POLIITTINEN ANALYYSI
Ajattelin tänään politiikkaa suuressa mittakaavassa. Enkä tarkoita nyt siis puoluepolitiikkaa, vaikka puolueetkin saavat osansa.
Historiaa voidaan lukea voittajien historiana. Minä luen historiaa mielelläni kahden vastakkaisen historiallisen hahmon historiana: alistajan ja alistetun. Alistaja ja alistettu ovat olleet kautta aikojen konfliktissa. Eri aikoina näillä on eri nimiä: herra ja orja, maanomistaja ja maatyöläinen, tehdaskapitalisti ja työtään markkinoille myyvä tehdastyöläinen, poliisi ja lintujärven suojelija ja niin edelleen. Se jolla on ja se jolla ei ole.Se jolla on pakottaa sitä jolla ei ole. Riiston muodot ja vastarinnan organisoinnin tavat vaihtelevat historialliseen tilanteeseen ja yhteiskunnallisiin voimiin liittyen. Aina ne kuitenkin liittyvät pääomaan.
Tarina on joka kerran sama: hahmot kamppailevat aina tilaisuutensa saatuaan. Tämä johtuu siitä, että heikomman ei tule alistua hänelle "suotuun" ja määrättyyn. Voimat ottavat yhteen kadulla (jengit, poliisit), tuotannossa (yhdistykset) ja edustuslaitoksissa (puolueet). Tarina etenee seuraavaan vaiheeseen joko edistyen kohti demokraattisempaa ja sosialisesti parempaa maailmaa - tai sitten taantuu osittaiseen tuhoon ja hävitykseen.
Suvantokohdissa jompi kumpi puoli usein julistaa sosialismin saavutetuksi, hyvinvointivaltion turvatuksi, kolmannen tien tulevaisuudeksi tai vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Tällöin oleellista on kysyä ovatko kaikki tätä mieltä? Tästä konsensuksesta on aina poikkeuksia (mielestäni väistämättä, politiikan kamppailullisesta luonteesta johtuen): häviölle jääneet eivät ole sitä mieltä, että heille epäedullinen tilanne olisi ratkennut; hyvä niin, muutenhan edistystä ei voisi tapahtua.
1900-luvulla kamppailu on koskenut valtiota. Poliittinen vasemmisto ja ammattiyhdistysliikkeet ovat nähneet valtion valtaamisen oleellisena tapana auttaa heikommassa asemassa olevaa. Valtaamalla valtion sen väkivaltakoneistoa ei voitaisi käyttää kamppailussa vasemmistoa vastaan, heikommassa asemassa olevat saisivat turvaa sekä turvatumman aseman työmarkkinoiden epävarmuudelta (sosialisoitu terveydenhuolto, sosiaalihuolto, asumisohjelmat, keskitetyt tulosopimukset) ja valtion ideologiset apparaatit (koulut, yliopistot, kirjastot, kulttuurielämä, valtionkirkko, armeija) voitaisiin valjastaa vasemmistolaisen valtiokäsityksen promotoimiseen.
Valtiollinen projekti onnistui osittain, mutta valtioiden ajauduttua kriisiin yksilöllisyyttä korostavan kulutuksen, työn muutoksen, ekologisen ajattelun ja monikansallisten megakorporaatioiden puristuksessa, tämä valtiovetoinen ohjelma on ajautunut ongelmiin. Yhtenä ratkaisuna on haettu oikeistoideologian tuottamia välineitä järjestellä yhteiskuntaa: uusliberalistinen markkinoille puuttumattomuus, rahoituskeinottelun eksessiivinen lisääminen ja valvonnan poistaminen rahoitusmarkkinoilta, tiedon yksityistäminen uusien markkinoiden luomiseksi ja julkisen sektorin New Public Management (NPM) eli yksityisten yritysten toimintatapojen siirtäminen muutoksin julkisiin organisaatioihin. Viimeistään tultaessa vuosiin 2001 ongelmat liittyen tähän ohjelmaan tulivat ilmeisiksi. Vasemmisto ja oikeisto tarvitsivat molemmat uudet ohjelmat.Yksi osaratkaisu oli oikeistolaisuuden jatkuva epäpolitisoiminen ja politiikkavihan lietsominen: "poliittinen" tuli synonyymiksi "vasemmistolaiselle". Jopa Vihreät sanovat etteivät ole oikealla tai vasemmalla, vaan edellä. Korostaen tämän vastakkainasettelun, ainakin retorista, "vanhanaikaisuutta".
Ja siten paljastavat, että ylläoleva analyysi ei vastaa monen nykypolitiikon käsitystä politiikan kamppailullisesta luonteesta: pääoma (ja sen lakeijat) eivät ole vastakkaisia ideologisesti vaan jopa mahdollisia liittolaisia tilapäisten
tavoitteiden saavuttamisessa. Vaali-iltoina hurrataa muutoksille oman joukkueen marginaalisessa kannatuksessa ja vaali-iltojen välillä koitetaan selitellä "välttämättömät" kompromissit parhain päin niin omille kuin vieraillekin.
Äänestäjä (ja erityisesti äänestämättömät) jätetään vaali-iltojen jälkeisessä kaupanteossa etryhmävetoisen ja keskitetyn päätöksenteon ulkopuolelle. Sovitut asiat hoidetaan hallituksessa asiat hoidetaan managerialistisesti ja tehokkaasti
ja viimeistään "oma" eduskuntaryhmä äänestää aina "omien" ministeriensä hölmöimpien ideoidenkin puolesta. Hiukan epäselväksi jää kuka edustaa ja ketä sekä millä mandaatilla, mutta ei nyt takerruta hyvässä meiningissä lillukanvarsiin.
Jää huomaamatta se mikä nähdäkseni on oleellista: ei ole utopiaa, ei ole tavoitetta eikä oikeastaan ole enää edes politiikkaa. Tämä ongelma vaivaa suurta osaa puolueista, mutta erityisen ongelmallinen se on poliittista keskustaa edustaville
tahoille. Nähdäkseni kaikkein ongelmallisin Suomessa Vihreille.
Mitä pitäisi tehdä? Aikamme kaksi tärkeimtä haasteetta ovat ekologinen kestävyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Valtiollinen kamppailu voi olla osa näihin päästävää keinoa (erityisesti kun se vähentää korruptoituneiden eturyhmien määrää päätöksenteossa ja vähentäisi näiden päättäjien elämäntapavaikutuksia), mutta kamppailun kärjet tulee osoittaa "uusiin liikkeisiin" ja työelämään sekä oikeasti ekologisen sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisen elämäntavan mahdollistamiseen ja etsimiseen poliittisin toimin. Se tarkoittaa jälleen kerran politiikkaa: se tarkoittaa hinnan asettamista tuhoisille elämäntapavaikutuksille. Ne joilla on, tulevat vastustamaan. Vastakkainasettelun aikaa.
Ajattelin tänään politiikkaa suuressa mittakaavassa. Enkä tarkoita nyt siis puoluepolitiikkaa, vaikka puolueetkin saavat osansa.
Historiaa voidaan lukea voittajien historiana. Minä luen historiaa mielelläni kahden vastakkaisen historiallisen hahmon historiana: alistajan ja alistetun. Alistaja ja alistettu ovat olleet kautta aikojen konfliktissa. Eri aikoina näillä on eri nimiä: herra ja orja, maanomistaja ja maatyöläinen, tehdaskapitalisti ja työtään markkinoille myyvä tehdastyöläinen, poliisi ja lintujärven suojelija ja niin edelleen. Se jolla on ja se jolla ei ole.Se jolla on pakottaa sitä jolla ei ole. Riiston muodot ja vastarinnan organisoinnin tavat vaihtelevat historialliseen tilanteeseen ja yhteiskunnallisiin voimiin liittyen. Aina ne kuitenkin liittyvät pääomaan.
Tarina on joka kerran sama: hahmot kamppailevat aina tilaisuutensa saatuaan. Tämä johtuu siitä, että heikomman ei tule alistua hänelle "suotuun" ja määrättyyn. Voimat ottavat yhteen kadulla (jengit, poliisit), tuotannossa (yhdistykset) ja edustuslaitoksissa (puolueet). Tarina etenee seuraavaan vaiheeseen joko edistyen kohti demokraattisempaa ja sosialisesti parempaa maailmaa - tai sitten taantuu osittaiseen tuhoon ja hävitykseen.
Suvantokohdissa jompi kumpi puoli usein julistaa sosialismin saavutetuksi, hyvinvointivaltion turvatuksi, kolmannen tien tulevaisuudeksi tai vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Tällöin oleellista on kysyä ovatko kaikki tätä mieltä? Tästä konsensuksesta on aina poikkeuksia (mielestäni väistämättä, politiikan kamppailullisesta luonteesta johtuen): häviölle jääneet eivät ole sitä mieltä, että heille epäedullinen tilanne olisi ratkennut; hyvä niin, muutenhan edistystä ei voisi tapahtua.
1900-luvulla kamppailu on koskenut valtiota. Poliittinen vasemmisto ja ammattiyhdistysliikkeet ovat nähneet valtion valtaamisen oleellisena tapana auttaa heikommassa asemassa olevaa. Valtaamalla valtion sen väkivaltakoneistoa ei voitaisi käyttää kamppailussa vasemmistoa vastaan, heikommassa asemassa olevat saisivat turvaa sekä turvatumman aseman työmarkkinoiden epävarmuudelta (sosialisoitu terveydenhuolto, sosiaalihuolto, asumisohjelmat, keskitetyt tulosopimukset) ja valtion ideologiset apparaatit (koulut, yliopistot, kirjastot, kulttuurielämä, valtionkirkko, armeija) voitaisiin valjastaa vasemmistolaisen valtiokäsityksen promotoimiseen.
Valtiollinen projekti onnistui osittain, mutta valtioiden ajauduttua kriisiin yksilöllisyyttä korostavan kulutuksen, työn muutoksen, ekologisen ajattelun ja monikansallisten megakorporaatioiden puristuksessa, tämä valtiovetoinen ohjelma on ajautunut ongelmiin. Yhtenä ratkaisuna on haettu oikeistoideologian tuottamia välineitä järjestellä yhteiskuntaa: uusliberalistinen markkinoille puuttumattomuus, rahoituskeinottelun eksessiivinen lisääminen ja valvonnan poistaminen rahoitusmarkkinoilta, tiedon yksityistäminen uusien markkinoiden luomiseksi ja julkisen sektorin New Public Management (NPM) eli yksityisten yritysten toimintatapojen siirtäminen muutoksin julkisiin organisaatioihin. Viimeistään tultaessa vuosiin 2001 ongelmat liittyen tähän ohjelmaan tulivat ilmeisiksi. Vasemmisto ja oikeisto tarvitsivat molemmat uudet ohjelmat.Yksi osaratkaisu oli oikeistolaisuuden jatkuva epäpolitisoiminen ja politiikkavihan lietsominen: "poliittinen" tuli synonyymiksi "vasemmistolaiselle". Jopa Vihreät sanovat etteivät ole oikealla tai vasemmalla, vaan edellä. Korostaen tämän vastakkainasettelun, ainakin retorista, "vanhanaikaisuutta".
Ja siten paljastavat, että ylläoleva analyysi ei vastaa monen nykypolitiikon käsitystä politiikan kamppailullisesta luonteesta: pääoma (ja sen lakeijat) eivät ole vastakkaisia ideologisesti vaan jopa mahdollisia liittolaisia tilapäisten
tavoitteiden saavuttamisessa. Vaali-iltoina hurrataa muutoksille oman joukkueen marginaalisessa kannatuksessa ja vaali-iltojen välillä koitetaan selitellä "välttämättömät" kompromissit parhain päin niin omille kuin vieraillekin.
Äänestäjä (ja erityisesti äänestämättömät) jätetään vaali-iltojen jälkeisessä kaupanteossa etryhmävetoisen ja keskitetyn päätöksenteon ulkopuolelle. Sovitut asiat hoidetaan hallituksessa asiat hoidetaan managerialistisesti ja tehokkaasti
ja viimeistään "oma" eduskuntaryhmä äänestää aina "omien" ministeriensä hölmöimpien ideoidenkin puolesta. Hiukan epäselväksi jää kuka edustaa ja ketä sekä millä mandaatilla, mutta ei nyt takerruta hyvässä meiningissä lillukanvarsiin.
Jää huomaamatta se mikä nähdäkseni on oleellista: ei ole utopiaa, ei ole tavoitetta eikä oikeastaan ole enää edes politiikkaa. Tämä ongelma vaivaa suurta osaa puolueista, mutta erityisen ongelmallinen se on poliittista keskustaa edustaville
tahoille. Nähdäkseni kaikkein ongelmallisin Suomessa Vihreille.
Mitä pitäisi tehdä? Aikamme kaksi tärkeimtä haasteetta ovat ekologinen kestävyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Valtiollinen kamppailu voi olla osa näihin päästävää keinoa (erityisesti kun se vähentää korruptoituneiden eturyhmien määrää päätöksenteossa ja vähentäisi näiden päättäjien elämäntapavaikutuksia), mutta kamppailun kärjet tulee osoittaa "uusiin liikkeisiin" ja työelämään sekä oikeasti ekologisen sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisen elämäntavan mahdollistamiseen ja etsimiseen poliittisin toimin. Se tarkoittaa jälleen kerran politiikkaa: se tarkoittaa hinnan asettamista tuhoisille elämäntapavaikutuksille. Ne joilla on, tulevat vastustamaan. Vastakkainasettelun aikaa.
