jota esimerkiksi kielivaikeudet saavat aikaan. Jos suomalainen poliitikko elehtisi käsillään kuin ranskalainen kollegansa, hän tuskin saisi suosiota osakseen. Sen sijaan meillä jäyhä ilmeettömyys kertoo asiallisuudesta, kun taas Välimeren maissa vastaava käytös tulkittaisiin passiivisuudeksi tai jopa vihamielisyydeksi. (Hyyppä 1986: 59.)

Kasvojen ilmeet kertovat rehellisesti tunteistamme. Tätä ovat tutkineet mm. Frois-Wittman 1930-luvulla sekä Ekman valokuviin perustuvalla menetelmällä. Vihaisuuteen liittyy selkeästi mm. otsan rypistäminen, yläluomien kohottaminen, sierainten laajentaminen ja alahampaiden paljastaminen. Onnellisuus puolestaan näkyy yläluomien alaspainumisena, huulien avautumisena ja suupielien venymisenä taaksepäin. (Klemi 1988: 111-112.)

Tunteistamme ehkä selvimmin viestimme katseellamme. Katseet ilman sanoja kertovat paljon: ovatko osapuolet ystäviä vai vihamiehiä, onko kyseessä rakastava pari vai kaksikymmentä vuotta sitten viimeksi tavanneet naapurukset. (Klemi, 1988: 122.)

Katse paljastaa tahtomatta tunteemme. Silmäterät supistuvat ja laajenevat tahdostamme riippumatta. Niiden suureneminen osoittaa Matti Klemin mukaan kiinnostusta, kiihottumista ja myönteisiä tunteita. Silmäterien pieneneminen osoittaa vihamielisyyttä tai kielteisiä tunteita. Itäisissä kulttuureissa kauppiaat ovat jo kauan käyttäneet tätä tietoa hyväkseen tulkitakseen oikein asiakkaan tunteet ostotilanteessa. Hyvin usein Lähi-idän neuvottelijat peittävät silmänsä tummin lasein. Näin he haluavat estää vastapuolta tulkitsemasta heidän tunteitaan neuvottelun aikana. (Klemi 1988: 123.)

Goethe on sanonut silmiä runollisesti “sielun ikkunoiksi“. On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät silmät pelkästään peilaa tunteitamme, “sieluamme“, vaan ne myös vastaanottavat viestejä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että silmät välittävät melkein 80 prosenttia kaikista vaikutelmistamme. Mielenkiintoinen huomio on, että vaikka puhumme ja kuuntelemme paljon, toimimme sittenkin perimmiltämme näön perusteella. Silmäkontaktien määrä vaihtelee paljon eri yksilöillä ja eri kulttuureissa. Ihmiset pyrkivät enemmän silmäkontaktiin kuunnellessaan kuin puhuessaan. Runsas silmäkontaktien käyttö tulkitaan keskustelutilanteessa viestiksi rehellisyydestä, suoruudesta ja asialleen omistautuneisuudesta, joskus myös flirttailuksi. (Kalapudas & Matinlompolo & Vuorma 1998-1999.)

 

Reviirit ja tilankäyttö

Ihminen tarvitsee ympärilleen tilaa, reviiriä. Tilankäyttö ilmaisee läheisyyttä myös kosketuksen kautta. Reviirit ja tilankäyttö ilmenevät välimatkana, etäisyytenä toisiin. Reviirin ala riippuu myös kulttuurista. Esimerkiksi pohjoismaalaisilla on laajempi reviiri kuin eteläeurooppalaisilla tai aasialaisilla (Klemi 1998: 132).

Tilankäyttö voidaan jakaa neljään vyöhykkeeseen. Intiimi etäisyys on alle puoli metriä. Keskustelijat puhuvat hiljaisella, pehmellä äänellä ja aistivat toisensa voimakkaasti sekä ovat tietoisia fyysisen kosketuksesta mahdollisuudesta. Henkilökohtainen etäisyys on vaihtelee puolesta metristä metriin. Tällä alueella tapahtuvat arkipäiväiset tapaamiset. (Klemi 1998: 132).

Mitä vieraampia keskustelijat ovat, sitä etäämpänä he ovat toisistaan. Sosiaalinen välimatka on metristä kolmeen, esimerkiksi alainen-esimies-suhteessa. Kosketus tällä etäisyydellä ei enää ole mahdollista. Julkisella etäisyydeltä puhutaan useimmiten yleisölle. Yli kolmen metrin välimatkan vuoksi viestin perillemeno vaatii voimakasta äänenkäyttöä ja käytetty kieli on yleensä selkeämpää kuin intiimiltä etäisyydeltä puhuttaessa. (Klemi 1998: 132).

Sopivalla etäisyydellä toisesta ihmisestä olo on turvallinen ja mukava. Sopiva etäisyys on eri ihmisillä erilainen. Tarvittaessa tuolien tai pöytien sijoitteluilla voidaan saada toisia lähemmäksi tai kauemmaksi. Voimme myös asettua toista ylemmäksi tai alemmaksi. Myös osapuolten asemat esimerkiksi pöydän ympärillä vaikuttavat siihen, miten pöydän ympärille sijoitutaan. Rinnakkain istuttaessa on luontevaa tehdä yhteistyötä. Vastapuolet voivat olla vastakkain, tosin myös rakastavaiset, jotka katselevat toisiaan. Reviireissä ihminen voi käyttää tilaa huudattamalla stereoita tai valtaamalla tilaa tavaroilla. (Kajula, Lamminmäki & Puhakka 1998.)

Kosketus on viestinnän ensimmäinen muoto. Vauva on äidin kanssa kosketuksessa jo kohdussa. Kosketus on intiimiä viestintää, koska osapuolet ovat lähellä toisiaan. Kosketus on myös voimakasta viestintää, koska iho on tärkeä aistielin.

Yleensä kosketus on positiivinen, jopa terapeuttinen. Haluamme koskea niitä, joita rakastamme. Kosketus voi olla myös kova, torjuva, uhkaava tai aggressiivinen. Tunteet määrittelevät kosketuksen laadun. (Kajula ym. 1998.)

Kosketusta on monenlaista. Taputamme, iskemme, nipistämme, sivelemme, ravistamme, tuuppaisemme, kutitamme, suutelemme, imemme ja rakastelemme. Kosketamme myös itseämme. Hoitotyössä koskettamisen merkitys korostuu.

Sanaton kieli on ensimmäinen oppimamme kieli. Hymyilevä virnistys, kädet ristissä rinnan päällä, lämmin katse tai hermostunut naputus ovat osa kehon kieltä. Tämän kielen avulla viestimme runsaimmin ja rehellisimmin omista arvoistamme, tunteistamme ja mielialoistamme.